Epävakaa mieli jonka takia elämästä ei tule mitään. :(

Ja siis se aiempi kirjoitukseni epävakaudesta löytyy, kun hakee ketjua: väsynyt olemaan epävakaa. En valitettavasti osaa linkittää sitä tähän.

- 46v epävakaa-

Vierailija kirjoitti:

Ei auta kun hakeutua terapiaan. Sisko epävakaa ja käy tukea antavassa terapiassa.

Niin olet myös sinä. Osaat ja jaksat vain sen epävakautesi vielä peittää. Tai olet se perheen 'jyrä' ja olet 'muiden yläpuolella', ainakin omasta mielestäsi. 

Perheen herkimmät hakevat apua. 

Jotenkin en ole koskaan saanut otetta elämästä tai ymmärtänyt miten pitäisi elää. Minulla on aina ollut paljon kiinnostuksen kohteita, joihin olen uppoutunut ja muutenkin olen haaveillut koko elämäni. Olen vain ajelehtinut asioista, tilanteista ja paikoista toiseen, enkä pysty oikein olemaan läsnä hetkessä tai todellisuudessa. Kuten sanoin niin olen aina elänyt, kuin jossain haavemaailmoissa ja mikään ns. tavallinen elämä, mitä ihmiset elää ei ole itselle edes ollut koskaan vaihtoehto. Nuorempana kuvittelin, että minusta tulee joku julkkis tai glamour-tähti tai muuta ihan turhaa. Mikään tavallinen ei kiinnostanut. Sitten petyin kaikkeen, kun tajusin, etten saa mitään järkevää elämässä aikaan. Jossain vaiheessa tavallaan luovutin ja vain annoin kaiken kehityksen olla. Minua surettaa se, että lahjakas ja epävakaa kirjailija M. Liukkonen päätyi niin surulliseen ratkaisuun. Se puhutteli, koska tunnistin niin paljon hänen epävakauttaan ja tuskaansa elämästä. Masennuin hänen IM pitkäksi aikaa ja vieläkin ajoittain mietin sitä. Olen vain täyttänyt sekavaa elämääni vaihtamalla aina tyyliä ja identiteettiä, muuttamalla paikkakuntaa, olemalla välillä masentunut tai sitten aivan ylikierroksilla. Ulospäin olen avoin ja sosiaalinen, mukava, iloinen, huumorintajuinen ja jotenkin hohdokas ihminen on muut sanoneet minusta. Minuun jotenkin ihastustaan helposti, mutta itse en pitkään viihdy ihmisten seurassa, kun alan kokea heidät tylsinä ja vain taakkana, jotka häiritsevät elämääni. Sitten minuun petytään ja en kestä tuota ihmisten pettymystä minuun. Ystävystyn pinnallisella tasolla helposti, mutta se myös lopahtaa nopeasti. Paitsi narsistiset ja hyväksikäyttävät miehet. Niitä on elämässäni riittänyt ja jostain syystä aina tunnen vetoa näihin narsisteihin ja he minuun. Ihan hirveitä ja sairaita vuosien myrkyllisiä riippuvuus suhteita heihin. Viimeisin pahin, kahdeksan vuotta suhde narsistiin, joka on lähes jo tuhonnut minut ja vienyt loputkin minusta, tuhonnut vähäisenkin itsetunnon ja olen sen vuoksi täysin loppuun palanut ja silti vielä roikun siinä. Välillä olen niin tyhjä ja luopunut kaikesta, että tunnen elämän voivan jo loppua en menettäisi mitään. 

-N46v-

-

Täällä yksi epävakaa lisää. Olen 40-vuotias ja elämä on hyvin vakaata (pitkä liitto, lapset lähes aikuisia, puolison palkka riittää elättämään minutkin), mutta sisällä kuohuu. 

Moni asia kiinnostaa, mutta aika moni toisaalta ei. En pysty opiskelemaan, käymään töissä enkä edes laihduttamaan, koska mikään ei loppujenlopuksi kiinnosta tarpeeksi (enkä pysty tekemään epäkiinnostavia juttuja). Olen mukavuudenhaluinen pelkuri...en ymmärrä mitä puoliso minussa näkee, mutta liittomme sekä lapset ovat ne vähäiset ylpeydenaiheet elämässäni. Ne olen hoitanut kunnialla, ja lopputulos on sen mukainen. 

Terapianeuvo voi olla hyvä nuoremmille, mutta itseäni ärsyttää sen tarjoaminen vakiratkaisuna pulmaan kuin pulmaan. Terapia ei takaa parantumista, ja ainakin itse koin ryhmässäolon stressaavaksi (ryhmässä oli pari heikkolahjaisen oloista suupalttia eivätkä työntekijät saaneet heitä ruotuun). 

