Onko normaalia, että iäkkäät vanhempani eivät ole lainkaan kiinnostuneita minusta?

Vierailija kirjoitti:

Ja ketä ees kiinnostaa vanhempiensa kolotukset? Tai tuttavan? Jokaisesta on omat asiat kiinnostavampia.

Me puhumme ystäväpiirissä myös sairauksista, koska olemme jo siinä iässä, että "jokaisella on jotakin" sairautta tai vaivaa. Toisilla vakavampaa, toisilla jotakin perussairauksia. Puhutaan myös paljon muusta, siis ihan kaikesta, mutta aikuisten lasten ja lastenlasten henkilökohtaisista asioista ei puhuta. Kuulumiset kyllä vaihdetaan heidänkin osalta. Näin iäkkäämpänä sairaudet ja vaivat ovat osa elämää, kun on tässä vaiheessa, että on saanut elää pitkään. Oma jälkikasvu on osannut olla kiinnostunut ja huolissaan terveydentilanteistamme, vaikka ei niistä koko aikaa jauheta. Kun harvoin nähdään, niin on niin paljon muuta tekemistä ja puhuttavaa, mutta kyllähän niitä terveysasioitakin jossakin välissä huomioidaan. 

Vierailija kirjoitti:

Pakko muuten tähän väliin todeta vaikkei suoraan keskusteluun liitykään, että näin muutaman vuosikymmenen terveydenhuollossa työskennelleenä vanhukset ovat "muuttuneet" jonkin verran. Sotaa edeltäneet ikäluokat, joita silloin alalle tullessa valtaosa asiakkaista oli, olivat vaatimattomampia ja kohteliaampia noin suuressa kuvassa kuin tämän päivän vanhat, jotka ovat pitkälti näitä 40-50-lukujen lapsia. Juuri joku päivä juteltiin työkaverin kanssa ilmiöstä. Tämän päivän 70-80-vuotiaat ovat jonkin verran vaativampia ja jotenkin kärsimättömämpiä kuin silloin. 

Odotas vaan kun me 60-70 luvun lapset tullaan, niin me kyllä ollaan niin kohteliaita, että välillä niiataan ja välillä halataan ja hoidamme ihan itse itsemme, ei mitään vaivaa. Nuoremmat työkaveritkin tuolla omissa ketjuissaan kehuu, ettei mukavampia ja empaattisempia työkavereita ole tavanneet koskaan, ettei mitään rajaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisi aidon kohtaamisen.

Miksi vaadit sitä vasta toisen kuolinvuoteella? Eikö sitä aitoa kohtaamista voi tavoitella silloin kun toinen on vielä hyvässä voinnissa? 

Olen ollut kuolinvuoteella vaatimatta yhtään mitään. TOIVOIN, että sellainen olisi eläessä syntynyt, jo silloin kun olin lapsi, mutta janan pää alkaa sitten tulla vastaan siinä kuolinvuoteella, että se on viimeinen mahdollisuus, jos jotain haluaa. 

Kuinka moni meistä on koskaan saanut vaadittua näiltä vanhemmilta mitään? Ainakin ihan väärä sana meidän kodin dynamiikkaan. Tosin äiti voi olla sitä mieltä, että olen kovin vaativa olemalla olemassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja ketä ees kiinnostaa vanhempiensa kolotukset? Tai tuttavan? Jokaisesta on omat asiat kiinnostavampia.

Ei varmaan ketään kiinnosta, mutta voihan tuntea olevansa avuksi kun kuuntelee ne valitukset. Toisen kolotukset voi vähän lieventyä. Jos kuuntelija saa itselleen hyvää mieltä, että pystyin olemaan tuolle toiselle avuksi niin ok., mutta jos tuntee olevansa vain roskakori, siis ei tule tällaista tunnetta, niin sitten eri juttu. Me ihmiset tunnetaan tunteitakin vähän eri tavalla. Pitää kuunnella itseään. Minä kyllä mielelläni kuuntelen välillä ystävien sairaskertomuksia kun lääketiede kiinnostaa, mutta saan myös suunvuoron puhumalla myös omistani. Jos en muuten, niin sanon, että nyt on minun vuoro puhua.

