Miksi ihmiset eivät hae apua mielenterveysongelmiinsa?

Kun ei jaksa edes hampaitaan pestä niin miten sitä jaksais jotain hoitoa hakea?

Ei ole rahaa terapiaan, työterveys korvasi vain viisi käyntiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysymys pitäisi olla: miksei ihmiset saa apua mielenterveyshaasteisiinsa?

Koska HAASTEET on sellaisia kivoja tiktok-tanssihaasteita tai 75 hard challengeja - tai haastemiehen haasteita. Mielenterveyden suhteen monilla on ihan oikeita ONGELMIA joista voi puhua niiden oikeilla nimillä eikä väheksyä ja sokerikuorruttaa haasteiksi. 

Olen samaa mieltä. Haaste kuulostaa todella vähättelevältä, kun mielestäni mielenterveysongelma termikin on hieman vähättelevä.

Omalla kohdallani kun tunteet vetää nollasta sataan ylös alas masennuksesta ylikierroksille ja siitä vihaisuuteen tai kun ahdistus menee niin pahaksi, että alkaa vaipua kuin sumuun tai kun ei ihan täysin tunnista todellisuutta vainoharhoista, niin mielestäni kyse on sairaudesta. Ei pelkästä ongelmasta, saatika haasteesta.

Hyvä kysymys. Olen nyt vihdoin ja viimein hakenut ja ns. prosessissa sisällä. Mutta voin todeta jo nyt että yhtään en ihmettele miksi ihmiset eivät hae itselleen apua. Eivät yksinkertaisesti osaa, jaksa tai pysty. Äärettömän raskas prosessi. Olen itsekin viittä vaille luovuttamassa koko homman. Lääkärikäynnit ovat nöyryyttäviä ja vievät koko ihmisarvon. Kaduttaa etten tehnyt taloudellista itsaria ja lähtenyt tähän omalla rahalla. Hattu nousee jokaiselle joka jaksaa apua itselleen hakea.

Tästä on aikaa jo noin 20 vuotta, mutta ainakin silloin sain erittäin hyvin apua. Ensin yhteys YTHS:ään jossa muutama psykologin luona käynti parin viikon sisään. Sieltä lähete psykiatrille jonne pääsin seuraavalla viikolla ja lääkityksen aloitus. En pitänyt psykiatrista (kemiat ei kohdanneet yhtään), joten hain yksityisen psykiatrin joka teki ns. lähetteen psykoterapiaan. Terapia kesti kolmisen vuotta, pääosin Kelan maksamana (loput maksoi om vakuutus). Paremmin ei voisi asiat mennä. Ymmärrän toki, että mua auttoi oma vakuutus (toki vanhempani lupasivat maksaa jos olisin tarvinnut pidempää terapiaa) ja kohtalaisen hyvä kunto. Ehkä asiat on nykyään sitten toisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ei välttämättä tarvitse, koska dg vie uskottavuuden. Ei saa hoitoa enää kunnolla muuhun kuin siihen. Bb-joni kuoli sepelvaltimosairauteen kun oli vaan samaa ahdistusta. Sitä kun ei ihminen saa hoitoon myöskään kiusaajiaankaan pahimmat terrorisoi muita stressin purkunaan.

 

 

Olen eläkkeellä psykoottisen masennuksen takia ja aina olen saanut hoitoa. Jopa sydämeni on leikattu.

Psykoosi on se yksi varma syy päästä hoitoon.

 

"Elämässä ei aina saa kaikkea mitä itse haluaa"

-lääkäri

Ei kannata hakea. Tulee merkintä henkilötietoihin. Ei saa henkivakuutusta.

Vierailija kirjoitti:

Tulee merkintä terveysrikosrekisteri Kantaan. Et saa enää sairausvakuutusta ja kaikissa lääkärikäynneissä epäillään mielenterveyssyitä, etkä saa oikeaa hoitoa.

"Minua harmittaa että sinulla on lääkitys ahdistukseesi"

-lääkäri

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän moni hakee, mutta ei saa apua. Kuten mäkin. Lääkäri kirjoitti nukahtamislääkereseptin.

Sait reseptin lääkkeeseen. Et plaseboa. 

Et siis saanut ihan sitä mitä itse halusit. 

Vierailija kirjoitti:

Tyttäreni haki apua mielenterveysongelmiinsa mutta sai vain masennuslääkkeitä. Niillä hän sitten tappoi itsensä.

Otan osaa. Oli lähellä, ettei äitini olisi kirjoittamassa täällä samoin. Hain apua. Tulos oli kaksi tapaamista sairaanhoitajan kanssa ja sitten lääkärille, jolta sain lääkereseptin. Lupasivat olla yhteydessä, miten jatkohoito tehdään. Soitin perään kuukauden kuluttua, kun pää oli hajota ja olin epätoivoinen. Lupasivat olla yhteydessä mahdollisimman pian. Tuota yhteydenottoa ei ole vieläkään tullut ja aikaa on kulunut 15 vuotta. Yritin itsemurhaa lääkkeillä ja alkoholilla vähän tuon yhteydenoton jälkeen. En tiedä, miksi en kuollut. Olin niin sekaisin, että olen oksentanut kaiken pois varmaan heti nielemisen jälkeen, mutta en muista. Aamulla heräsin ja tajusin, kuinka lähellä oli, etten olisikaan herännyt. Päätin, että hoidan itse itseni kuntoon, koska kukaan ei tule minua auttamaan. Lopetin päihteidenkäytön, aloitin säännöllisen päivärytmin ja pakotin itseni tekemään joka päivä jotain, mistä ennen masennusta olin nauttinut ja voisin löytää sen ilon uudelleen. 