Ehkä olet kokenut noita miesasioita liian myöhään sinä N46 ja olet nyt vasta siinä kohdassa, että opit on saatu, ja on aika nostaa rimaa. Kaikkihan tuollaiseen vaikuttaa kuten lapsuudessa saatu tuki, ja onko kiinni työelämässä, ehkä liikaa pelkkiä viranomaiskontakteja, eikä oikeita ihmissuhteita. Sitä helposti tapaa sitten vääriä tyyppejä. Jos on liian tunneihminen tai sellaiseksi kasvatettu, voi olla vaikea ajatella kylmän rationaalisesti tai kauaskantoisesti, tai luottaa itseensä. Saatat myös aliarvioida. 

Ihmiset on näissä erikoisia. Joku jolla kaikki näyttäisi olevan päin prinkkalaa, onkin järkevä tärkeissä asioissa. Tai joku jolla ulkoisesti kaikki ,onkin sitten jättänyt asiansa hoitamatta tai tekee isoja virheitä. Koskaan ei voi tietää.

Parasta jos löytyisi joku aikuiskumppani tai vaikka muu, joka auttaisi näkemään myös hyvät

Kyllä epävakaan kannattaa hakea apua terapiasta paitsi itsensä, myös läheisten takia.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin en ole koskaan saanut otetta elämästä tai ymmärtänyt miten pitäisi elää. Minulla on aina ollut paljon kiinnostuksen kohteita, joihin olen uppoutunut ja muutenkin olen haaveillut koko elämäni. Olen vain ajelehtinut asioista, tilanteista ja paikoista toiseen, enkä pysty oikein olemaan läsnä hetkessä tai todellisuudessa. Kuten sanoin niin olen aina elänyt, kuin jossain haavemaailmoissa ja mikään ns. tavallinen elämä, mitä ihmiset elää ei ole itselle edes ollut koskaan vaihtoehto. Nuorempana kuvittelin, että minusta tulee joku julkkis tai glamour-tähti tai muuta ihan turhaa. Mikään tavallinen ei kiinnostanut. Sitten petyin kaikkeen, kun tajusin, etten saa mitään järkevää elämässä aikaan. Jossain vaiheessa tavallaan luovutin ja vain annoin kaiken kehityksen olla. Minua surettaa se, että lahjakas ja epävakaa kirjailija M. Liukkonen päätyi niin surulliseen ratkaisuun. Se puhutteli, koska tunnistin niin paljon hänen epävakauttaan ja tuskaansa

Tässä oli paljon tuttua. Muistan jo pikkulapsena kokeneeni, että "minä olen erilainen ja tulen muuttamaan maailmaa". Halusin puolustaa muita kovia kokeneita, oikeudentuntoni on aina ollut hyvin voimakas. Hetken mietin uraa poliisissa tai armeijan leivissä, mutta fyysiset vaatimukset stoppasivat ne haaveet. Sitten tuli uusia haaveita, uusia esteitä niille (osa todellisia, suurin osa kuviteltuja). Lopulta en saanut yhtään mitään aikaiseksi. 

Lapseni ovat fiksuja, ja minua hävettää kun en voinut antaa heille esimerkkiä myös itsestäni sellaisena. Puolisoni kokee minut älykkääksi, sen tiedän, mutta noin muuten olen luisunut höpsön kotirouvan rooliin. Lapset suhtautuvat vähän alentuvasti välillä eikä toinen heistä luota esim. tietokoneosaamiseeni, vaikka sitäkin harkitsin alakseni eli en ole ihan tumpelo kuitenkaan. 

Koen itseni ulkopuoliseksi kaikkialla. Kukaan ei ole samalla aaltopituudella kanssani (jos puolisoa ei lasketa), enkä jaksa enää yrittää hankkia uusia ystäviäkään. Vanhoista luovuin, koska en kokenut kenenkään olevan aidosti minulle tärkeä. 

N40 (aiempi)

Vierailija kirjoitti:

46v. enkä vieläkään edes tiedä kuka ja millainen olen? Käsitys itsestä ja koko identiteetti vaihtelee jatkuvasti. Juuri kun luulee löytäneensä sen millainen on niin se katoaa ja vaihtuu joksikin muuksi. Itsetunto, itsevarmuus, itsensä arvostaminen ihan olemattomia. Varsinkin näin, kun masentuneempi olo. Minulla on selkeästi hitaita ja vauhdikkaita jaksoja ja on joskus epäilty kaksisuuntaistakin, mutta voi kuulua kait epävakaaseenkin? Eli yhtäkkiä mieliala alkaa nousta, olen energinen ja vähillä unilla, touhuilen valtavalla vauhdilla, saan aikaan, olen hyvin sosiaalinen, itsetunto nousee huippuunsa, tunnen jopa ylemmyyden tunteita muihin nähden, ideoita sinkoilee päässäni satoja päivässä, olen luova, yliseksuaalinen, tutustun uusiin ihmisiin, aloitan ties mitä suhteita, olo on euforinen, lähes yliluonnollinen, tunnen, että voin tehdä mitä vain. Joskus tulee alkoholiakin kuvioon juuri silloin. Otan tyhmiä riskejä, kuten liikenteessä ajelen varomattoma

Kiitos, ihan kuin mun kynästä. N41.