Hyvä idea, mutta kun mihinkään väliin ei pääse sanomaan🤨

On kahta eri laatua. On tätä monologin pitäjää, jonka väliin ei pääse sanomaan mitään. Heidän kanssaan on kuitenkin hetkellisesti mahdollista joku bondautuminen, jos heille kerran kahdessa vuodessa sattuu sellainen hetki. Sitten on nämä, jotka voivat kyllä keskustella niin, että molemmilla on suunvuoro, mutta mistään syvällisestä ei voi puhua ja mitään yhteyttä ei synny, ollaan vaan kylmällä pinnalla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja ketä ees kiinnostaa vanhempiensa kolotukset? Tai tuttavan? Jokaisesta on omat asiat kiinnostavampia.

Ei varmaan ketään kiinnosta, mutta voihan tuntea olevansa avuksi kun kuuntelee ne valitukset. Toisen kolotukset voi vähän lieventyä. Jos kuuntelija saa itselleen hyvää mieltä, että pystyin olemaan tuolle toiselle avuksi niin ok., mutta jos tuntee olevansa vain roskakori, siis ei tule tällaista tunnetta, niin sitten eri juttu. Me ihmiset tunnetaan tunteitakin vähän eri tavalla. Pitää kuunnella itseään. Minä kyllä mielelläni kuuntelen välillä ystävien sairaskertomuksia kun lääketiede kiinnostaa, mutta saan myös suunvuoron puhumalla myös omistani. Jos en muuten, niin sanon, että nyt on minun vuoro puhua.

Hyvä idea, mutta kun mihinkään väliin ei pääse sanomaan🤨

Ymmärrän. Minulla on yksi monologia pitävä sukulainen. Muuten ei saa sanottua mitään jos ei ala puhumaan päälle. Kerrankin soitti pitkän puhelun ja puhui itse koko ajan ja sitten lopuksi  vielä sanoi, kylläpä oli mukava jutella ja kuulla sinun ääntäsi. En viitsinyt sanoa, että etpä tainnut kuulla muuta kuin jaa, niin, tasaisin väliajoin. Mutta onneksi harvoin soittelemme.

Minä olen ollut kuolinvuoteella ja unohtanut täysin itseni. Sydämeeni on sattunut, kun ihminen on laihtunut sairaudesta johtuen riutuneen näköiseksi, tuntenut kovaa tuskaa kun kipupiikin vaikutus alkaa, lakata. Tuska kuolevan silmissä. Tuska siitä ajatuksesta, että kuolee. Lohduttaa ei voi muuta, kuin sanomalla, että sinä pääset kohta ihanaan lepoon, ei sinulla ole mitään pelättävää. Voi pitää kädestä kiinni, silittää hiuksia. Ei tullut mieleenkään, että odottaisin häneltä jotain annettavaa minulle, vaikka olikin ollut usein ilkeä anoppi. Säälin ja surin kuolemankamppailuaan. Hän oli nyt kuoleman oma ja täysin heikkona ja riisuttuna, odottaen että saisi mennä tajuttomuuden tilaan.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ollut kuolinvuoteella ja unohtanut täysin itseni. Sydämeeni on sattunut, kun ihminen on laihtunut sairaudesta johtuen riutuneen näköiseksi, tuntenut kovaa tuskaa kun kipupiikin vaikutus alkaa, lakata. Tuska kuolevan silmissä. Tuska siitä ajatuksesta, että kuolee. Lohduttaa ei voi muuta, kuin sanomalla, että sinä pääset kohta ihanaan lepoon, ei sinulla ole mitään pelättävää. Voi pitää kädestä kiinni, silittää hiuksia. Ei tullut mieleenkään, että odottaisin häneltä jotain annettavaa minulle, vaikka olikin ollut usein ilkeä anoppi. Säälin ja surin kuolemankamppailuaan. Hän oli nyt kuoleman oma ja täysin heikkona ja riisuttuna, odottaen että saisi mennä tajuttomuuden tilaan.

Anoppi on pikkaisen eri juttu kun oma äiti. Eihän se anoppi ole ollut lapsuudessasi millään muotoa mukana. 

