Miksi ihmiset eivät hae apua mielenterveysongelmiinsa?

Liian lyhytkestoinen eli lääkkeet ja moro tai jonoon jonnekin ja ei tiedä kauanko kestää (vuosi jopa). Liian pintapuolista siis eli aikaa ei ole perehtyä jokaiseen ns kunnolla vaan lätkästään joku suunnitelma ja pompotellaan ties missä tai ei ollenkaan ja homma jää siihen. Sitten alusta kaikki.. 

Olenhan minä yrittänyt saada tähän tilanteeseen apua, kovasti on häiriköstä lähtenyt poliisille ja nyt viime aikoina myös terveydenhoitotaholle viestejä hänen häirintärikoksistaan. Vaan ei auta.

Ei auta.

Joten minun on pakko sietää sitä edelleenkin. Se tyyppi saa tehdä näköjään ihan mitä vaan... Ja minulle tuskin määrättäisiin jotain rauhoittavaa lääkettä tai unilääkkeitä sen tyypin tekemisten takia, minua kehotettaisiin jatkamaan edelleenkin rikosilmioitusten tekemistä! Sillä miksi minun pitäisi hoitaa mielenterveyttäni ja mielenrauhaani jollakin lääkeellä,kun sen hoidon kohteeksi pitää ottaa tuo häirikkö! Sillä on siis aivan selkeästi mielisairauden oireita.

Että semmonen.

Mutta nää muut... Asiahan on niin, että sitä mielenterveyshoitoakin on vain rajallisesti saatavilla. Ei riitä kaikille. 

Ja ihmisiä jätetään heitteille, koska ei ole resursseja. Jotkut varakkaat toki juoksevat terapiassa sen minkä kerkiävät, vaikkei heillä kaikilla ole mitään muuta ongelmaa kuin liian helppo elämä!

En usko että saatavilla oleva apu on hyödyllistä. En usko että on hakemisen vaivan arvoista. 

Joissakin tapauksissa ei edes ole kyse mielenterveyden häiriöistä, vaan siitä että elämä koettelee eikä ihminen osaa ratkaista miten siitä koettelemuksesta selviää.

Suru, pettymys, takaisku jossakin suunnitelmassa, tunteet eivät ole mielenterveyden ongelmia. 

Masentuneena en jaksanut etsiä terapeuttia.

Selvisin sitten vuosien kuluessa keskivaikeasta masennuksesta elämäntavoilla. Masennuksen takana oli burnout, joten varmaan kehon palautuminenkin auttoi. 

En itse edes tiennyt mistä saisi apua kun olin joku 15v ja kärsin ahdistuksesta. Silloin ei ollut lähes yhtään resursseja saatavilla ilmaiseksi. Nykyään on esimerkiksi Mielenterveystalo, kriisipuhelimet jne. Nykyään 25v.

Ihmetellä täytyy,etteivät nämä Jkln matikkaneron vanhemmat vaatineet sekopäätä hoitoon, vaan hyysäsivät aikuista lastaan!

Ja lopputuloksena molemmilta henki pois!! Siinä oli " rakkauden" lopputulos. Vuosia jo poika ollut kykenemätön opintojaan suorittamaan,niin eikö nämä hösääjät yrittäneet ja jopa varjelivat oikeilta toimilta

Surullinen lopou kuten Venäjältä adoptoinut sekopäänkin hyysäilylle!!!

Ongelmasta riippuen jonotus voi kestää toista vuotta ,ja sitte vasta alotetaan pohtiin mitähän tehtäs.

Vierailija kirjoitti:

Jos ei välttämättä tarvitse, koska dg vie uskottavuuden. Ei saa hoitoa enää kunnolla muuhun kuin siihen. Bb-joni kuoli sepelvaltimosairauteen kun oli vaan samaa ahdistusta. Sitä kun ei ihminen saa hoitoon myöskään kiusaajiaankaan pahimmat terrorisoi muita stressin purkunaan.

Aikanaan jätin hakematta mt-diagnoosin juuri siksi, että oli fyysisiä terveysongelmia ja pelkäsin, että jos tarvisisin siihen jotain apua, niin en saisi, kun oireet katsottaisiin psyykkisiksi.

Hain nuorempana kun olin ollut totaalisyrjäytyneenä jo pitkään ja olin mm. täysin ilman tuloja. Sain vain aikoja psyk. sairaanhoitajalle ja masennuslääkkeet. Ramppasin siellä yli vuoden, yhä ilman tuloja ja edes sairaslomaa ei ehdotettu puhumattkaan että olisin lääkäriä nähnyt sitten aivan alussa olleen jonkin yhteiskeskustelun jälkeen jossa lääkäri viipyi ehkä sen 10-15 minuuttia. Toiste en mene muuta kuin pakkohoitolähetteellä tai sitten kun koen olevani jo eläkekunnossa. Jatkan mieluummin elämääni syrjässä.

Vierailija kirjoitti:

En itse edes tiennyt mistä saisi apua kun olin joku 15v ja kärsin ahdistuksesta. Silloin ei ollut lähes yhtään resursseja saatavilla ilmaiseksi. Nykyään on esimerkiksi Mielenterveystalo, kriisipuhelimet jne. Nykyään 25v.

Siis paniikkikohtauksista.

