Lue keskustelun säännöt.
Minkä ikäisenä oli elämäsi parhaat/huonoimmat vuodet?
25.01.2025 |
Kysymys otsikossa. Kerro myös mikä teki siitä ajasta/iästä hyvää tai huonoa.
Itselleni parhaat vuodet alkoivat 30-vuotiaana ja edelleen nyt 35v tunnen eläväni elämäni parasta aikaa.
Hirveintä aikaa oli teini-ikä ja sen jälkeen varhaisaikuisuus. Hirveä tunnemyllerrys, epävakaat kotiolot, turvaton olotila eikä hajuakaan siitä mitä tehdä tai mihin suunnata. Teininä kauheinta oli olla vanhempien vallan alla, tuntui että tukehduin eikä ollut yhtään tilaa muodostaa omaa identiteettiä. Parikymppiseni oli yhtä kamppailun ja uurastuksen vuosikymmentä. Olin myös suurimman osan siitä taloudellisesti tiukoilla ja laskujen maksaminen ahdisti. Pelkäsin luottotietojen menetystä hysteerisesti. Pahimmillaan itsetunto-ongelmani olivat ikävuosina 20-25, ahdistus ja hukassaolemisen tunne jatkui kunnes about kolmenkympin jälkeen vihdoin alkoi tuntua siltä, että elämä on ns. hallussa ja kaikki asiat järjestettävissä. Nyt viimeisen puolen vuosikymmenen jälkeen tuntuu, että mentaalista energiaa on riittänyt rationaaliseen toimintaan ja unelmien toteuttamiseen. Stressi ja ahdistus tai ulkonäköpaineet eivät enää rajoita ja olen paitsi tyytyväinen elämääni, myös hemmetin ylpeä itsestäni.
Kiinnostaa tietää, olenko poikkeus vai onko muitakin joille se "kultainen nuoruus" ei todellakaan ollut mitään minkä perään haikailla, vaan siitä kaikesta kannatti rämpiä läpi koska se palkinto ja mielekäs elämä alkoikin vasta myöhemmin. tai miten ne, joilla nuoruus todella oli prime-timea ovat kohdanneet myöhemmät aikakaudet.
Kommentit (61)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulin että kamalat vuodet VIHDOIN loppui 35-vuotiaana, ja alkaa nousukausi. Tulikin hirveämpää kuin ikinä, enkä yhtään enää uskalla sanoa onko nämäkään kamalimmat. Ja tosi masentavaa ajatella että "parhaat vuodet" oli n. 1,5 vuotta kun elin mukavaa arkea ja parisuhderintamakin näytti kivalta. Tosin opetettu on että vähästäkin sopii olla kiitollinen.
Huonoimmat on nyt. Tätä on kestänyt pari vuotta. Olen 45v.
Koulu- ja opiskeluvuodet ikä 7-24 huonoja, kiusaamista, yksinäisyyttä, masennusta, sosiaalista pelkoa.
Sitten 24-35 hyviä, uran luomista ja toiveikkuutta. Mutta vähän alkoi ahdistaa, kun en löytänyt puolisoa ja lapsetkin jäi siis saamatta.
35-45 voimakasta ahdistusta siitä, etten saanut miestä enkä lapsia ja olin ääriyksinäinen, eli huonoja vuosia. Keski-iän kriisiä myös.
45 v hyväksyin sen, että minä nyt jäin lapsettomaksi vanhaksipiiaksi eikä se enää pyörinyt mielessä koko ajan. Siitä eteenpäin on ollut taas oikein hyviä vuosia, nyt ikää 50. Vanhempani sanovat, että eläkeikä on ollut parasta aikaa heidän elämässään, saattaapi hyvin olla mullakin niin.
Paras jakso oli aika pitkä, ehkä 23-40 v: tarpeeksi itsevarmuutta, kykyjä ja resursseja tehdä ja luoda suhteita muihin ihmisiin, mutta myös hyvälaatuisia illuusioita. Sen jälkeen on ollut selvää että hyvät ajat ovat ohi, kaikki on jossain määrin merkityksetöntä, mihinkään ei voi vaikuttaa ja mikään ei kiinnosta. Myös terveys pettää alta vuosi vuodelta. Ehkä tämä tästä vielä muotoutuu johonkin siedettävämpään muotoon vanhetessa, mutta vaikea kuvitella etteikö parhaat vuodet olisi edelleen siellä nuoruudessa.
m42
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämäni tähän mennessä parhaat vuodet olivat ikävuosina 33-40. Osittain tämä johtui omasta naiiviudesta ja toiveajattelusta sen suhteen että elämäni voisi joskus lähteä kulkemaan eteenpäin. Lisäksi olin silloin osan ajasta oikeasti onnellinen, luottavainen ja tyytyväinen elämääni. Sitä ennen ja sen jälkeen elämäni on ollut eri syistä joko enemmän tai vähemmän paskaa koko elämän ajan.
Parasta aikaa oli 25-vuotiaana. Urheilin paljon, olin hoikka, huippukunnossa ja nätti kroppa. Miehiä oli tarjolla riittävästi. Kaikki vaatteet näytti hyvältä päällä. Oli kiva työ, matkustin paljon. Ja olin silloin vielä sellainen hulda huoleton, joka ei murehtinut mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus reilu parikymppisenä oli hyvää aikaa, lapsuus oli vaikeaa. Ja varhaisnuoruus. Yli kolmikymppisenä oli tuskaa taloudellisesti, sitten helpotti, nyt viisikymppisenä taas tuskaa taloudellisesti, ulosoton uhka ja pelko.
