Ei käydä katsomassa vanhaa ja sairasta isovanhempaa, ettei jää huonoja muistoja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En halua omasta kuolemastani näytöstä johon tarvitaan katsojia.

 

Huuda sitten apua vaikka Taivaan Isältä.

 

Mitä ne omaiset auttaa tuskasta huutavaa ja kuolevaa tekevää ihmistä. Itsekkäitä olioita on ne jotka haluavat lastensa kärsivän.

Nro 90: "Olet muistaakseni sairaanhoitaja. Ehkä tiedostat sen itsekin, ettei tuo ole ihan tervehenkinen reaktio ja siitä voi tulla ongelmia myöhemmin. Mutta tiedän, ettei sitä saa puristamalla ulos. Olen itsekin menettänyt äitini ja isäni enkä ole osannut itkeä, mutta sitten jossain vaiheessa kutsuikin terapia. "

Muistat ihan oikein. Mutta mä sen äidin viimeiset 1,5 vuotta jouduin olemaan tekemisissä isän ja äidin kanssa puhtaasti "sairaanhoitajan hattu" päässäni. En mä ajatellut, että kyseessä on mun äitini. Tai isäni. Tein kaiken kuten olisin tehnyt kenen tahansa potilaan kohdalla. Ja edelleen ajattelen ammatillisesti eli niin, että äidin hoitotahtoa ei olisi saanut rikkoa eikä äitiä pitää väkisin hengissä tavalla, jonka tiesin olleen äitini tahdon vastainen. Mutta mulla on tosiaan kyky vaihtaa roolia tilanteen mukaan ja nyt vaan annan ajan kulua ja odotan, mahdanko vielä joskus olla taas tyttären roolissa. Tällä hetkellä toimin isäni suhteen vaimonsa menettäneen miehen terapeutin roolissa. En siis edelleenkään ole tytär. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En halua omasta kuolemastani näytöstä johon tarvitaan katsojia.

 

Huuda sitten apua vaikka Taivaan Isältä.

Miksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silloin kun omat vanhempani eivät minua enää tunnista niin en käy heitä katsomassa. Miksi ihmeessä kävisin, heille minua ei ole eikä heitäkään minulle. Ovat jo silloin tavallaan jo menneet. Toki velvollisuudet hoidan hautajaiset sun muut kun kroppa seuraa perässä henkisen poistumisen lisäksi.

Tuntoaisti ja kuuloaisti sammuvat viimeisinä. Vaikka näyttää ettei henkilö ei enää tunnistaisi tai olisi enää tiedostava, hän silti saattaa kuulla sinut ja tuntea kosketuksen ja aistia että joku on siinä vierellä. Eihän aivotoiminta ole kokonaan sammunut.

 

Pelottava tunne kun vieressä on täysin tuntematon ihminen eikä kukaan niistä hämäräst

Kun totuus on se jos ihminen ei voi liikkua itse, ei edes puhua. Ei reagoi ympäristöönsä, on se silloin vihannes. Se on ihan sama vaikka se olisi mies tai lapsi, ei se totuutta muuta. Tällöin armokuolema olisi oikein. 

Te jotka ette mene katsomaan: oletteko koskaan maanneet sairaalassa oikeasti huonossa kunnossa? Ehkä niin kipeänä ettette kykene kättänne nostamaan tarttuaksenne puhelimeen että voisitte edes soittaa jollekin? Minä olen. Ja se oli aivan kamala tilanne olla yksin. Olisin ollut niin onnellinen, jos joku läheinen olisi vaikka vain istunut tuolilla vieressäni. 

Vierailija kirjoitti:

Te jotka ette mene katsomaan: oletteko koskaan maanneet sairaalassa oikeasti huonossa kunnossa? Ehkä niin kipeänä ettette kykene kättänne nostamaan tarttuaksenne puhelimeen että voisitte edes soittaa jollekin? Minä olen. Ja se oli aivan kamala tilanne olla yksin. Olisin ollut niin onnellinen, jos joku läheinen olisi vaikka vain istunut tuolilla vieressäni. 

Olen. Enkä halunnut ketään katsomaan miten huonossa kunnossa olen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silloin kun omat vanhempani eivät minua enää tunnista niin en käy heitä katsomassa. Miksi ihmeessä kävisin, heille minua ei ole eikä heitäkään minulle. Ovat jo silloin tavallaan jo menneet. Toki velvollisuudet hoidan hautajaiset sun muut kun kroppa seuraa perässä henkisen poistumisen lisäksi.

Tuntoaisti ja kuuloaisti sammuvat viimeisinä. Vaikka näyttää ettei henkilö ei enää tunnistaisi tai olisi enää tiedostava, hän silti saattaa kuulla sinut ja tuntea kosketuksen ja aistia että joku on siinä vierellä. Eihän aivotoiminta ole kokonaan sammunut.

