Ei käydä katsomassa vanhaa ja sairasta isovanhempaa, ettei jää huonoja muistoja

Itsekkäät ei mene katsomaan vanhusta, joka ei ole enää oma itsensä. 

Vierailija kirjoitti:

Hyi millaisia olette. Annatte läheisenne kuolla yksin. Vieläpä sellaisen joka on kantanut ja antanut teille elämän. Hyi helvetti mitä

epäsikiöitä

*Pakottanut kuolemaan. Hyi helvetti.

Nro 131: "Meillä on samaa, että on pitänyt laittaa itseä sivuun ja eri rooleihin. Sitten ei itku tule ja jaksaa toimia "koneena". Kunnes minä en enää jaksanut. Ja se tuli sitten, kun olin lopullisesti vapaa molemmista vanhemmista. Sitten alkoi se oma itse vaatia vihdoin itselleen jotain, mutta eipä se niin helppoa ollutkaan. 

Toivottavasti sinulla menee paremmin <3"

Uskon ymmärtäväni sua oikein hyvin <3 Mietin itsekin, että kun isästä joskus aika jättää, niin sitten olen vapaa ja voin alkaa vaatia itsellenikin jotain. Ja se ei ehkä tosiaan ole ihan helppoa. Tällä hetkellä nyt kuitenkin selvitellään yhtä asiaa mun terveydentilassani ja jos lääkärin arvio osuu oikeaan, niin isä hautaa tyttärensä eikä tytär isäänsä. Kun luin suru-uutisen Heikki Silvennoisesta, joka kuoli 70-vuotiaana, mä ajattelin, että oispa hienoa elää 70-vuotiaaksi. 

Vierailija kirjoitti:

Uskovalla ihmisellä menee elämän loppuvaihe helpommin. Taivaskaipuu helpottaa häntä itseään ja läheisiä myös. Että on rajan takana paikka, jossa ei ole itkua eikä kipua. Sitä kohti.

Luulen myös näin. En ole koskaan pelännyt kuolemaa enkä ole ahdistunut vanhempieni kuolemasta. Ne jotka ovat kiintyneet tähän maailmaan varmasti kokevat loppuvaiheessa suurempaa tuskaa kun joutuvat jättämään kaiken.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma liikkuvainen äitini oli sängyn omana loppuvaiheessa. Ulosteet ja virtsat tuli vaippaan. Piti liikutella ettei keho kärsi. Itki joka kerta kun hänen luonaan käytiin. Sanoi monesti että hän haluaa kuolla pois ja kysyi meiltä että eikö hoitajat voi antaa hänelle jotain mikä saa pois tästä maailmasta. Meidän käynti ei tuonut hänelle mitään iloa. Suri sitä kun mekin itkettiin ja toivoi ettei käytäisi enää. Sai sitten mielialalääkityksen. Sen jälkeen oli vaan, ei reagoinut. Kun juteltiin niin tuijotti tyhjyyteen. No, käynnit ei ollut enää itkemistä, hänen osaltaan. 

 

Kun tekin teettä tästä elämästä niin tuomittavan ja hävettävän.

Ei elämää saa hävetä. Elämä on. Pahinta on tuo moittimen , että käyttää vaippaa, mikä olisi vaihtoehto siistille vaipalle mihin ulosteet kerääntyv

Meinaatko, että niin kauan kun kykenet kävelemään ja kädetkin toimivat on elämää, mutta sitten kun askel hidastuu ja rollaattori ei enää auta, niin sitten sinä , siis sinä joudat täältä pois. Pitääkö tehdä jokin laki, että vain toimivat saavat jatkaa.

 

Vierailija kirjoitti:

Hyi millaisia olette. Annatte läheisenne kuolla yksin. Vieläpä sellaisen joka on kantanut ja antanut teille elämän. Hyi helvetti mitä

epäsikiöitä

Talous sanelee. Heikot palkat ei riitä junamatkaan eikä autoiluun varsinkaan.

