Sinä, joka et käynyt lapsena päivähoidossa, asuit kaukana kavereista, ja sisarukset vanhempia/olit ainoa

Itselläni sama, viihdyn hyvin itsekseen, aina on jotain tekemistä, aika ei käy pitkäksi. En viihdy hälinässä ja isoissa laumoissa ollenkaa.

Meidän äiti oli "kotiäiti", mutta ei hän ikinä ollut lasten kanssa. Isosiskoni ja isoveljeni kyykyttivät ja nöyryyttivät minua.

Ei ollut hyvä lapsuus.

Itsenäinen ja tartun oma-aloitteisesti tehtäviin. Ei voi sanoa epäsosiaaliseksi, mutta en todellakaan perusta väkijoukoista ja hälinästä. Toisaalta ei minusta koskaan tunnu, että puolison läsnäolo kotona ahdistaisi ja pitäisi ottaa etäisyyttä ja omaa aikaa. 

Mulle se näyttäytyy enemmän negatiivisena: en osaa olla muiden kanssa, olen sosiaalisesti kömpelö. Isoveli myös oli jonkin sortin sadisti mua kohtaan. Päiväkoti olisi ollut helpotus.

Vierailija kirjoitti:

Meidän äiti oli "kotiäiti", mutta ei hän ikinä ollut lasten kanssa. Isosiskoni ja isoveljeni kyykyttivät ja nöyryyttivät minua.

Ei ollut hyvä lapsuus.

Tämä! Lähipiirissä on samanlainen perhe. Äiti oli aina kotiäitinä, silti ikinä ei leikkinyt lasten kanssa tms. Nyt tämän huomaa aikuisista lapsista, kaikilla on enemmän tai vähemmän ongelmaa itsetunnon tai mielenterveyden kanssa..

Mä olin kyllä päivähoidossa, perhepäivähoitajalla, mutta olin tosi paljon nuorempi kuin siskoni, eli käytännössä kotona perheeni ainoa lapsi. Olin ja olen tosi kekseliäs puuhaamaan melkein mitä vaan, mulla harvoin on/oli tylsää. Teen työni mieluummin yksin kuin tiimissä. Mulla ei ole kavereita ja tykkään tehdä kaiken yksin.

Toisaalta olen myös ihan hitusen traumatisoitunut esim. siitä että kesäloma tarkoitti kuivan maan mökillä ilman kavereita istumista. Sinne lähdettiin kun koulu loppui ja palattiin kun koulu alkoi, eli istuin 10 viikkoa hyttysten syömänä keskellä metsää lukemassa 10v vanhoja Valittuja paloja ja leikin muovailuvahalla. Edelleen, melkein 25v myöhemmin alkaa oksettaa ajatus siitä että pitäisi mennä mökille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän äiti oli "kotiäiti", mutta ei hän ikinä ollut lasten kanssa. Isosiskoni ja isoveljeni kyykyttivät ja nöyryyttivät minua.

Ei ollut hyvä lapsuus.

Tämä! Lähipiirissä on samanlainen perhe. Äiti oli aina kotiäitinä, silti ikinä ei leikkinyt lasten kanssa tms. Nyt tämän huomaa aikuisista lapsista, kaikilla on enemmän tai vähemmän ongelmaa itsetunnon tai mielenterveyden kanssa..

Ei minulla ole ongelmia. Olen sitkeä ja sisukas ja tosi sosiaalinen, mutta lapsuus oli silti ihan paska - eikä äitini ole mummonakaan hyvä. Sisarukseni ovat siirtyneet nälvimään minun lapsiani.

Meillä ei äitiä vaan paljon sisaruksia,humatavasti minua vanhempia.Siis yhtensä 9. Kun Nuorin,olen aina ollut se joka ei parittomana kulunut heidän joukoon!En lapsena,en aikuisena!.Vaikka jäljellä enää 3. Kun 6 on kuollut jo. Päiväkoti olin ollut,ajasta en muista mitään.Näin kerran siskoni valokuva alpumista kuvani päiväkodissa.