 

Pelottava tunne kun vieressä on täysin tuntematon ihminen eikä kukaan niistä hämärästi tutuista ihmisistä joita hoitajiksi kutsutaan.

Mitä minä lapsistani puhuin? Lapsi (aikuinen lapsi) oli äitinsä luona, minä olin kaverina mukana. Kuolevan lapsi ei seonnut, sanoi myöhemmin että hyvä kun meni katsomaan. 

Ei minun rakkaudellani olisi mitään arvoa, jos jättäisin tietoisesti äitini yksin, saattamatta häntä jos siihen olisi mahdollisuus.Se olisi julmaa ja pelkurimaista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En halua omasta kuolemastani näytöstä johon tarvitaan katsojia.

 

Huuda sitten apua vaikka Taivaan Isältä.

 

Mitä ne omaiset auttaa tuskasta huutavaa ja kuolevaa tekevää ihmistä. Itsekkäitä olioita on ne jotka haluavat lastensa kärsivän.

Tukevat. Rauhoittelevat. Kivun lievitys. 

Joo oli paskakasa lattialla nauroin sekläkeikka naurut,vieläkin hymyilyttää kun muistelen.

Oma liikkuvainen äitini oli sängyn omana loppuvaiheessa. Ulosteet ja virtsat tuli vaippaan. Piti liikutella ettei keho kärsi. Itki joka kerta kun hänen luonaan käytiin. Sanoi monesti että hän haluaa kuolla pois ja kysyi meiltä että eikö hoitajat voi antaa hänelle jotain mikä saa pois tästä maailmasta. Meidän käynti ei tuonut hänelle mitään iloa. Suri sitä kun mekin itkettiin ja toivoi ettei käytäisi enää. Sai sitten mielialalääkityksen. Sen jälkeen oli vaan, ei reagoinut. Kun juteltiin niin tuijotti tyhjyyteen. No, käynnit ei ollut enää itkemistä, hänen osaltaan. 

Vierailija kirjoitti:

täytyy kyksä minkä ikäisiä te kirjoittajat olette? Ja minkä ikäisiä teidän poislähtevät vanhempanne ovat tai mummot ja papat? Olisi tärkeää vertailla eri ikiä.

Tässä kysytään ikää olin 25 kun rakas mummo 90-vuotias kuoli verensyöksyyn. Olin olin 67 kun äiti kuoli 97-vuotiaana, en olisi vielä antanut häntä pois. Isä kuoli jo 80-vuotiaana.

Tätini kuoli 95- vuotiaan aj a olin vierellä. vain hiljaa hengitys tyyntyi. Samoin ne joita olen käynyt vapaaehtoisesti  tapaamassa hoitokodissa, kaikki kuolivat hiljaa hengityksen päättyessä. Verensyöksyt ovat ikäviä kuten mummolla ja äidillä.

No kyllä olen kuullut ja ymmärrän tällaista erittäin hyvin.

Traumatisoiduin iäksi, kun jouduin parikymppisenä katsomaan syöpäsairaan isäni kuolinkamppailua sairaalassa yli 20 vuotta sitten. 

Äitini ei pystynyt tämän jälkeen menemään katsomaan syöpäsairasta parasta ystäväänsä sairaalaan hänen viime hetkinään, vaikka isän lähdöstä olikin jo aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Te jotka ette mene katsomaan: oletteko koskaan maanneet sairaalassa oikeasti huonossa kunnossa? Ehkä niin kipeänä ettette kykene kättänne nostamaan tarttuaksenne puhelimeen että voisitte edes soittaa jollekin? Minä olen. Ja se oli aivan kamala tilanne olla yksin. Olisin ollut niin onnellinen, jos joku läheinen olisi vaikka vain istunut tuolilla vieressäni. 

Kyllä olen, kirjoitinkin tuolla aiemmin. Ja olin ihan tyytyväinen kun olin yksin ja sitä toivon tulevaisuudessakin. En tiedä liittyykö tämä siihen että uskon Jumalaan. En periaatteessa ole koskaan yksin. Luulen että loppuaikana Jumala on vierelläni ja hänet minä haluankin tuntea läsnä. 

Vierailija kirjoitti:

No kyllä olen kuullut ja ymmärrän tällaista erittäin hyvin.

Traumatisoiduin iäksi, kun jouduin parikymppisenä katsomaan syöpäsairaan isäni kuolinkamppailua sairaalassa yli 20 vuotta sitten. 

Äitini ei pystynyt tämän jälkeen menemään katsomaan syöpäsairasta parasta ystäväänsä sairaalaan hänen viime hetkinään, vaikka isän lähdöstä olikin jo aikaa.

Sanotaan nyt vielä sekin, että isäni ei edes halunnut meidän olevan siellä sairaalassa. Ei halunnut meidän näkevän häntä siinä tilassa.