Ja tässä menee nyt pointti ohi niiltä, joille asia ei ole omakohtainen. Eli sen homman olisi voinut tehdä jo vuoden ennen kuolemaa, viisi vuotta ennen kuolemaa, viisikymmentä vuotta ennen kuolemaa jne. Mutta kuolema on viimeinen kohta se tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ollut kuolinvuoteella ja unohtanut täysin itseni. Sydämeeni on sattunut, kun ihminen on laihtunut sairaudesta johtuen riutuneen näköiseksi, tuntenut kovaa tuskaa kun kipupiikin vaikutus alkaa, lakata. Tuska kuolevan silmissä. Tuska siitä ajatuksesta, että kuolee. Lohduttaa ei voi muuta, kuin sanomalla, että sinä pääset kohta ihanaan lepoon, ei sinulla ole mitään pelättävää. Voi pitää kädestä kiinni, silittää hiuksia. Ei tullut mieleenkään, että odottaisin häneltä jotain annettavaa minulle, vaikka olikin ollut usein ilkeä anoppi. Säälin ja surin kuolemankamppailuaan. Hän oli nyt kuoleman oma ja täysin heikkona ja riisuttuna, odottaen että saisi mennä tajuttomuuden tilaan.

Anoppi on pikkaisen eri juttu kun oma äiti. Eihän se anoppi ole ollut lapsuudessasi millään muotoa mukana. 

Ja tässä menee nyt pointti ohi niiltä, joille asia ei ole omakoh

Mikä sen kuolevan pitää vielä tehdä hyväksesi kovissa tuskissaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ollut kuolinvuoteella ja unohtanut täysin itseni. Sydämeeni on sattunut, kun ihminen on laihtunut sairaudesta johtuen riutuneen näköiseksi, tuntenut kovaa tuskaa kun kipupiikin vaikutus alkaa, lakata. Tuska kuolevan silmissä. Tuska siitä ajatuksesta, että kuolee. Lohduttaa ei voi muuta, kuin sanomalla, että sinä pääset kohta ihanaan lepoon, ei sinulla ole mitään pelättävää. Voi pitää kädestä kiinni, silittää hiuksia. Ei tullut mieleenkään, että odottaisin häneltä jotain annettavaa minulle, vaikka olikin ollut usein ilkeä anoppi. Säälin ja surin kuolemankamppailuaan. Hän oli nyt kuoleman oma ja täysin heikkona ja riisuttuna, odottaen että saisi mennä tajuttomuuden tilaan.

Anoppi on pikkaisen eri juttu kun oma äiti. Eihän se anoppi ole ollut lapsuudessasi millään muotoa mukana. 

Ja tässä mene

Mikä sen kuolevan pitää vielä tehdä hyväksesi kovissa tuskissaan?

MIkä nyt on taas niin vaikea ymmärtää??? Olin monta viikkoa sen kovissa tuskissa olevan tukena ja konkreettisena apuna. Jopa asuin siellä hetkittäin. Joo, ei tarvitse tuskissaan mitään tehdä. Mutta oli siinä ihan kivuttomiakin hetkiä. 

Tämä oli vain eilen vai mikä päivä muistutus niille, jotka toivovat vanhemmaltaan jotain viimeiseen asti niin ei kannata, koska ei tule tapahtumaan. Näkeehän sen tuostakin. Se, mistä minä ja jotkut muut lapsuustraumatisoituneet kärsimme (olen opetellut pois siitä) on ns. magical thinking. On joku mielen suojamekanismi pitää yllä toivoa viimeiseen asti tai kuvitella, että jotain satumaisia käänteitä tapahtuu elämässä ylipäätään (no sattuuhan niitä toki, mutta ei niitä joita toivot).

Vierailija kirjoitti:

On kahta eri laatua. On tätä monologin pitäjää, jonka väliin ei pääse sanomaan mitään. Heidän kanssaan on kuitenkin hetkellisesti mahdollista joku bondautuminen, jos heille kerran kahdessa vuodessa sattuu sellainen hetki. Sitten on nämä, jotka voivat kyllä keskustella niin, että molemmilla on suunvuoro, mutta mistään syvällisestä ei voi puhua ja mitään yhteyttä ei synny, ollaan vaan kylmällä pinnalla. 