Kuulostaa tutulta. Täällä sama homma. Mutta ei anneta periksi, eikö vaan. Moni on hyötynyt DKT-terapiasta ja sitä kohti itse pyrkimässä. Eräs tuttava sai siitä merkittävän hyödyn. 

Ihan kaikkea en jaksanut vielä lukea, mutta kaverilla samanlaista ollut elämä kunnes saikin adhd-diagnoosin. Epävakaa ja adhd on todella haastavaa erottaa, niin paljon samankaltaisia asioita haasteena.

Vierailija kirjoitti:

Ihan kaikkea en jaksanut vielä lukea, mutta kaverilla samanlaista ollut elämä kunnes saikin adhd-diagnoosin. Epävakaa ja adhd on todella haastavaa erottaa, niin paljon samankaltaisia asioita haasteena.

Ei. Adhd:hen ei kuulu persoonan kehityksen stoppaaminen trauman takia, splittaaminen tai mustavalkoinen maailmankuva. 

Se on tosin totta, että moni epävakaa voi olla lisäksi nepsy. 

Harjoittele, opettele.

Missäs ne kivat ja valoisat ihmiset ovat???

Vierailija kirjoitti:

Ihan kaikkea en jaksanut vielä lukea, mutta kaverilla samanlaista ollut elämä kunnes saikin adhd-diagnoosin. Epävakaa ja adhd on todella haastavaa erottaa, niin paljon samankaltaisia asioita haasteena.

Itselleni tuli myös tämä mieleen. Ap koeta saada kunnon apua jostain, mene lääkäriin ja sano että koko elämä mennyt pieleen (liioittele jopa) ja sano että haluat tutkimukset ja terapiaa. Varmasti apua voi löytyä.

N40 ei sullakaan vielä ole myöhäistä tehdä jotain. Hanki sinäkin apua itsellesi. Ehdit kyllä opiskella ja tehdä työtä, puolet elämää jäljellä ja lapsetkin jo kasvaneet isoiksi.

-

Eikö teillä ole mitään sisäistä vuoropuhelua? Onko niiden mielitekojen perässä siis aina aivan pakko mennä? Eikö voi vaan sanoa itselleen, että tänään nyt on tällainen päivä ja ei kannata nyt hötkyillä vaan mietitään rauhassa? 

Minusta kuulostaa lapsen sisäiseltä maailmalta, jos vaan laukkaa sokeasti jonkun mielihalun perässä, eikä osaa ajatella rationaalisesti tai hillitä omaa käytöstään.

Kireitä köysiä köyhille

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi epävakaa lisää. Olen 40-vuotias ja elämä on hyvin vakaata (pitkä liitto, lapset lähes aikuisia, puolison palkka riittää elättämään minutkin), mutta sisällä kuohuu. 

Moni asia kiinnostaa, mutta aika moni toisaalta ei. En pysty opiskelemaan, käymään töissä enkä edes laihduttamaan, koska mikään ei loppujenlopuksi kiinnosta tarpeeksi (enkä pysty tekemään epäkiinnostavia juttuja). Olen mukavuudenhaluinen pelkuri...en ymmärrä mitä puoliso minussa näkee, mutta liittomme sekä lapset ovat ne vähäiset ylpeydenaiheet elämässäni. Ne olen hoitanut kunnialla, ja lopputulos on sen mukainen. 

Terapianeuvo voi olla hyvä nuoremmille, mutta itseäni ärsyttää sen tarjoaminen vakiratkaisuna pulmaan kuin pulmaan. Terapia ei takaa parantumista, ja ainakin itse koin ryhmässäolon stressaavaksi (ryhmässä oli pari heikkolahjaisen oloista suupalttia eivätkä työntekijät saaneet heitä ruotuun). 

Tässä kommentissa se ongelma on hyvin tiivistetty. Kirjoittaja kertoo, että "ei pysty" tekemään epäkiinnostavia juttuja. Oikeasti pitäisi sanoa, että "en halua tehdä" epäkiinnostavia juttuja.

En minäkään halua vaikka siivota tai täyttää veroilmoitusta, mutta ne nyt sattuvat kuulumaan aikuisuuteen. Kasvapa siis aikuiseksi ja opettele sietämään epämukaavuutta, jos haluat lopettaa tuon ikuisen haahuilun. Vain lapset saavat itkupotkuilla, että en mä haluuuuu, kun ei kiinnosta 🙄