Ei käydä katsomassa vanhaa ja sairasta isovanhempaa, ettei jää huonoja muistoja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kuullut. En kannata kyseistä ajatusta. Ennen ihmiset kuolivat kotiinsa, eivätkä lapset siitä traumatisoituneet.

Ennen osattiin suhtautua kuolemaan realistisesti. Nykyään kuolemasta ei uskalleta edes puhua, koska luullaan, että koko sana tarkoittaa välitöntä kuolemista.

Väärin. On myös typerää sanoa ettei ennen traumatisoitunut kukaan siitä että kuoltiin kotiin. Ennen asioista ei puhuttu ja oli hyvin rikkinäisiä sieluja, päänsisäinen tuska ei välttämättä näy ulospäin. Sitten ihmeteltiin kun Tauno h*rtti itsensä navettaan ja ajateltiin että oli varmaan liikaa peltotöitä. Vaikka oikea syy oli päähän jäänyt näkymä isomummista kuolonkorinoineen lapsuudesta.

En vienyt lapsiani saattokotiin veljeni kuollessa syöpään. Kävin kyllä itse useita kertoja. Itse näen asian niin, että tuossa tilanteessa kuolema on helpompi hyväksyä. Näet, miten toinen oikeasti kärsii ja mitään ei ole enää tehtävissä. Osittain jopa jo odottaa, että pääsisi kuolemaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Olen kuullut, mutta ne henkilöt, joita ei haluttu viedä vanhusta katsomaan, olivat lapsia. Haluttiin, että lapsille jää kauniit muistot.

Vanhemmat tekivät näin, kun oli ala-asteella ja päällimmäksi muistoksi jäi se miten en koskaan päässyt hyvästelemään isovanhempaa. 

Meillä on aina ollut mahdollisuus käydä katsomasssarkussa ollutta omaista. Viivyin pitempään äitini arkun vierellä ja laitoin kukkia hänen kylmään käteensä. Se oli meidän hyvästimme toisillemme. Mummon japapan ja isän olen samoin hyvästellyt laittamalla käden arkussa olevan otsalle.

Se on lämmin jäähyväinen, siis sydämessaä.

 

Ihan kiva jos sulle jäi tästä lämmin muisto. Itse en suosittele missään nimessä availemaan mitään arkkuja. Suomessa vainaja on yleensä viikkoja kylmätilossa ja ulkonäkö muuttuu. Kaverin mummoa käytiin katsomassa arkussa, kun olin 15 v. Olin pitkään järkyttynyt näystä. Omat vanhemmat olen saattohoitanut. Muistan vieläkin miten kaunis ja levollisen näköinen äitini oli, kun maallinen tuska oli pois. 

Vierailija kirjoitti:

En vienyt lapsiani saattokotiin veljeni kuollessa syöpään. Kävin kyllä itse useita kertoja. Itse näen asian niin, että tuossa tilanteessa kuolema on helpompi hyväksyä. Näet, miten toinen oikeasti kärsii ja mitään ei ole enää tehtävissä. Osittain jopa jo odottaa, että pääsisi kuolemaan. 

Eli kannattaa käydä katsomassa kärsivää ja tuskassa olevaa vanhusta jotta ajattelee että lähtispä jo, kauheaa kattoa. Muutenko ei osaa päästää irti?

En antaisi kenenkään läheiseni kuolla yksin, jos se olisi mahdollista. Mielestäni kamala ajatus. Kyllä sen verran kunnioitan läheisiäni etten heitä hylkäisi edes viimeisinä hetkinään. Olen lapsena/nuorena ollut sairaalassa katsomassa isopappaa ja hän kuoli seuraavana yönä. Ei mitään traumoja jäänyt siitä. Päinvastoin se tuntui tärkeältä, että hänen ei tarvinnut olla siellä yksin. Tietenkin lasten kohdalla tilannetaju mukana, mutta silloin halusin ehdottomasti mennä katsomaan häntä vielä.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut kuoleman hetkellä vanhempani vierellä. Se on kaunis hetki. Sanoinkuvaamaton rauha laskeutuu huoneeseen. Kuolemanpelko poistuu täysin ja saa rauhan. En enää pelkää omaakaan kuolemaa. Rauha, kiitollisuus, pyhyys ja ainutkertaisuus täyttää mielen. Kannattaa rohjeta. Saattohoito-osastolla on muutenkin ihmeellistä olla. Ei se ole surua vaan jotakin pyhää.

Sama. Olin luullut, että pelkäisin. Ei, se hetki oli rauhaa. Äiti näytti nukkuvan, ilme oli leppoisa, oma itsensä. Isääkin kävin vielä kuoleman jälkeen hyvästelemässä. Jos kivutta kuolen, en pelkää. Mielellään pellolle, poski vasten heinää, saappaat jalassa... tai ainakin ikkuna auki

Sekö sitten on parempi että käydään vain velvollisuudesta ettei kukaan ainakaan pääse sanomaan että sukulaiset ei käy? 

Annoin teinien valita, tulevatko äitini kuolinvuoteelle (hän kuoli hyvin nopeasti muutamassa päivässä). Eivät tulleet, se oli ihan ok. Äitini oli myös tajuton, joten hänelle sillä ei ollut merkitystä.