Pahimmat masennuskaudet oli 10-vuotiaana ja 18-vuotiaana, sittemmin sain masennuslääkettä eikä masennus ollut enää niin kauheaa.
Ei oo ollu ku varmaan pari hyvää vuotta koko elämässä. Muuten se on ollut sitä samaa paskaa missä tuntee itsensä täysin ulkopuoliseksi ja kelvottomaksi yksilöksi, jolle asia myös suoraan tai epäsuorasti ilmaistaan.
Huonoimmat vuodet oli yläasteen aikaan, silloin riistettiin viimeisetkin itsetunnon rippeet.
Terveisin Naispelko31
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parhaat vuodet vasta tulossa näin uskon. Ainakin kaikki on pedattu sille. Kohta jätän työelämän, sijoitusvarallisuus takaa taloudellisen riippumattomuuden. Sinkkuus vapauttaa asuinpaikan, elämäntavan, aikataulut, ihan kaikki. Koittaa niin täydellinen vapaus kun vain voi kohtuudella odottaa. Täysin terve ja huippukunnossa. Mistään ei ole tarvinnut luopua.
M55+
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmaankin lapsuudessa aikakaudet ennen koulua olivat huolettomat ja ikävuodet 12-15. Olen lapseton 40-v. ja tämä on aika hassua, koska vihaan lapsia ja olen aina inhonnut ajatusta olla äiti. Perheeni oli perus yh-paskaa ja alusta lähtien elämääni on varjostanut köyhyys ja typerät köyhät, vihamieliset ja ongelmaiset ihmiset. Sellainen wt-kai olen itsekin, vaikka minulla on kaksi korkeakoulututkintoa, mutta ne ovat korkeakoulutuksen matalapalkkaisimmilta aloilta, eikä niillä tee mitään. Koko iän jatkunut sama paskamagneettisen vetovoiman laki jossa vedän puoleeni vain tyhmiä, rumia, köyhiä ja ilkeitä ihmisiä.Olisin nuorena tarvinnut uraneuvojaa mutta eipä pääperseessä yh-mutsistani siihen ollut.
+55v . Ero kusipäämiehestä ja asuminen omassa talossa, vapaa tekemään mitä haluaa ja harrastamaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikävuodet 27-35 kun aloin tienata hyvin ja ulkonäkö oli parhaimmillaan. Jaksoi kaikkea kohtuullisen paljon.
Kohta seitsemänkymppinen..aina ollut kaikki päin persettä..syntymästä tähän päivään,ihme että olen hengissä.
Lukioaika oli parasta aikaa.
Kaikki kaverit ympärillä ja elämä huoletonta. En muista, että olisin kertaakaan stressannut koulun takia. Maailma tuntui olevan avoinna ja kaikki mahdollista.
Jokaisessa iässä on ollut omat erilaiset pulmansa. Ongelmien syyt vain muuttuvat vuosien myötä.
+60 v
Jotenkin en osaa arvottaa eri elämänvaiheita mihinkään järjestykseen. Joka ajassa oli aina paljon hyvää ja sitten jotain vähän huonoakin. Mutta ei mikään ollut mitenkään erityisen ikävää tai vaikeaa.
Olen ollut aika lailla läpi koko elämäni ihan tyytyväinen siihen millainen elämäni on.
Parhaat on ollut 0-9 ja 30+ (nyt olen 35). Murrosikäni alkoi hyvin varhain, myös henkiset muutokset, ja se oli myös hyvin raju. Pahinta aikaa oli ikävuodet 13-18. Olin masentunut, itsetuhoinen, ailahteleva, itsekeskeinen. Käytin 9-18-vuotiaana varmaan 90 % jatkuvaan vastakkaisen sukupuolen ajatteluun, olin täysillä sellaisessa tunteiden vuoristoradassa, koko ajan joku järjen vievä ihastus kiikarissa. Potentiaalia olisi ollut panostaa kouluun, mutta en pystynyt keskittyä mihinkään sellaiseen, en harrastanut mitään, pyrin vaan miellyttämään vastakkaista sukupuolta ja keksimään, miten saisin sen hetkisen ihastuksen huomion. Minulla ei ollut juuri mitään omaa, elin täysin noiden ihastusten kautta. Romahdukset olivat tosiaan valtavia, kun jokin meni pieleen, ja ajatukset hyvin mustia. Vieläkin puistattaa, kun ajattelen tuota ajanjaksoa.
Nykytilanteen valossa parasta oli ikävuodet 18-24. Itseluottamus oli ylimmillään, oli löytynyt kaveriporukka eikä enää kiusaamista. Tuntui että kaikki on avoinna vielä ja ehdin toteuttaa kaikki haaveet. Tuosta alkoi alamäki kun valmistuin eikä töitä meinannut löytyä, kaveripiirit hajosi eikä sitä pitkäaikaista kumppaniakaan ole löytynyt ja perheen perustaminen ja muu sellainen alkaa olla kohta myöhäistä.