Lue keskustelun säännöt.
Kouluikäinen lapsi puhuu omituisia
06.02.2025 |
Olen kiinnittänyt huomiota ystäväni lapseen, joka käy usein leikkimässä meidän lapsen kanssa.
Lapsi on 1-luokalla ja jatkuvasti selittää ihan täyttä mielikuvituksen tuotetta "totena". Saattaa kertoa esimerkiksi tosi yksityiskohtaisia tarinoita jotka ovat täysin "lööperiä" esimerkiksi kuinka on mennyt keskellä yötä ikkunasta ulos ja metsään, ja metsässä on ollut kani jolla on ollut mukana ase, kani on pitänyt kypärää päässä ja ollut menossa sotaan ja sitten pommit on räjähtänyt taivaalla, ja nämä tarinat saattaa kestää jopa useita kymmeniä minuutteja kun hän selittää niitä taukoamatta.
Koska seuraan lastemme leikkejä usein niin olen sitten kommentoinut lähinnä huvittuneesti näihin kaikkea tyyliin "olipas hauska tarina, olet hyvä keksimään kaikenlaisia tarinoita" tai "jopas oli vauhdikas kertomus, onko tuo jostain tv-ohjelmasta tai kirjasta?" Niin tällaisiin kommentteihin lapsi suurinpiirtein suuttuu, että ei ne ole mitään tarinoita vaan asioita joita hänelle on tapahtunut.
Tämä siis toistuu jatkuvasti lapsen käytöksessä, ihan kun eläisi jossain mielikuvitusmaailmassa, hän kertoo myös juttuja esimerkiksi että heille on ostettu uusi auto tai että hänellä on isosisko, vaikka kumpikaan ei olisi totta. Lapsi ei tunnu edes itse ymmärtävänsä mitä oikein puhuu.
Lapsen äidille olen ystävällisesti yrittänyt asiasta mainita mutta hän kuittaa tämän vain sillä että lapsella on pelkästään hyvä mielikuvitus.
Mutta ihmettelen itse, miksi lapsi käyttäytyy noin? Oma lapsenikin välillä leikkii tosi mielikuvituksellisia leikkejä, mutta hän sentään pysyy myös todellisuudessa, ymmärtää mikä on leikkiä ja mikä totta. Ja pahimpana tässä on ehkä se, että oma lapsenikin uskoo osan mitä tämä kaveri puhelee, ei hän osaa ajatellakaan että kaikki jutut mistä kaveri puhuu olisi valetta tai keksittyä
Onko tuo sitten jotain autistisen lapsen käytöstä tai jotain muuta vastaavaa, vai voiko tuon ikäinen olla vaan noin "todellisuudesta irtaantunut"? Mielestäni ei ole kovin normaalia.
Kommentit (55)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onkohan ketjuun kommentoivilta mennyt ap:n pointti ihan ohi? Ei minusta aloittaja ihmetellyt sitä, että lapsi tarinoi, vaan sitä, että lapsi väittää juttujaan todeksi ja suuttuu jos niiden todenperäisyyttä kyseenalaistetaan.
Ja se on ongelma koska? Onhan maailmassakin paljon aikuisia jotka uskovat jumalaan, kapitalismiin, Donald Trumppiin, Petteri Orpoon tai persuismiin, joiden totuudenmukaisuus on vähintäänkin kyseenalaistettavissa. Lapsen kuvitelmat eivät sentään satuta ketään
Jep ja tiede, esim. Autismidiagnoosi, on ihan uskomusjuttu siinä missä jumala tai jeesuksen käärinliinakin. Tiedeuskiksilla on vaan lähtenyt vähän mopo keulimaan ja kuvittelevat heidän tarinoidensa olevan todempia kuin muiden tarinat
Itse olen aina ollut autismileimaa ja diaknoosia vastaan, koska siinä ihmisen sisäsyntyiset ominaisuudet pyritään lokeroimaan, medikalisoimaan ja luokittelemaan huonommiksi kuin ne ovatkaan. Esimerkiksi mitään ujouden tai sosiaalisten taitojen mittaria ei ole olemassakaan, koska ne tarkoittavat jokaiselle täysin eri asiaa. Esim joku räpätäti jolla ei ole mitään kykyä kuunnella toisia tuskin autismidiagnoosia saisi, koska nyky-yhteiskunta on päättänyt, että loputon pälättäminen on arvostettava asia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kehittyy suvereeni pokkanaamalla valehtelija.