Kiva nähdä, etten ole ainoa, joka epäilee mielenterveyshoidon tasoa ja saatavuutta. 

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän se häpeä liene se suurin syy. 

Ei ole, vaan suurin syy on se kun voimat ovat vähissä, ei jaksa taistella avun saamiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Hain nuorempana kun olin ollut totaalisyrjäytyneenä jo pitkään ja olin mm. täysin ilman tuloja. Sain vain aikoja psyk. sairaanhoitajalle ja masennuslääkkeet. Ramppasin siellä yli vuoden, yhä ilman tuloja ja edes sairaslomaa ei ehdotettu puhumattkaan että olisin lääkäriä nähnyt sitten aivan alussa olleen jonkin yhteiskeskustelun jälkeen jossa lääkäri viipyi ehkä sen 10-15 minuuttia. Toiste en mene muuta kuin pakkohoitolähetteellä tai sitten kun koen olevani jo eläkekunnossa. Jatkan mieluummin elämääni syrjässä.

Mitä siellä vuoden ravaamisella tehtiin? Keskustelua? Mistä puhuitte? Auttoiko mihinkään? 

Minunkin tavallaan pitäisi itseni takia saada apua ja en ole kunnossa. Silti, koska pärjään jotenkin niin en ole vielä edes yrittänyt apua saada. Ajatuksissa silti se, että antaisivat ehkä vaan lääkkeitä ja itse olen hyvin herkästi niihin reakoiva (unilääkekin sekoitti päätä yms) niin voin kuvitella, että olisi vaan harmia niistä. Mieluummin tunnen edes jotain kuin en mitään.

Samoin perheessäni se ajatus ollut, että masennus yms ongelmat ovat heikkoutta. Ei ole sellaista kulttuuria, että on ok hakea apua näihin asioihin. Mieluummin peitellään kaikkea ja hyssytellään. Tämä toimiikin siihen asti, kun itsekin vajosin melko pohjalle ja tuli koko talven kestänyt unettomuus. Silloin oli sitten pakko tehdä jotain ja unilääkkeitä sain. Silti se alkusyy jäi selvittämättä. 

Minulla tähän kaikkeen syynä on paljolti nuoruuden kokemukseni kuten kiusaaminen ja yksinäisyys sekä vanhempiin liittyvät asiat. Jäin jo nuorena omilleni ja piti vaan piilottaa ikävät asiat. Itkeminenkin oli väärin. Pyysin apua vanhemmilta ja sanoin, etten halua enää elää ja sain pyytää anteeksi sitä kaikkea. Näin toivoisin, että nuo asiat voisi terapiassa yms käsitellä. Se ei vaan hoidu sillä, että määrätään lääkettä. Terapiaan taas ei meinaa päästä. Samalla kai minäkin silti yritän välttää sitä mielenterveysdiagnoosia ja mietin olisiko siitä minulle haittaa. Ainakin jos jotenkin pärjään muuten. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän moni hakee, mutta ei saa apua. Kuten mäkin. Lääkäri kirjoitti nukahtamislääkereseptin.

Eikö meille ole kerrottu että suomessa on maailman paras terveydenhuolto ja se on täysin ilmainen. 

Tulee merkintä terveysrikosrekisteri Kantaan. Et saa enää sairausvakuutusta ja kaikissa lääkärikäynneissä epäillään mielenterveyssyitä, etkä saa oikeaa hoitoa.

Vierailija kirjoitti:

Ehkeivät halua diagnoosia leimaamaan itseään. Pelkäävät sen ehkä vaikuttavan työnsaantiin. Osa vähättelee omia oireitaan, ajattelee ettei viitsi hakea apua kun on niitäkin joilla on vielä huonompi tilanne. Osa pelkää, että siellä on joku ilkeä työntekijä. Joku pelkää saavansa lääkkeitä, joissa on pahoja sivuvaikutuksia. Osa ei luota/usko koko diagnoosijärjestelmään.

Koko diagnoosihomma on omasta mielestä hiukan vanhanaikainen ja pitäisi jopa poistaa. Onko mitään hyötyä jos jollekin diagnosoidaan masennus tai paniikkihäiriö? Itseäni olisi ainakin ahdistanut tai masentanut vain lisää, mutta en koskaan hakenut diagnoosia itselle, koska monet lääkärit eivät aina edes diagnosoi oikeita asioita ja osaa hoitaa potilaita. En tietenkään itse ole lääkäri, mutta jotenkin tuo koko diagnoosihomma vaikuttaa semmoiselta kuin siitä ei pääsisi koskaan jotenkin pois.

Vierailija kirjoitti:

Pyydetään vain suorittamaan jokin itsehoito-ohjelma netissä. Se ei auta kun oireet johtuvat traumasta, joka puolestaan johtuu pitkäkestoisesta väkivallasta.

Valetta

Jep. Itsekin olen hakenut, mutta en ole saanut. Tai olen saanut aiemmin, mutta nyt en enää saa, Kela lopetti (vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen) terapian eikä kuulemma myönnä enää ikinä lisää.

Sitä en ymmärrä, että jos on niin etuoikeutettu, että apua oikein tyrkytetään, mutta sitä ei oteta vastaan. Itse menisin mielelläni jatkamaan terapiaa, josta koin hyötyväni, mutta Kelan mielestä en hyötynyt, mutta rahaa ei ole maksaa itse.