Vierailija kirjoitti:

Itsekkäät ei mene katsomaan vanhusta, joka ei ole enää oma itsensä. 

- mutta perinnönjakoon ehtivät ensimmäisinä.

Olen töissä saattohoidossa. En ikinä voisi tuottaa sellaista tuskaa toiselle ja kaikki vain että saisin itse leikkiä elävällä nukella. Liian itsekästä. Lisätkää omalta osaltanne suvaitsevaisuutta leikkinukkeja kohtaan, paljon tuskaa saadaan vähennettyä jo sillä että emät tyytyvät huoltamaan muovisia nukkeja hoivahimoissaan.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Nro 131: "Meillä on samaa, että on pitänyt laittaa itseä sivuun ja eri rooleihin. Sitten ei itku tule ja jaksaa toimia "koneena". Kunnes minä en enää jaksanut. Ja se tuli sitten, kun olin lopullisesti vapaa molemmista vanhemmista. Sitten alkoi se oma itse vaatia vihdoin itselleen jotain, mutta eipä se niin helppoa ollutkaan. 

Toivottavasti sinulla menee paremmin <3"

Uskon ymmärtäväni sua oikein hyvin <3 Mietin itsekin, että kun isästä joskus aika jättää, niin sitten olen vapaa ja voin alkaa vaatia itsellenikin jotain. Ja se ei ehkä tosiaan ole ihan helppoa. Tällä hetkellä nyt kuitenkin selvitellään yhtä asiaa mun terveydentilassani ja jos lääkärin arvio osuu oikeaan, niin isä hautaa tyttärensä eikä tytär isäänsä. Kun luin suru-uutisen Heikki Silvennoisesta, joka kuoli 70-vuotiaana, mä ajattelin, että oispa hienoa elää 70-vuotiaaksi. 

Olen pahoillani. Toivottavasti tuohon löytyisi vielä parannus/ eri diagnoosi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekkäät ei mene katsomaan vanhusta, joka ei ole enää oma itsensä. 

- mutta perinnönjakoon ehtivät ensimmäisinä.

Vierailija kirjoitti:

Olen töissä saattohoidossa. En ikinä voisi tuottaa sellaista tuskaa toiselle ja kaikki vain että saisin itse leikkiä elävällä nukella. Liian itsekästä. Lisätkää omalta osaltanne suvaitsevaisuutta leikkinukkeja kohtaan, paljon tuskaa saadaan vähennettyä jo sillä että emät tyytyvät huoltamaan muovisia nukkeja hoivahimoissaan.

Nallet ja koirat ja elävän näköiset eläimet ovat suosittuja dementikoilla. Muistan kun tuttuni kertoi, että asukkailla on nalleja ja koirua, että ottaisiko hänkin sellaisen, mutta hän olisi laittanut sellaisen pöydälle, eikä halunnut sitä hyssytellä. Minä hävin hänen luonaan todella usein ja me lähdettiin pyörätuolilla hupsuttelemaan kauppoihin ja osteltiin kaikenlaista hänelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma liikkuvainen äitini oli sängyn omana loppuvaiheessa. Ulosteet ja virtsat tuli vaippaan. Piti liikutella ettei keho kärsi. Itki joka kerta kun hänen luonaan käytiin. Sanoi monesti että hän haluaa kuolla pois ja kysyi meiltä että eikö hoitajat voi antaa hänelle jotain mikä saa pois tästä maailmasta. Meidän käynti ei tuonut hänelle mitään iloa. Suri sitä kun mekin itkettiin ja toivoi ettei käytäisi enää. Sai sitten mielialalääkityksen. Sen jälkeen oli vaan, ei reagoinut. Kun juteltiin niin tuijotti tyhjyyteen. No, käynnit ei ollut enää itkemistä, hänen osaltaan. 

 

Kun tekin teettä tästä elämästä niin tuomittavan ja hävettävän.