Vierailija kirjoitti:
Naapurin poika oli tuollainen selostaja lapsena. Kertoili hyvin yksityiskohtaisesti esimerkiksi tarinaa siitä, miten äiti oli ampunut mörön alas puusta :D
Ihan normaali perheellinen mies siitä kasvoi. En olisi huolissani vilkkaasta mielikuvituksesta, jos se ei lasta itseään pelota, tyyliin kertoilee tarinoita, jotka ovat itselleenkin liian jännittäviä.
Lapsilla on oikeasti myös luonnostaan yliluonnollisia kykyjä. Näistä löytyy koosteita ympäri nettiä ja ovat todella hauskoja, usein myös 100% todennettavissa, esim. Telepatiaa mummojen kanssa, ym. Toisinaan ne ovat sitten noita mörköjä tai haamuja, mitä ei ole pystytty todentamaan
Itsekin juttelin vauvan sielun kanssa raskaana ollessani. Tämä tapahtui todella yllättäen ja tunnistin sen nimenomaan siitä, etten yrittänyt tai odottanut sitä mitenkään, vaan se tuntui siltä kun olisi itsekin nähnyt kummituksen
Ei yliluonnollista, "mielikuvitusta" tai miksi näitä sitten kutsuukaan, kannata pelätä tai demonisoida. Ainoastaan sitten, jos niitä aletaan käyttämään väärin (esim. Vahingon aiheuttamiseen, varastamiseen, manipuloimaan toisia tekemään vahingollisia asioita) siihen pitää puuttua, niinkuin näihin puututtaisiin muutenkin. Muuten kannattaa antaa vaan kukkia
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onkohan ketjuun kommentoivilta mennyt ap:n pointti ihan ohi? Ei minusta aloittaja ihmetellyt sitä, että lapsi tarinoi, vaan sitä, että lapsi väittää juttujaan todeksi ja suuttuu jos niiden todenperäisyyttä kyseenalaistetaan.
Ja se on ongelma koska? Onhan maailmassakin paljon aikuisia jotka uskovat jumalaan, kapitalismiin, Donald Trumppiin, Petteri Orpoon tai persuismiin, joiden totuudenmukaisuus on vähintäänkin kyseenalaistettavissa. Lapsen kuvitelmat eivät sentään satuta ketään
Jep ja tiede, esim. Autismidiagnoosi, on ihan uskomusjuttu siinä missä jumala tai jeesuksen käärinliinakin. Tiedeuskiksilla on vaan lähtenyt vähän mopo keulimaan ja kuvittelevat heidän tarinoidensa olevan todempia kuin muiden tarinat
Itse olen aina ollut au
Juuri niin. Sallivuutta, hyväksyvyyttä ja rakkautta ansaitsevat hiljaisemmatkin
"Juuri niin. Sallivuutta, hyväksyvyyttä ja rakkautta ansaitsevat hiljaisemmatkin"
Juuri tämä! Niin kauan kun ihminen ei häiritse ketään tai aiheuta ongelmia kukin saa olla juuri sellainen kuin itse haluaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onkohan ketjuun kommentoivilta mennyt ap:n pointti ihan ohi? Ei minusta aloittaja ihmetellyt sitä, että lapsi tarinoi, vaan sitä, että lapsi väittää juttujaan todeksi ja suuttuu jos niiden todenperäisyyttä kyseenalaistetaan.
Oletko nyt ihan tosissasi vai provoiletko? Lapset väittävät kaikenlaista leikeissään. Minäkin väitin lapsena usein kivenkovaan, että olen pelannut olemattoman ihmisen kanssa. En silti todellisuudessa itse luullut niin. Se vain oli lapsena kivaa väittää sellaista. Ihme tosikko olet, jos olet tosissasi. Opettele sinäkin leikkimään mielikuvituksellisia leikkejä.
Ala-asteella luokallani oli tällainen, sai myöhemmin ADHD-diagnoosin.