Vierailija kirjoitti:

Te jotka ette mene katsomaan: oletteko koskaan maanneet sairaalassa oikeasti huonossa kunnossa? Ehkä niin kipeänä ettette kykene kättänne nostamaan tarttuaksenne puhelimeen että voisitte edes soittaa jollekin? Minä olen. Ja se oli aivan kamala tilanne olla yksin. Olisin ollut niin onnellinen, jos joku läheinen olisi vaikka vain istunut tuolilla vieressäni. 

Kyllä olen. Joulukuussa 2012, kun mulla repesi munaisvaltimo aiheuttaen massiivisen sisäisen verenvuodon. En mä kaivannut silloin yhtään mitään muuta kuin kipulääkettä. En sukulaisia, en ystäviä enkä ketään muutakaan sänkyni viereen voivottelemaan. Omat aikuiset lapseni oli ainoat, jotka oli ihan ok, mutta ei mun takia vaan heidän itsensä takia. Sanoinkin silloin lapsilleni, että en halua, että täällä alkaa rampata porukkaa. Haluan vaan olla rauhassa, kerätä voimia ja toipua.

Vierailija kirjoitti:

Oma liikkuvainen äitini oli sängyn omana loppuvaiheessa. Ulosteet ja virtsat tuli vaippaan. Piti liikutella ettei keho kärsi. Itki joka kerta kun hänen luonaan käytiin. Sanoi monesti että hän haluaa kuolla pois ja kysyi meiltä että eikö hoitajat voi antaa hänelle jotain mikä saa pois tästä maailmasta. Meidän käynti ei tuonut hänelle mitään iloa. Suri sitä kun mekin itkettiin ja toivoi ettei käytäisi enää. Sai sitten mielialalääkityksen. Sen jälkeen oli vaan, ei reagoinut. Kun juteltiin niin tuijotti tyhjyyteen. No, käynnit ei ollut enää itkemistä, hänen osaltaan. 

Itse valitsette se on vapaa tahto. Kyllä täältä pääsee pois kun a) ei syö enää, b) kun ei juo nestettä, niin jo kymmenessä päivässä pääsee. Monet vanhukset lopettavat syömisen ja juomisen.

Vierailija kirjoitti:

No kyllä olen kuullut ja ymmärrän tällaista erittäin hyvin.

Traumatisoiduin iäksi, kun jouduin parikymppisenä katsomaan syöpäsairaan isäni kuolinkamppailua sairaalassa yli 20 vuotta sitten. 

Äitini ei pystynyt tämän jälkeen menemään katsomaan syöpäsairasta parasta ystäväänsä sairaalaan hänen viime hetkinään, vaikka isän lähdöstä olikin jo aikaa.

Ällöttää muiden ihmisten moitteet tässä keskustelussa. Ihmiset ovat erilaisia ja olen pahoillani että sait traumat<3 

Loppukaneettina voisimme todeta, että ihmiset ovat erilaisia. Joku haluaa olla yksin, joku toivoo seuraa. Joku haluaa olla kuolevan vieressä, toinen taas ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllä olen kuullut ja ymmärrän tällaista erittäin hyvin.

Traumatisoiduin iäksi, kun jouduin parikymppisenä katsomaan syöpäsairaan isäni kuolinkamppailua sairaalassa yli 20 vuotta sitten. 

Äitini ei pystynyt tämän jälkeen menemään katsomaan syöpäsairasta parasta ystäväänsä sairaalaan hänen viime hetkinään, vaikka isän lähdöstä olikin jo aikaa.

Sanotaan nyt vielä sekin, että isäni ei edes halunnut meidän olevan siellä sairaalassa. Ei halunnut meidän näkevän häntä siinä tilassa.

Meilläkin tämä oli vanhemman toive. Kunnioitettiin toivetta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini menehtyi kesällä. Hoitokodista pyysivät, että menisin paikalle viimeisinä päivinä. Istuin siellä yhden päivän. Niinpä viimeisin muistoni äidistäni on puoliksi tajuton ihminen, joka ei tunnistanut minua eikä pystynyt enää puhumaan niin, että puheesta olisi saanut selvää. 

Ainoa hyöty vierailusta oli, että ajoittain levoton äitini rauhoittui, kun joku oli vierellä.

"Ainoa hyöty" että kuoleva ihminen rauhoittui läsnäolostasi? Onko tuo huono asia? Kuulostaa siltä että sinusta se olisi huono asia tai sitten tulkitsen tekstinsävysi ihan väärin? 

Ihmettelen todellakin tuota ajattelutapaa. Kuolevan itsensä takiahan siellä vierellä käydäänkin!

Ovatko tosiaan ne kaikki hyvät muistot pyyhkiytyneet pois ja korvautuneet niillä ikävillä viimeisillä hetkillä? Ei minulla ainakaan näin ole käynyt, vaikka on sellaisiakin ikäviä muistoja, joista olen kauan nähnyt painajaisia (esim. läheinen kuoli syliin). Hyvät muistot ovat silti vielä vahvasti olemassa.