Ei elämää saa hävetä. Elämä on. Pahinta on tuo moittimen , että käyttää vaippaa, mikä olisi vaih

En tiedä muista mutta jos itse joudun makaamaan sängyssä sonnat housussa tunnin (!) niin todellakin haluan pois täältä maailmasta. Ja varsinkin jos olen pelkästään vuoteen omana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen töissä saattohoidossa. En ikinä voisi tuottaa sellaista tuskaa toiselle ja kaikki vain että saisin itse leikkiä elävällä nukella. Liian itsekästä. Lisätkää omalta osaltanne suvaitsevaisuutta leikkinukkeja kohtaan, paljon tuskaa saadaan vähennettyä jo sillä että emät tyytyvät huoltamaan muovisia nukkeja hoivahimoissaan.

Nallet ja koirat ja elävän näköiset eläimet ovat suosittuja dementikoilla. Muistan kun tuttuni kertoi, että asukkailla on nalleja ja koirua, että ottaisiko hänkin sellaisen, mutta hän olisi laittanut sellaisen pöydälle, eikä halunnut sitä hyssytellä. Minä hävin hänen luonaan todella usein ja me lähdettiin pyörätuolilla hupsuttelemaan kauppoihin ja osteltiin kaikenlaista hänelle.

Mutta pointti olikin, että nuket pitäisi olla suosittuja sikiämishimoisilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini menehtyi kesällä. Hoitokodista pyysivät, että menisin paikalle viimeisinä päivinä. Istuin siellä yhden päivän. Niinpä viimeisin muistoni äidistäni on puoliksi tajuton ihminen, joka ei tunnistanut minua eikä pystynyt enää puhumaan niin, että puheesta olisi saanut selvää. 

Ainoa hyöty vierailusta oli, että ajoittain levoton äitini rauhoittui, kun joku oli vierellä.

"Ainoa hyöty" että kuoleva ihminen rauhoittui läsnäolostasi? Onko tuo huono asia? Kuulostaa siltä että sinusta se olisi huono asia tai sitten tulkitsen tekstinsävysi ihan väärin? 

Jotkut kirjoittajat vaikuttavat järkyttävän kyynisiltä ja kovasydämisiltä.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Olen kuullut, mutta ne henkilöt, joita ei haluttu viedä vanhusta katsomaan, olivat lapsia. Haluttiin, että lapsille jää kauniit muistot.

Vanhemmat tekivät näin, kun oli ala-asteella ja päällimmäksi muistoksi jäi se miten en koskaan päässyt hyvästelemään isovanhempaa. 

Minäkään en ymmärrä tätä, että pelätään sitä viimeistä muistoa jonka sairas läheinen jättää.

Olen itse käynyt katsomassa isovanhempaani teho-osastolla sairaskohtauksen jäljiltä, missä häntä pidettiin kevyessä nukutuksessa. Hänet herätettiin, kun tulimme perheeni kanssa häntä katsomaan ja vaikea on sanoa kuinka paljon hän meitä tunnisti ja tilanteesta ymmärsi. Alkoi hyvin levottomaksi ja vaikutti olevan kivuissaan sen hetken, kun pidettiin hereillä. Tästä on totta kai jäänyt minulle jokseenkin surullinen muisto. Ei ole helppoa nähdä läheistään sellaisessa tilassa ja se henkilö joka siinä makasi oli niin erilainen kuin mihin olin ikinä tottunut. 

Ei mennyt kauaa, kun isovanhempani sitten kuoli ja kävin katsomassa häntä vielä senkin jälkeen. Näistä on jäänyt omanlaisensa muisto kyseistä henkilöstä, mutta ne kulminoituvat nimenomaan siihen kokonaisuuteen surusta, joka käsittää kaiken sen joka liittyy hänen kuolemaansa. Itse isovanhemmasta taas on todella monenlaisia muistoja, eikä se kuolema ole enää ajan kuluessa päällimmäisin muisto, vaan se millainen ihminen hän oli eläessään ja häneen liittyvät elävät muistot. 