Toiset nyt vain ovat luovempia ja toisilla on vilkkaampi mielikuvitus, ihan normaalia pienelle lapselle. Voi myös maadoittaa itseään noilla tarinoilla, hakea huomiota tai yrittää päästä karkuun huonoja kotioloja/koulukiusaamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pienillä lapsilla (joka ekaluokkalainenkin vielä on) voi olla voimakas mielikuvituselämä.
Muistan hyvin oman lapsuuteni ajalta ennen kouluikää. Asuttiin maalla kaukana naapureista, eikä lapsitovereita ollut.
Minulla oli yksi keskeinen mielikuvitusystävä, jonka esikuva oli rakas, vähän nuorempi serkkuni, joka oikeassa elämässä asui kaukana ja tavattiin vain harvoin. Seikkailtiin paljon ja suojelin aina häntä vaaroilta, koska hänhän oli pienempi ja minä se sankari(tar). Sisältö oli muun muassa pakoa ja piileskelyä tyypeiltä, jotka ajoivat meitä takaa. Seikkailut olivat juuri niin jännittäviä kuin mielikuvitukseni vain pystyi tuottamaan. Eräs kiehtova leikki oli metsä, jonne kuvittelin tyypillisen metsän asujaimiston - semmoista herttaista väkeä, tuo serkku ei kuulunut tähän leikkiin.
- Minulle luettiin paljon, joten materiaalia oli pään täys.
Tuo ap:n lapsen kaveri mielikuvituksineen poikkeaa minusta siinä, että kertoo muille ääneen tarinansa. Minä kyllä puhuin, mutta niissä leikeissäni, eikä kukaan niitä kommentoinut tai kyseenalaistanut. Annettiin lapsen höpöttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus tämä vilkas mielikuvitus ja tarinat todetaankin myöhemmin skitsofreniaksi tai muunlaiseksi psykoosisairaudeksi. Läheisen ystäväni tytär sairastui ala-asteella. Aluksi luultiin, että kyseessä vain vilkas mielikuvitus, mutta jutut alkoivat olla niin lennokkaita ja hän uskoi asioiden oikeasti tapahtuneen, ja tapasi ihmisiä, joita ei oikeasti ollut. Onneksi hänen vanhempansa huolestuivat asiasta ja tyttö pääsi avun piiriin. Taustalla oli asia, joka oli tavallinen useimmille, mutta traumaattinen hänelle. Joskus herkkä lapsi voi reagoida asioihin tällä tavalla.
Yhdellä omista lapsistani oli tuollaista n. viiden vuoden iässä. Olin siitä aika huolissani, kun puhui ihan lööperiä tosissaan. En tarkalleen enää muista miten siihen reagoimme, mutta ohi se meni ehkä vuodessa. Nykyään lapsi on oikein fiksu ja pärjäävä aikuinen, ilman mitään diagnooseja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onkohan ketjuun kommentoivilta mennyt ap:n pointti ihan ohi? Ei minusta aloittaja ihmetellyt sitä, että lapsi tarinoi, vaan sitä, että lapsi väittää juttujaan todeksi ja suuttuu jos niiden todenperäisyyttä kyseenalaistetaan.
Oletko nyt ihan tosissasi vai provoiletko? Lapset väittävät kaikenlaista leikeissään. Minäkin väitin lapsena usein kivenkovaan, että olen pelannut olemattoman ihmisen kanssa. En silti todellisuudessa itse luullut niin. Se vain oli lapsena kivaa väittää sellaista. Ihme tosikko olet, jos olet tosissasi. Opettele sinäkin leikkimään mielikuvituksellisia leikkejä.
Olin ihan tosissani, mutta kiitos palstalaisten, tiedän nyt että alakouluikäiset voivat väittää vaikka mitä palturia ja uskoa siihen, ja se on täysin normaalia eikä sitä saa kyseenalaistaa.
Minulla oli itselläni todella vilkas mielikuvitus lapsena, ja on edelleen, mutta jostain syystä minulla ei ollut koskaan vaikeuksia erottaa fiktiota todesta. Ehkä minä olen sitten se epänormaali tässä asiassa.
Olisi vain jännä tietää, missä vaiheessa se alkaa olla yhtään outoa. Jos 15-vuotias edelleen satuilee outoja tarinoita ihan totena, onko se edelleen vain osoitus ihanan luovasta persoonasta jota pitää myötäillä? Mitä jos kyseinen henkilö alkaa keksiä outoja juttuja kanssaihmisistäänkin? (Olen itse tuntenut tällaisia, siksi kyselen.)