Vain kahdenlaisia ihmisiä? Onpa erittäin outoa. Toiset pitävät monologia, ja toiset eivät osaa puhua syvällisiä. Itse en puhu kaikkien ihmisten kanssa syvällisistä asioista, ei, ei, sentään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ollut kuolinvuoteella ja unohtanut täysin itseni. Sydämeeni on sattunut, kun ihminen on laihtunut sairaudesta johtuen riutuneen näköiseksi, tuntenut kovaa tuskaa kun kipupiikin vaikutus alkaa, lakata. Tuska kuolevan silmissä. Tuska siitä ajatuksesta, että kuolee. Lohduttaa ei voi muuta, kuin sanomalla, että sinä pääset kohta ihanaan lepoon, ei sinulla ole mitään pelättävää. Voi pitää kädestä kiinni, silittää hiuksia. Ei tullut mieleenkään, että odottaisin häneltä jotain annettavaa minulle, vaikka olikin ollut usein ilkeä anoppi. Säälin ja surin kuolemankamppailuaan. Hän oli nyt kuoleman oma ja täysin heikkona ja riisuttuna, odottaen että saisi mennä tajuttomuuden tilaan.

Anoppi on pikkaisen eri juttu kun oma äiti. Eihän se anoppi ole ollut lapsuudessasi mill

Otan osaa, taisit tuolla aikaisemmin kertoa, että odotit äitisi sanovan, että rakastaa sinua. Kyllä hän varmaan sinua rakasti sydämessään ja oli kiitollinen huolenpidostasi, hänellä ei vaan ollut siihen sanoja hän ei vaan osannut. Mutta uskon,nettä hän tunsi niin ja olinsinulle kiitollinen. Voit ajatella niin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko muuten tähän väliin todeta vaikkei suoraan keskusteluun liitykään, että näin muutaman vuosikymmenen terveydenhuollossa työskennelleenä vanhukset ovat "muuttuneet" jonkin verran. Sotaa edeltäneet ikäluokat, joita silloin alalle tullessa valtaosa asiakkaista oli, olivat vaatimattomampia ja kohteliaampia noin suuressa kuvassa kuin tämän päivän vanhat, jotka ovat pitkälti näitä 40-50-lukujen lapsia. Juuri joku päivä juteltiin työkaverin kanssa ilmiöstä. Tämän päivän 70-80-vuotiaat ovat jonkin verran vaativampia ja jotenkin kärsimättömämpiä kuin silloin. 

Odotas vaan kun me 60-70 luvun lapset tullaan, niin me kyllä ollaan niin kohteliaita, että välillä niiataan ja välillä halataan ja hoidamme ihan itse itsemme, ei mitään vaivaa. Nuoremmat työkaveritkin tuolla omissa ketjuissaan kehuu, ettei mukavampia ja empaattisempia työkavereita ole tavanneet koskaan, ettei

Tämä taisi olla hieman sarkastinen mielipide :). 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko muuten tähän väliin todeta vaikkei suoraan keskusteluun liitykään, että näin muutaman vuosikymmenen terveydenhuollossa työskennelleenä vanhukset ovat "muuttuneet" jonkin verran. Sotaa edeltäneet ikäluokat, joita silloin alalle tullessa valtaosa asiakkaista oli, olivat vaatimattomampia ja kohteliaampia noin suuressa kuvassa kuin tämän päivän vanhat, jotka ovat pitkälti näitä 40-50-lukujen lapsia. Juuri joku päivä juteltiin työkaverin kanssa ilmiöstä. Tämän päivän 70-80-vuotiaat ovat jonkin verran vaativampia ja jotenkin kärsimättömämpiä kuin silloin. 