En käynyt katsomassa, mutta soittelin joka viikko. En koe hylänneeni. Oli myös hänen oma toiveensa että en tule katsomaan kipuja. Nuo puhelut riitti ja kestivät yleensä jopa 4h.

Vierailija kirjoitti:

täytyy kyksä minkä ikäisiä te kirjoittajat olette? Ja minkä ikäisiä teidän poislähtevät vanhempanne ovat tai mummot ja papat? Olisi tärkeää vertailla eri ikiä.

Olin just täyttämässä 50, kun äiti 80+ kuoli. Oli kutsut lähetetty, juhlat järjestetty. No. Juhlat pidettiin. Haikea, vaikea. Silti iloakin. Yksi vieraista perui, kun hänen äitinsä kuoli. Jotenkin koko syksy meni sumussa, joulukin. Pikku hiljaa alkoi värit elämään löytyä.

Isän kuoltua sairaalassa, läheisille annettiin mahdollisuus käydä häntä katsomassa, jos tahtoo. Kysyin ihanalta hoitajalta, mitä teen, kun en tiedä? Hän vastasi: Sen yleensä tietää, ellei tahdo. Jos epäröi, kannattaa mennä. Pääsee pois, muttei myöhemmin kadu. Pikkuista siskontyttöä kädestä pitäen menimme, tulimme pois. Hyvä niin.

Sen jälkeen läheisten hautajaisissa kukkien laskun jälkeen olen hipaissut arkkua hyvästiksi. Yksi pappi sanoi, että se on ihan ok

Isä kuoli 75v, olin 43

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Olen kuullut, mutta ne henkilöt, joita ei haluttu viedä vanhusta katsomaan, olivat lapsia. Haluttiin, että lapsille jää kauniit muistot.

Vanhemmat tekivät näin, kun oli ala-asteella ja päällimmäksi muistoksi jäi se miten en koskaan päässyt hyvästelemään isovanhempaa. 

Meillä on aina ollut mahdollisuus käydä katsomasssarkussa ollutta omaista. Viivyin pitempään äitini arkun vierellä ja laitoin kukkia hänen kylmään käteensä. Se oli meidän hyvästimme toisillemme. Mummon japapan ja isän olen samoin hyvästellyt laittamalla käden arkussa olevan otsalle.

Se on lämmin jäähyväinen, siis sydämessaä.

 

Ihan kiva jos sulle jäi tästä lämmin muisto. Itse en suosittele missään nim

Siis niitä ruumiitahan yleensä käydään katsomassa nimenomaan silloin, kun ovat ihan vasta kuolleet. Hautajaiset saattaa kuolemasta tosiaan olla monen viikon päästä ja silloin saattaa ulkonäkö jonkin verran muuttua ja silloin minustakin ymmärrettävää pitää se kansi kiinni. Mutta kyllä se ruumiin näkeminen konkretisoi omalla tavallaan sitä kuolemaa ja joskus se on ihan hyvä asia.

Vierailija kirjoitti:

Sekö sitten on parempi että käydään vain velvollisuudesta ettei kukaan ainakaan pääse sanomaan että sukulaiset ei käy? 

Joo oikeastaan, yleensä ainakin sen huonokuntoisen läheisen kannalta. Ja joo sukulaistenkin kannalta siinä mielessä, että ulkopuoliset saattavat kuvitella että välität vaikka oikeasti et välitäkään. 

Parempaa mainetta sinullekin siis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kuullut. En kannata kyseistä ajatusta. Ennen ihmiset kuolivat kotiinsa, eivätkä lapset siitä traumatisoituneet.

Ennen osattiin suhtautua kuolemaan realistisesti. Nykyään kuolemasta ei uskalleta edes puhua, koska luullaan, että koko sana tarkoittaa välitöntä kuolemista.

Väärin. On myös typerää sanoa ettei ennen traumatisoitunut kukaan siitä että kuoltiin kotiin. Ennen asioista ei puhuttu ja oli hyvin rikkinäisiä sieluja, päänsisäinen tuska ei välttämättä näy ulospäin. Sitten ihmeteltiin kun Tauno h*rtti itsensä navettaan ja ajateltiin että oli varmaan liikaa peltotöitä. Vaikka oikea syy oli päähän jäänyt näkymä isomummista kuolonkorinoineen lapsuudesta.

Ja nytkö on paremmin, kun voi elää niin, että kuolemaa ei ole, mummi vain lähti matkalle? Hautaustoimisto hoitaa kaiken siitä eteenpäin ja hassulla tavalla me  sitten hävitämme mummin kodin ja jaamme tavarat, koska mummi jätti kirjeen, että viipyy vähän pitempään...

Nykyihmiselle on ihan OK, että läheiset kuolevat yksin, jopa omat pienet lapset, koska ei haluta muistoja viimeisistä päivistä vaan lomamatkoista.

Selvää oli, että menen vanhempieni viimeisiksi tunneiksi. Hyvin ehdin ja jäi hyvä mieli etten hylännyt.

Tässä ketjussa tiivistyy hyvin koko vauvapalsta. Kaksi eri ääripäätä kinastelevat keskenään kumman totuus on oikea. Eikä yksikään tule muuttamaan mielipidettään eikä hyväksymään sitä, että toinen osapuoli on yhtä oikeassa kuin itsekin. Nämä kun ovat henkilökohtaisia asioita joita ei voi toisen puolesta määritellä. Ei ole olemassa oikeaa eikä väärää.