Ei kai tuo lapsella ole niin erikoista.
Mulla on 45-vuotias ystävä, joka satuilee samaan tapaan. Välillä turhauttaa, koska minulle olisi kivempi, että hän olisi välillä hilja verrattuna merkityksettömien epätosien juttujen selostamiseen. Olen sanonut suoraan. Jos vedän asiasta kunnon raivarit, hän kykenee olemaan satuilematta muutamia päiviä, mutta ei puhu sitten paljon muutakaan ja on selvästi varuillaan.
On kai sairas ja on sairaseläkkeellä. Traumaattinen lapsuus ja vaikea aikuisuus. Kerran asiasta keskusteltaessa sanoi, että satuilee "ettei näkis sitä mitä oikeasti on".
Satuilusta ei ole siinä mielessä haittaa, että jutut ovat niin epäuskottavia, ettei niitä kukaan normaalijärkinen usko. Haitta on vain siinä, että suu käy ilman oikeaa sisältöä. Olen tottunut kuuntelemaan toista ihmistä, joten automaattisesti kuuntelen ja sittenon turhauttavaa kun sieltä ei tule mitään asiaa vaan NON-SENSE! Mieluumin kuuntelisin ne hetket hiljaisuutta.
Ystävä on kai sairas ja mitä tiedän hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan, en ihmettele.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tähänhän tuli monenlaista kommenttia, kiitos niistä asiallisista. Olen ehdottomasti itsekin sitä mieltä että kyllä lapsella täytyy mielikuvitusta olla, mielikuvitusleikkejä yms. Kyllähän oma lapsenikin leikin saa aikaiseksi vaikka pihalla ihan pihan antimista, rakentelee sammaleesta ja tikuista "asumuksia" ja niissä asustaa "tikku-ukot" ja "käpyihmiset". Mitä itse pidän poikkeavana on se, että nämä tarinat ei niinkään liity mihinkään leikkiin vaan siihen että tämä lapsi selostaa näitä tarinoita tosi pitkällisesti, kauan ja ilman että ne liittyisivät leikkiin. Ihan siis kun vaikka lapsille tarjoan välipalaa koulun jälkeen, tämä kaverin lapsi saattaa vastata kysyessäni kuinka meni koulupäivä, jotain aivan fiktiivistä esimerkiksi jotakin että hän näki punasilmäisen hirven metsässä vaanimassa koulumatkalla ja se lähti seuraamaan aseen kanssa.. ja aika usein näihin hänen juttuihin liittyy nimenomaan aseet ynnä muut väkivaltaisetkin jutut. Lapsi kuitenkaan ei ole muutoin väkivaltainen.
Ja mitä omaan lapseeni tulee, kun pelaamisjutustakin oli täällä puhetta, hänellä ei tietenkään ole mitään kännykkää tai vastaavaa, kirpparilta ostin hänelle ps3 konsolin jolla saa muutamia kertoja viikossa pelailla. Ei todellakaan ole mikään peliriippuvaiseksi kasvatettu muksu, vaikka nykyään tuntuu että ihan pikkulapsillakin on tabletti tai puhelin liimattuna käteen.
Pohdiskelin vain, että mikä voisi olla tuon kaverini lapsen käytöksen taustalla. Ilmeisesti kaverilla on ollut vaihtuvia parisuhteita ja on puolisen vuotta sitten eronnut lasten isästä. Ehkä on sitten kotona lapsella rankkaa tai turvattomuuden tunnetta isän lähdön takia, jonka takia pakoilee tähän mielikuvitusmaailmaan. -AP
Ensimmäisenä tulee mieleen pelaaminen mutta koska se on suljettu pois vaihtoehdoista, ehdotan seuraavaa:olisiko niin että hän "pakenee" tuohon mielikuvitusmaailmaan jotain vaikeita asioita joita ei osaa käsitellä?
Itselläni oli haastava lapsuus monesta syystä ja koska kovasti halusin olla kuin muutkin, saatoin sepittää satuja kavereille koska häpesin tai pakenin totuutta.