Odotas vaan kun me 60-70 luvun lapset tullaan, niin me kyllä ollaan niin kohteliaita, että välillä niiataan ja välillä halataan ja hoidamme ihan itse itsemme, ei mitään vaivaa. Nuoremmat työkaveritkin tuolla omissa ketjuissaan kehuu, ettei mukavampia ja empaa

En tiiä 60-luvulla syntyneistä, suurten ikäluokkien lapset kuitenkin tämänkin keskustelun mukaan ovat täydellisiä äitejä, puolisoita, työkavereita, ilman muuta silloin myös terveydenhoidossa asioidessaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On kahta eri laatua. On tätä monologin pitäjää, jonka väliin ei pääse sanomaan mitään. Heidän kanssaan on kuitenkin hetkellisesti mahdollista joku bondautuminen, jos heille kerran kahdessa vuodessa sattuu sellainen hetki. Sitten on nämä, jotka voivat kyllä keskustella niin, että molemmilla on suunvuoro, mutta mistään syvällisestä ei voi puhua ja mitään yhteyttä ei synny, ollaan vaan kylmällä pinnalla. 

Vain kahdenlaisia ihmisiä? Onpa erittäin outoa. Toiset pitävät monologia, ja toiset eivät osaa puhua syvällisiä. Itse en puhu kaikkien ihmisten kanssa syvällisistä asioista, ei, ei, sentään. 

Oma lapsi tai vanhempi ei ole kaikki ihmiset. Mitään ohjausta, arvoja, kannustusta, positiivisten asioiden huomioimista, neuvoja, tukea ei saanut, 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko muuten tähän väliin todeta vaikkei suoraan keskusteluun liitykään, että näin muutaman vuosikymmenen terveydenhuollossa työskennelleenä vanhukset ovat "muuttuneet" jonkin verran. Sotaa edeltäneet ikäluokat, joita silloin alalle tullessa valtaosa asiakkaista oli, olivat vaatimattomampia ja kohteliaampia noin suuressa kuvassa kuin tämän päivän vanhat, jotka ovat pitkälti näitä 40-50-lukujen lapsia. Juuri joku päivä juteltiin työkaverin kanssa ilmiöstä. Tämän päivän 70-80-vuotiaat ovat jonkin verran vaativampia ja jotenkin kärsimättömämpiä kuin silloin. 

Odotas vaan kun me 60-70 luvun lapset tullaan, niin me kyllä ollaan niin kohteliaita, että välillä niiataan ja välillä halataan ja hoidamme ihan itse itsemme, ei mitään vaivaa. Nuoremmat työkaveritkin tuolla

En tiiä 60-luvulla syntyneistä, suurten ikäluokkien lapset kuitenkin tämänkin keskustelun mukaan ovat täydellisiä äitejä, puolisoita, työkavereita, ilman muuta silloin myös terveydenhoidossa asioidessaan.

Minun mielestäni tässä ei ole keskusteltu oikeastaan lainkaan 60- ja 70-luvulla syntyneiden vanhemmuudesta. On keskusteltu heidän lapsuudestaan ja elämästään "aikuisina lapsina". 

Ja siis nyt taas tulee joku sanomaan, että kasvakaa aikuisiksi niin selvennän, että aikuinen lapsi on termi sellaiselle ihmiselle, jonka aikuisuutta vahingoittaa eletty lapsuus esimerkiksi on tukliryhmiä Alkoholistien Aikuisille Lapsille, mikä kuvaa ongelman alkusyytä.

Kommentti 837.  Ovathan he tuoneet esiin oman täydellisyytensä vanhempina, ihmisinä, toiset huomioonottavina, erilaisia ihmisiä ymmärtävinä, vanhempiaan kunnioittavina jne.

Ihan tässä keskustelussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On kahta eri laatua. On tätä monologin pitäjää, jonka väliin ei pääse sanomaan mitään. Heidän kanssaan on kuitenkin hetkellisesti mahdollista joku bondautuminen, jos heille kerran kahdessa vuodessa sattuu sellainen hetki. Sitten on nämä, jotka voivat kyllä keskustella niin, että molemmilla on suunvuoro, mutta mistään syvällisestä ei voi puhua ja mitään yhteyttä ei synny, ollaan vaan kylmällä pinnalla. 

Vain kahdenlaisia ihmisiä? Onpa erittäin outoa. Toiset pitävät monologia, ja toiset eivät osaa puhua syvällisiä. Itse en puhu kaikkien ihmisten kanssa syvällisistä asioista, ei, ei, sentään. 

Missään ei sanottu, että tuo koskisi kaikkia ihmisiä vaan eroteltiin kaksi tämän ketjun "ongelmaa" toisistaan karkealla tasolla.