Ei käydä katsomassa vanhaa ja sairasta isovanhempaa, ettei jää huonoja muistoja

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Nro 90: "Olet muistaakseni sairaanhoitaja. Ehkä tiedostat sen itsekin, ettei tuo ole ihan tervehenkinen reaktio ja siitä voi tulla ongelmia myöhemmin. Mutta tiedän, ettei sitä saa puristamalla ulos. Olen itsekin menettänyt äitini ja isäni enkä ole osannut itkeä, mutta sitten jossain vaiheessa kutsuikin terapia. "

Muistat ihan oikein. Mutta mä sen äidin viimeiset 1,5 vuotta jouduin olemaan tekemisissä isän ja äidin kanssa puhtaasti "sairaanhoitajan hattu" päässäni. En mä ajatellut, että kyseessä on mun äitini. Tai isäni. Tein kaiken kuten olisin tehnyt kenen tahansa potilaan kohdalla. Ja edelleen ajattelen ammatillisesti eli niin, että äidin hoitotahtoa ei olisi saanut rikkoa eikä äitiä pitää väkisin hengissä tavalla, jonka tiesin olleen äitini tahdon vastainen. Mutta mulla on tosiaan kyky vaihtaa roolia tilanteen mukaan ja nyt vaan annan ajan kulua ja odotan, mahdanko vielä joskus olla taas tyttären roolissa. Tällä hetkellä toimi

Niin se "täytyy tehdä". Sisäinen pakko, rakkaus, velka, velvollisuus, mitä sitten onkaan.  Omat tunteet on toissijaisia, niitä ei voi pitää mukana. Muuten ei pysty. Tiedän jotain siitä, ei se ole helppoa mutta sen tekee. Myötätuntoni sinulle.

En ole tämä jolle vastasit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te jotka ette mene katsomaan: oletteko koskaan maanneet sairaalassa oikeasti huonossa kunnossa? Ehkä niin kipeänä ettette kykene kättänne nostamaan tarttuaksenne puhelimeen että voisitte edes soittaa jollekin? Minä olen. Ja se oli aivan kamala tilanne olla yksin. Olisin ollut niin onnellinen, jos joku läheinen olisi vaikka vain istunut tuolilla vieressäni. 

Kyllä olen, kirjoitinkin tuolla aiemmin. Ja olin ihan tyytyväinen kun olin yksin ja sitä toivon tulevaisuudessakin. En tiedä liittyykö tämä siihen että uskon Jumalaan. En periaatteessa ole koskaan yksin. Luulen että loppuaikana Jumala on vierelläni ja hänet minä haluankin tuntea läsnä. 

Mummu sanoi meille lapsenlapsille että elkää te minusta huolehtiko, Jumala pitää huolen. Kun pahoittelimme hänelle kun jouduimme jättämään vierailun pari kertaa. Hän oli hyvin levollinen vaikka ei enää meitä muistanut sitten jossain vaiheessa. Oli tavallaan sitten kuin vieras mummo mutta hauskaa seuraa loppuun asti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te jotka ette mene katsomaan: oletteko koskaan maanneet sairaalassa oikeasti huonossa kunnossa? Ehkä niin kipeänä ettette kykene kättänne nostamaan tarttuaksenne puhelimeen että voisitte edes soittaa jollekin? Minä olen. Ja se oli aivan kamala tilanne olla yksin. Olisin ollut niin onnellinen, jos joku läheinen olisi vaikka vain istunut tuolilla vieressäni. 

Kyllä olen, kirjoitinkin tuolla aiemmin. Ja olin ihan tyytyväinen kun olin yksin ja sitä toivon tulevaisuudessakin. En tiedä liittyykö tämä siihen että uskon Jumalaan. En periaatteessa ole koskaan yksin. Luulen että loppuaikana Jumala on vierelläni ja hänet minä haluankin tuntea läsnä. 