Kaikki on nykyään hyvin, mutta apua en saanut. Lääkkeiden syömisen lopetin tuohon yöhön, jolloin otin niitä liikaa.

Siksi, että minulle se aiheuttaa vain pahemman olon. Lisäksi minua alettiin "vainoamaan" terveysasemalla. Soitettiin perään ja alettiin kärkkymään jatkohoitosuunnitelmaa. Vastaanotolla mikä lie hoitaja oli hyvin skeptinen ja teki sen minulle selväksi. "Aiotko sitten ihan oikeasti tehdä näin...? :)" no en kun leikisti. Kyllä minulla oli ihan oikeasti aikomus toteuttaa se mistä puhuttiin, mutta oli sitten kipeä olo ja lopulta tajusin, etten vain halua.

Tuli todella painostava ja ahdistava tunne siitä "hoidosta." Sain siis masennusdiagnoosin. Todellisuudessa masennuin itse diagnoosista. Makasin monta päivää täysin turtana. En pystynyt nauramaan millekään. Päässäni vain pyöri sana masennus. Masennus. Masennus. En ole ikinä ollut niin turta. En itkenyt, en nauranut, olin vain lamaantunut. Päivät kuluivat ja oloni koheni. Pian elämä tuntui samanlaiselta kuin sinä ennenkin. Yhdessä vaiheessa sain eläimen hoitoon, ja mielialani piristyi välittömästi. Kun eläin lähti, tuli taas tyhjä ja surullinen olo, ahdistus ja itku. 

Olen lähinnä katkera siitä, että kävin läpi sen pienen helvetin jonkun random diagnoosin takia, vaikka sekin "masennus" oli kamalaa univajetta, tylsyyttä, PMS:sää sun muuta. En ole koskaan kokenut olevani MASENTUNUT, vaan jotain muuta. Uupunut. Tylsistynyt. Ahdistunut. Jotain. Masennus ei sovi minuun.

Trump ja Musk ovat normalisoineet mielenterveysongelmat.

Vastaanotolle menin uupumuksen ja fyysisten oireiden takia. Tiedostan kyllä, että ne ovat myös masennuksen oireita joillain ihmisillä, mutta kaikki ovat yksilöitä. Minä en vain koe olevani masentunut. Olen vain väsynyt, tylsistynyt, tympääntynyt, joskus ahdistunut. Mutta kyllä minulla useimmiten on tulevaisuuden suunnitelmia. Hygieniasta huolehdin aina ja kodin siisteydestä. Tykkään nauramisesta, huumorista.

Itto mikä ty perä aloitus. Siis onko sivistys tälä tolalla? 

Mielestäni diagnoosit annetaan järkyttävän heppoisin perustein. Toki oireeni SOPIVAT masennukseen, mutta et sinä herranen aika sentään voi mennä sanomaan tuntemattomasta ihmisestä, että kyllä, hän on masentunut, koska hän täyttää kriteerit a, b ja c. Kyllä se vaatii "aavistuksen" perehtymistä ihmiseen.

Ai mistä sitä haetaan? Kallista psykoterapiaa joihin on jonot eikä mitään takuuta avusta. Sen jälkeen turha mennä enää lääkäriin kun ohjata psykologille joka määrää lisää psyykelääkettä fyysisiin vaivoihin. 

Moni pyytää apua ja ei saa apua pyydettyään. Esimerkiksi lyhyt käynti psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa puhumassa ei ole monille avuksi. Mielialalääkeresepti ei ole monille avuksi. Avun tulisi olla avun pyytäjän tarpeen mukaista ja kestoista sekä suunnitelman mukaan etenevää.

Kun mielenterveysdiagnoosin on saanut, niin siitä ei pääse eroon. Sitä käytetään myöhemmin syynä jokaiseen oireeseen. Olet kaksikymppisenä saanut diagnoosin josta olet jo parantunut aikoja sitten. Silti siihen voidaan viitata kun tulee flunssaa erikoisempia oireita.

Kaikki yhteydenotot ahdistaa ja terveydenhuolto on sellainen sokkelo, ettei siihen helposti tule lähdettyä. Voisin kokeilla terapiaa, jos se olisi jokseenkin helppoa saada ja edullista, mutta todennäköisesti menisi pitkä aika ja hoitoon menee kumminkin aikaa ja rahaa. Jotenkin sitä toivoo, että ajan kanssa ja muutoksia tekemällä itse asiat paranisi. Eihän siitä ole mitään takeita, että mielen asiat paranisi niillä keinoilla, joita lääkärillä on käytettävissä.

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata hakea. Tulee merkintä henkilötietoihin. Ei saa henkivakuutusta.

Eikä terveysvakuutusta myöskään, joka voi tulla lähitulevaisuudessa tarpeeseen jos julkinen terveydenhuolto jatkaa romahtamistaan.