Itsenäiseksi ja pärjääväksi kasvoin. Pikkuveljeni, joka meni päiväkotiin, sai tuta siellä kiusaamisen, fyysisen väkivallan ja eristämisen, onneksi vain lyhyen aikaa, mutta ehti jo oppia olevansa huono. Itsetuntoaan vahvisti vielä teininäkin.

Asuin omakotitalossa ja ajattelin että kerrostalossa olisin saanut kavereita.

Oikeesti olin vaan mölö, nyt olen mölö vanhus.

Olin päiväkodissa mutta muuten kriteerit sopii. Päiväkodissakaan tosin ei hirveästi ollut kavereita.

Olen aikuisena erittäin itsenäinen, ahkera ja omaan hyvän mielikuvituksen. Olen sosiaalisesti kömpelö ja ahdistukseen taipuvainen. Tunnen itseni usein ulkopuoliseksi.

Ilman päiväkotia tilanteeni olisi todennäköisesti huonompi. Kyllä ympäristö vaikuttaa todella paljon. Hirveä ajatuskin että lapsella olisi noin vähän sosiaalisia kontakteja, ei päiväkotia, sisaruksia eikä kavereita. Mitä enemmän välittäviä ihmisiä sen parempi.

Mä kävin päiväkodissa, mulla on vuotta nuorempi sisko ja pihapiirissä oli paljon samanikäisiä lapsia. Inhosin päiväkotia, naapuruston muksujen kanssa menin koska vanhemmat patistivat. Ainoa kenen kanssa oikasti viihdyin oli sisko.

Minusta kasvoi hyvin pärjäävä ääri-introvertti. Edelleen, sisko on parasta seuraa, edes parisuhdetta en halua. Eli vaikka lapsuudenkokemuksilla on tietysti paljon merkitystä, kyllä se perusluonne on olemassa olosuhteista huolimatta.

Menin hoitoon mutta vasta yli 5-vuotiaana. Olen aina ollut itsenäinen ja yksin viihtyvä. Kouluaikana oli välillä haasteita ujouden kanssa, mutta kyllä minulla aina kavereita oli ja ei se ujous ole estänyt minua hoitamasta koulua ja myöhemmin opiskelua/töitä kunnialla. Olen jo hyvin pienestä pitäen tarvinnut päivittäin yksinoloa, viihdyin omassa huoneessa lukemassa tai maalla kun oltiin niin rauhallisilla kävelylenkeillä luonnossa. Vielä aikuisenakin sama juttu ja olen kyllä ihan tyytyväinen elämääni, en kaipaa kovin paljon ihmisiä ympärille. Muutama luottoystävä riittää.

Itsekin ajattelin noin. Olin 6-vuotiaaksi hoidossa kahden eläkeläisen kanssa ja ajattelin, että olisiko minusta tullut sosiaalisempi, jos olisin ollut päiväkodissa.

En usko. Introvertti, mikä introvertti. Oma lapseni on samanlainen nyt ekaluokkalaisena ja tarvitsee rauhallista aikaa itselleen. Sillä on kavereita, mutta koulupäivän jälkeen haluaa olla usein itsekseen. On ollut ihan samanlainen aina.

Itsenäinen, oma-aloitteinen, sosiaalinen, pienestä pitäen tottunut keskustelemaan ja perustelemaan mielipiteeni. Viihdyn kaikenikäisten seurassa(pieni kylä Lapissa, missä sukua).

Olin koko kouluajan äärimmäisen ujo. Olis kyllä helpottanut, jos olis ollut lapsikontakteja pienempänä. Vasta aikuisena helpotti.

Minusta kasvoi erittäin hyvin yksin viihtyvä. Olen aina pitänyt pitkistä projekteista, joihin voi syventyä kunnolla. Pienenä rakentelin aina risuista majoja, joissa oli sängyt ja ja keittiöt sisällä. Tein myös omia lehtiä, joihin piirsin ja kirjoitin juttuja. Opin nuorena lukemaan ja olen lukenut todella paljon aina. Mielikuvitus on aina ollut vilkas ja rikas.