Mummu sanoi meille lapsenlapsille että elkää te minusta huolehtiko, Jumala pitää huolen. Kun pahoittelimme hänelle kun jouduimme jättämään vierailun par

Mainittakoon vielä että hän puhui kovasti komeasta miehestä joka häntä odottaa. Kuvausten perusteella puhui Jeesuksesta. Oli välillä niin kovin pynttäytymässä treffeille. 

Olen kuullut. Sanojat ovat antaneet kuolleen olla yksin ja peloissaan, kun on "haluttu pitää hyvät muistot". Pelkoahan se on, mutta sille on keksitty kiva selitys. 

Vierailija kirjoitti:

Oma liikkuvainen äitini oli sängyn omana loppuvaiheessa. Ulosteet ja virtsat tuli vaippaan. Piti liikutella ettei keho kärsi. Itki joka kerta kun hänen luonaan käytiin. Sanoi monesti että hän haluaa kuolla pois ja kysyi meiltä että eikö hoitajat voi antaa hänelle jotain mikä saa pois tästä maailmasta. Meidän käynti ei tuonut hänelle mitään iloa. Suri sitä kun mekin itkettiin ja toivoi ettei käytäisi enää. Sai sitten mielialalääkityksen. Sen jälkeen oli vaan, ei reagoinut. Kun juteltiin niin tuijotti tyhjyyteen. No, käynnit ei ollut enää itkemistä, hänen osaltaan. 

Kun tekin teettä tästä elämästä niin tuomittavan ja hävettävän.

Ei elämää saa hävetä. Elämä on. Pahinta on tuo moittimen , että käyttää vaippaa, mikä olisi vaihtoehto siistille vaipalle mihin ulosteet kerääntyvät ja huolellisesti vaihdetaan uusi vaippa.

Vanheneva ihminen tehdään häpeän puuksi, on hävettävä vanhuutta ja ryppyjä pyörätuolia ja kaikkea. Onhan nuorilla kuukautiset, ja se vasta on lappujen kanssa kulkemista.

Vanhat ja kuolevat nostettava kunniaan, ei vanhuudelle ja sairaudelle voi mitään - kaikki paha voi tapahtua lapselle tai aviopuolisolle. Vain omat ajatukset vievät ihmistä toimintaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen kuullut. Sanojat ovat antaneet kuolleen olla yksin ja peloissaan, kun on "haluttu pitää hyvät muistot". Pelkoahan se on, mutta sille on keksitty kiva selitys. 

Sukulaiset toimii juuri näin. Pelkäävät raukat!

Vierailija kirjoitti:

Olen kuullut. Sanojat ovat antaneet kuolleen olla yksin ja peloissaan, kun on "haluttu pitää hyvät muistot". Pelkoahan se on, mutta sille on keksitty kiva selitys. 

Eikö sinulla ole silmiä päässä kun et osaa lukea tätä keskustelua. Tilanteita on erilaisia. Kuolleet voivat olla peloissaan tai sitten ei. Monesti siinä vaiheessa ei pelkoa enää ole. Tuska kyllä on omaisilla jos kuolema on kuin riivaaja elokuvasta ja voi jättää pysyvät arvet. Kuoleva ei tunne tuskaa, koska on kohta poissa.

Kuoleva pappani tuijotti tyhjyyteen ilmeettömänä. Myöhemmin tuli epileptinen kohtaus ja pian sen jälkeen kuoli. Hengitys rauhoittui kädestä pidettäessä ja silittäessä.

Ei muistoja pilaa niitä on paljon.Kaunista oli saada pitää lähdön hetkellä kädestä. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Nro 90: "Olet muistaakseni sairaanhoitaja. Ehkä tiedostat sen itsekin, ettei tuo ole ihan tervehenkinen reaktio ja siitä voi tulla ongelmia myöhemmin. Mutta tiedän, ettei sitä saa puristamalla ulos. Olen itsekin menettänyt äitini ja isäni enkä ole osannut itkeä, mutta sitten jossain vaiheessa kutsuikin terapia. "