Totta kai se on rankkaa sillä hetkellä, kun läheinen on sairas ja tekee kuolemaa mutta se on silti vain yksi osa yhteisestä matkasta. Olen jälkeen päin ollut tyytyväinen päätöksiin, että kävin häntä katsomassa vaikka siitä heräävät tunteet olivatkin vaikeita.

Elämällä on tarkoitus.

Tuli mieleen, että muutin täysin ajatukseni pyörätuolilla kulkevista ja rollaattoria käyttävistä sairaista henkilöistä, haluan, että he tulevat terveiden seuraan niin kauppoihin kuin lastensa luo kotiin tai omaan kotiinsa. Suosittelen katsottavaksi:

Koskemattomat (ransk. Intouchables) elokuvan. Tämä avasi silmäni ja olen auttanut monen monia pyörätuoliin sidottuja henkilöitä, niin dementikkoja kuin ihan ketä tahansa. Vanhoja pääasiassa, kun he ovat niin yksinäisiä.

Suosittelen filmiä, kun elämällä on tarkoitus.

Vierailija kirjoitti:

Hyi teitä, ette käy katsomassa ettekä vie omaa kotiinne käymään. Kyllä on raakaa suomalais naisten toiminta. Entä jos oma lapsi loukkaantuu ja on letkuissa, niin mitä sitten eikä toivoa olisi enää. Menisittekö sittenkään latsomaan?

Mikä ero on vanhuksella.

Oman lapsen kuolemalla ja vanhusikäisellä luonnollisesti kuolevalla vanhemmalla on iso ero, enkä usko että sitä totuutta kovin moni mummoikäinenkään kyseenalaistaa. On aivan eri asia sanoa hyvästit omalle lapselleen  kuin omalle +80v vanhemmalle, jonka kuolemaa on osannut odottaa ja josta luopuminen ei aiheuta tuskaa. Eikä myöskään se oma vanhentunut vanhempi herätä yhtä voimakasta suojeluhalua kuin oma lapsi, ja tälle on ihan biologiset syyt.

Joskus se lapsi kohtaa sen ensimmäisen sairaan ihmisen ja ensimmäisen kuoleman. Eikös ne olisi parempi normalisoida siinä iässä kun vanhempien tuki on vielä merkityksellistä? Kuolema on osa elämää, ja vanhan ihmisen vanheneminen sekä kuolema eivät ole mitään erityisen suuria tragedioita verrattuna moniin muihin skenaarioihin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini menehtyi kesällä. Hoitokodista pyysivät, että menisin paikalle viimeisinä päivinä. Istuin siellä yhden päivän. Niinpä viimeisin muistoni äidistäni on puoliksi tajuton ihminen, joka ei tunnistanut minua eikä pystynyt enää puhumaan niin, että puheesta olisi saanut selvää. 

Ainoa hyöty vierailusta oli, että ajoittain levoton äitini rauhoittui, kun joku oli vierellä.

"Ainoa hyöty" että kuoleva ihminen rauhoittui läsnäolostasi? Onko tuo huono asia? Kuulostaa siltä että sinusta se olisi huono asia tai sitten tulkitsen tekstinsävysi ihan väärin? 

 

Jotkut kirjoittajat vaikuttavat järkyttävän kyynisiltä ja kovasydämisiltä.

 

No onko tuokaan nyt tervettä tulla haukkumaan ihmisiä kylmiksi ja epäsikiöiksi vaikka ei heitä tunne ja lähinnä sen perusteella kun joku sanoo, ettei käynyt tapaamassa vanhempaansa tyyliin viimeisen kolmen päivän aikana.

Onko se lämminsydämistä ja positiivisesti elämään suhtautuvan ihmisen puhetta? Määritellä ihminen yhden asian perusteella täysin?