Se positiivisista jutuista. Olen kuitenkin nyt omien lasten ollessa samanikäisiä miettinyt paljon sitä, mitä muita jälkiä tuo aika eristetty lapsuus on jättänyt minuun, ja luulenpa että paljon. En osaa palautua laisinkaan ihmisten keskellä, tarvitsen yksinäisyyttä jotta kunnolla lepään. Siinä missä joku saa voimaa ihmisistä, minä menetän niitä kun olen porukassa, vaikka ihmiset olisivat läheisiä. Olen kuitenkin pohjimmiltani varsin sosiaalinen, joten siinä on jatkuva ristiriita.

Harjoittelen rajanvetoa muiden ihmisten kanssa vielä aikuisenakin. Minulle on hirveän vaikeaa pitää puoliani - jos istumapaikat/pullat/työvälineet jaetaan epäoikeudenmukaisesti, painin itseni kanssa ihan hirveästi siitä että voinko ottaa asian esiin ja valittaa. Jos joku vaatii minulta jotain ihan posketonta, en edelleenkään osaa sanoa "ei" vain siksi, että en halua, vaan lähden siitä että muiden sana on laki, ja tarvitaan vahvoja perusteita jos haluan jotain muuta.

Tämä on yksi niistä syistä, miksi sosiaalinen elämä on minulle niin kuormittavaa. Se tulee varmasti siitä, että olen vanhakantaisten vanhempien ja vanhan liiton kotilastenhoitajan kanssa kasvanut. Olin vielä lapsista vanhin, joten minun tehtäväni oli aina joustaa ja hyväksyä se, että aikuiset määräävät ja pienemmät saavat paremmat asiat siksi että ovat pieniä. Minulla ei koskaan ollut tasavertaista ikätoveria, edes sitä yhtä, jonka kanssa olisin voinut harjoitella rentoa yhteiselämää. Konfliktitilanteet olivat lähtökohtaisesti aina vakavia - meitä laitettiin rangaistukseksi pimeään komeroon seisomaan, jos heittäydyimme "hankaliksi". Kannoin muistoja näistä tapahtumista kuin synkkää salaisuutta.

Kun koulu alkoi, en osannut yhtään toimia muiden lasten kanssa. Olin jäykkä ja muodollinen niin kuin aikuisten kanssa ollaan, en osannut leikkiä mitään yhdessä ja annoin kaikessa heti periksi ja väistin syrjään. Tottakai päädyin ryhmän ulkokehälle. En kuitenkaan kiusatuksi. Suurin osa muista lapsista kuitenkin oli leikkinyt yhdessä jo vaippaikäisistä. Ei voi sanoa, että olisin nauttinut muiden lasten seurasta sitten kun sellaiseen viimein pääsin, olin niin pinteessä.

Miehelläni on ollut vielä haastavampi lähtökohta - hänen ainoa leikkiseura on ollut oma isoäitinsä (joka hoiti häntä vanhempien työpäivän aikana), eikä hän ole oikeastaan koskaan ole saanut leikkiä ikäistensä kanssa. Häneltä on ihan hukassa omien ja muiden tunteiden tulkitseminen ja juuri se risteävien tarpeiden tunnistaminen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen monet sävyt.

Kun saatiin omia lapsia, oli ihan selvää, että he pääsevät päiväkotiin. Olen joka päivä onnellinen, kun näen heidät juoksemassa muiden lasten keskellä, leikkimässä yhdessä, nahistelemassa pikkuautosta tai muuten vain vuorovaikuttamassa siellä rennosti. He siellä oppivat parhaillaan, että omia mielipiteitä saa olla sekä itsellä että toisilla, ja niiden ilmaiseminen ja keskenään sopiminen on jokapäiväistä rentoa puuhaa. Ja että erimielisyydet ja vahingot kuuluvat elämään, ja niiden jälkeenkin elämä jatkuu.

En käynyt päiväkodissa tai päivähoidossa. Äitini oli perhepäivähoitaja siihen aikaan.

Viihdyn yksin, mutta olen naimisissa kyllä. Lapsia tai lemmikkejä en halua. En ole ujo, mutta minua ei juuri kiinnosta muiden seura. Keksin parempaa tekemistä usein itsekseni. En pidä tuntemattomien kanssa tekemisiin joutumisesta tai uusien ihmisten tapaamisesta.