Muistat ihan oikein. Mutta mä sen äidin viimeiset 1,5 vuotta jouduin olemaan tekemisissä isän ja äidin kanssa puhtaasti "sairaanhoitajan hattu" päässäni. En mä ajatellut, että kyseessä on mun äitini. Tai isäni. Tein kaiken kuten olisin tehnyt kenen tahansa potilaan kohdalla. Ja edelleen ajattelen ammatillisesti eli niin, että äidin hoitotahtoa ei olisi saanut rikkoa eikä äitiä pitää väkisin hengissä tavalla, jonka tiesin olleen äitini tahdon vastainen. Mutta mulla on tosiaan kyky vaihtaa roolia tilanteen mukaan ja nyt vaan annan ajan kulua ja odotan, mahdanko vielä joskus olla taas tyttären roolissa. Tällä hetkellä toimi

Nro 90: "Olet muistaakseni sairaanhoitaja. Ehkä tiedostat sen itsekin, ettei tuo ole ihan tervehenkinen reaktio ja siitä voi tulla ongelmia myöhemmin. Mutta tiedän, ettei sitä saa puristamalla ulos. Olen itsekin menettänyt äitini ja isäni enkä ole osannut itkeä, mutta sitten jossain vaiheessa kutsuikin terapia. "



Muistat ihan oikein. Mutta mä sen äidin viimeiset 1,5 vuotta jouduin olemaan tekemisissä isän ja äidin kanssa puhtaasti "sairaanhoitajan hattu" päässäni. En mä ajatellut, että kyseessä on mun äitini. Tai isäni. Tein kaiken kuten olisin tehnyt kenen tahansa potilaan kohdalla. Ja edelleen ajattelen ammatillisesti eli niin, että äidin hoitotahtoa ei olisi saanut rikkoa eikä äitiä pitää väkisin hengissä tavalla, jonka tiesin olleen äitini tahdon vastainen. Mutta mulla on tosiaan kyky vaihtaa roolia tilanteen mukaan ja nyt vaan annan ajan kulua ja odotan, mahdanko vielä joskus olla taas tyttären roolissa. Tällä hetkellä toimin isäni suhteen vaimonsa menettäneen miehen terapeutin roolissa. En siis edelleenkään ole tytär. 

Meillä on samaa, että on pitänyt laittaa itseä sivuun ja eri rooleihin. Sitten ei itku tule ja jaksaa toimia "koneena". Kunnes minä en enää jaksanut. Ja se tuli sitten, kun olin lopullisesti vapaa molemmista vanhemmista. Sitten alkoi se oma itse vaatia vihdoin itselleen jotain, mutta eipä se niin helppoa ollutkaan. 

Toivottavasti sinulla menee paremmin <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silloin kun omat vanhempani eivät minua enää tunnista niin en käy heitä katsomassa. Miksi ihmeessä kävisin, heille minua ei ole eikä heitäkään minulle. Ovat jo silloin tavallaan jo menneet. Toki velvollisuudet hoidan hautajaiset sun muut kun kroppa seuraa perässä henkisen poistumisen lisäksi.

Tuntoaisti ja kuuloaisti sammuvat viimeisinä. Vaikka näyttää ettei henkilö ei enää tunnistaisi tai olisi enää tiedostava, hän silti saattaa kuulla sinut ja tuntea kosketuksen ja aistia että joku on siinä vierellä. Eihän aivotoiminta ole kokonaan sammunut.

 

Pelottava tunne kun vieressä on täysin

Kuolemasta voit puhua, mutta et kasvista on rujoa puhua ihmisestä kasvina. Olen jo kerran sen sinulle sanonut. Vähän ymmärrät elämästä. Niin kysyin kuinka vanha olet?

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma liikkuvainen äitini oli sängyn omana loppuvaiheessa. Ulosteet ja virtsat tuli vaippaan. Piti liikutella ettei keho kärsi. Itki joka kerta kun hänen luonaan käytiin. Sanoi monesti että hän haluaa kuolla pois ja kysyi meiltä että eikö hoitajat voi antaa hänelle jotain mikä saa pois tästä maailmasta. Meidän käynti ei tuonut hänelle mitään iloa. Suri sitä kun mekin itkettiin ja toivoi ettei käytäisi enää. Sai sitten mielialalääkityksen. Sen jälkeen oli vaan, ei reagoinut. Kun juteltiin niin tuijotti tyhjyyteen. No, käynnit ei ollut enää itkemistä, hänen osaltaan. 

 

Kun tekin teettä tästä elämästä niin tuomittavan ja hävettävän.

Ei elämää saa hävetä. Elämä on. Pahinta on tuo moittimen , että käyttää vaippaa, mikä olisi vaihtoehto siistille vaipalle mihin ulosteet kerääntyvät ja huolellisesti vaihdetaan uusi vaippa.

Ei me hävetty, mutta ihmiselle joka on ennen ollut täynnä elinvoimaa, on nuo mainitsemani asiat kuin kuolemantuomio. Sen näki hänestä kuinka kärsi. Kertoi maanneensa ulosteessaan yli tunnin ja se oli yksi itkun aihe käynneillä. Kuinka se tuntui kamalalta, olla omassa hajussaan. Siinä monella menee mieliala matalaksi, vaikka olisi kuinka hyväksyvä ihminen. Äidilläni tapahtuuöi lyhyessä ajassa kaikki eikä kerennyt sopeutumaan kunnon romahtamiseen. Ei se ole häpeää vaan tuskaa ja surua.

Nro 122: "Niin se "täytyy tehdä". Sisäinen pakko, rakkaus, velka, velvollisuus, mitä sitten onkaan.  Omat tunteet on toissijaisia, niitä ei voi pitää mukana. Muuten ei pysty. Tiedän jotain siitä, ei se ole helppoa mutta sen tekee. Myötätuntoni sinulle.

En ole tämä jolle vastasit."

Kiitos myötätunnostasi <3 " Sisäinen pakko, rakkaus, velka, velvollisuus," Juuri noin! Olisin varmasti päässyt monessa asiassa elämässäni helpommalla, jos EN olisi aikoinaan opiskellut sairaanhoitajaksi. Koska silloinkin, kun mä olen itse sairastunut vakavasti, mun tehtäväni on ollut lohduttaa ja tukea niitä, jotka ovat olleet järkyttyneitä ja huolisaan mun sairastumisestani. Mun terveydentilassani on just tälläkin hetkellä yksi todella huolestuttava asia, joka on onneksi lääkärin tutkittavana, mutta en mainitse halaistua sanaa asiasta kenellekään lähisuvussani, koska en taas jaksa alkaa lohduttamaan kaikkia muita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silloin kun omat vanhempani eivät minua enää tunnista niin en käy heitä katsomassa. Miksi ihmeessä kävisin, heille minua ei ole eikä heitäkään minulle. Ovat jo silloin tavallaan jo menneet. Toki velvollisuudet hoidan hautajaiset sun muut kun kroppa seuraa perässä henkisen poistumisen lisäksi.

Tuntoaisti ja kuuloaisti sammuvat viimeisinä. Vaikka näyttää ettei henkilö ei enää tunnistaisi tai olisi enää tiedostava, hän silti saattaa kuulla sinut ja tuntea kosketuksen ja aistia että joku on siinä vierellä. Eihän aivotoiminta ole kokonaan sammunut.

 

56

Uskovalla ihmisellä menee elämän loppuvaihe helpommin. Taivaskaipuu helpottaa häntä itseään ja läheisiä myös. Että on rajan takana paikka, jossa ei ole itkua eikä kipua. Sitä kohti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kuullut. Sanojat ovat antaneet kuolleen olla yksin ja peloissaan, kun on "haluttu pitää hyvät muistot". Pelkoahan se on, mutta sille on keksitty kiva selitys. 

Eikö sinulla ole silmiä päässä kun et osaa lukea tätä keskustelua. Tilanteita on erilaisia. Kuolleet voivat olla peloissaan tai sitten ei. Monesti siinä vaiheessa ei pelkoa enää ole. Tuska kyllä on omaisilla jos kuolema on kuin riivaaja elokuvasta ja voi jättää pysyvät arvet. Kuoleva ei tunne tuskaa, koska on kohta poissa.

Koska on kohta poissa,,, voi mitä ihmettä latelet oman itsesi pelkuruudessa. Ja sinä sen tiedät, ettei kipua ole. Ne jotka ovat kuolleet aortan repeämiseen kyllä voisivat viimeisestä hetkestä sanoa, että koskee kovasti.

Muistan, kun kävimme sisarusten kanssa katsomassa mummoa sairaalassa. Mummo oli hyvin pieni, kalpea ja voimaton siinä sängyssä. Kädessä oli isoja mustelmia tipasta. Mummolla oli muistisairaus, mutta hän otti meidät aina hyvin iloisena vastaan. Vaikka epäilinkin, ettei hän enää muistanut, keitä me lapsen lapset oikein olimme. Hän halusi aina pitää kädestä kiinni. Ei jäänyt huonoja muistoja tai traumoja tuosta. Mummo oli aivan ihana ihminen loppuun asti. Ehkä lapsillekin tekee ihan hyvää nähdä, mitä siellä elämän loppupuolella tapahtuu. Toki tilanteet vaihtelevat, eikä kaikki ole lapsen silmille välttämättä hyväksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma liikkuvainen äitini oli sängyn omana loppuvaiheessa. Ulosteet ja virtsat tuli vaippaan. Piti liikutella ettei keho kärsi. Itki joka kerta kun hänen luonaan käytiin. Sanoi monesti että hän haluaa kuolla pois ja kysyi meiltä että eikö hoitajat voi antaa hänelle jotain mikä saa pois tästä maailmasta. Meidän käynti ei tuonut hänelle mitään iloa. Suri sitä kun mekin itkettiin ja toivoi ettei käytäisi enää. Sai sitten mielialalääkityksen. Sen jälkeen oli vaan, ei reagoinut. Kun juteltiin niin tuijotti tyhjyyteen. No, käynnit ei ollut enää itkemistä, hänen osaltaan. 

 

Kun tekin teettä tästä elämästä niin tuomittavan ja hävettävän.

Ei elämää saa hävetä. Elämä on. Pahinta on tuo moittimen , että käyttää vaippaa, mikä olisi vaihtoehto siistille vaipalle mihin ulosteet kerääntyvät ja huolellisesti vaihdetaan uusi vaippa.

Kyllä sinuakin varmaan niin hymyilyttää kun olet avuttomana muiden käsissä. Toteat että Elämä on! Kyseisen kirjoittajan tekstissä ei ollut mitään moittimista. Siinä kuvailtiin hyvin miten sitä on muiden armoilla. Kuka sitä haluaisi?

Vierailija kirjoitti:

Uskovalla ihmisellä menee elämän loppuvaihe helpommin. Taivaskaipuu helpottaa häntä itseään ja läheisiä myös. Että on rajan takana paikka, jossa ei ole itkua eikä kipua. Sitä kohti.

Näin ajattelen minäkin uskovana. Taitaa olla keskustelussa ihan muihin asioihin uskovia. Luulen, että kristinusko auttaa kestämään läheisen poismenon sydämensä kautta mutta muut sitten vihan kautta ja sivuun laittamisen kautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei käydä katsomassa vuosiin kun ei pysty, mut kylläpä hautajaisissa sitten itketään, mitä tekopyhyyttä!! Se ihminen on kuollut niille, jotka ei käy katsomassa rakastaan jo sillä hetkellä kun muistisairaus tullut ja ei enää tavata.

Muistisairas ei ikävöi

Juu ei, mutta muistisairasta vanhempaansa voi käydä silittämässä, halimassa ja puhumassa, kertomassa kuinka tärkeitä he ovat ja ovat olleet. Näin minä tein kun oma äitini eli viimeisiä kuukausiaan. Samalla minulla oli vilkas taapero hoidettavana. Aika raskasta oli. Nyt on äidistä enää lämpimät muistot ja toive jälleennäkemisestä, mihin vahvasti uskon.