Ei käydä katsomassa vanhaa ja sairasta isovanhempaa, ettei jää huonoja muistoja

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Olen kuullut, mutta ne henkilöt, joita ei haluttu viedä vanhusta katsomaan, olivat lapsia. Haluttiin, että lapsille jää kauniit muistot.

Vanhemmat tekivät näin, kun oli ala-asteella ja päällimmäksi muistoksi jäi se miten en koskaan päässyt hyvästelemään isovanhempaa. 

Meillä on aina ollut mahdollisuus käydä katsomasssarkussa ollutta omaista. Viivyin pitempään äitini arkun vierellä ja laitoin kukkia hänen kylmään käteensä. Se oli meidän hyvästimme toisillemme. Mummon japapan ja isän olen samoin hyvästellyt laittamalla käden arkussa olevan otsalle.

Se on lämmin jäähyväinen, siis sydämessaä.

Ymmärrän täysin, miksi joku ei halua nähdä viimeisiä hetkiä, kun toinen on täysin tiedoton. Mutta sitten taas olen myös sitä mieltä, että olisi kauheaa olla viimeisinä hetkinä yksin. En oikein tiedä mitä pitäisi ajatella.

Ehkä itse toivoisin tuossa tilanteessa, jos makaisin sängyssä aivan kuin zombi, että olisin ehtinyt jo sanoa kaikki tärkeät asiat, ja minulle rakkaat ihmiset olisivat myös sen ehtineet tekemään. Että saa sitten luvan nukkua pois rauhassa. Ehkä elämä pitääkin elää siten, ettei tälläisistä asioista tarvi huolehtia enää kuolinpedillä ollessaan yksin.

Eskimot aikoinaan laittoivat vanhuksen jäälautalle viimeiselle matkalleen. Kuoli yksin eikä tätä ihmetelty.

Useat eivät halua mennä katsomaan omaistaan, jos tämä ei enää puhu tai tunnista. 

Minua harmittaa kun oli muka tekosyitä kun en käynyt isääni katsomassa sairaalassa. Äitini kohdalla en tee samaa, aion olla läsnä loppuun asti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini menehtyi kesällä. Hoitokodista pyysivät, että menisin paikalle viimeisinä päivinä. Istuin siellä yhden päivän. Niinpä viimeisin muistoni äidistäni on puoliksi tajuton ihminen, joka ei tunnistanut minua eikä pystynyt enää puhumaan niin, että puheesta olisi saanut selvää. 

Ainoa hyöty vierailusta oli, että ajoittain levoton äitini rauhoittui, kun joku oli vierellä.

"Ainoa hyöty" että kuoleva ihminen rauhoittui läsnäolostasi? Onko tuo huono asia? Kuulostaa siltä että sinusta se olisi huono asia tai sitten tulkitsen tekstinsävysi ihan väärin? 

 

Jotkut kirjoittajat vaikuttavat järkyttävän kyynisiltä ja kovasydämisiltä.

No onko tuokaan nyt tervettä tulla haukkumaa

On se tervettä kirjoittamista. Haukuntana sinä sen ehkä ymmärrät, mutta toiset ei. Jos mummo rauhoittuu kun häntä ottaa kädestä, kun kosketus on niiin hirveän tärkeä kommunikointi, silloin on jo saavutettu se oikea tunnelma.

Vierailija kirjoitti:

Joskus se lapsi kohtaa sen ensimmäisen sairaan ihmisen ja ensimmäisen kuoleman. Eikös ne olisi parempi normalisoida siinä iässä kun vanhempien tuki on vielä merkityksellistä? Kuolema on osa elämää, ja vanhan ihmisen vanheneminen sekä kuolema eivät ole mitään erityisen suuria tragedioita verrattuna moniin muihin skenaarioihin. 

No mä olen sitä meiltä, että lapsi voi kohdata ensikokemuksensaa kuolemasta muutenkin kuin katselemalla ihmeissään sitä luurangonlaihaa suu auki haisevana sängynpohjalla makaavaa mahdollisesti kivuissaan mölisevää isovanhempaansa. Mun mielestä vanhemmalla, joka vie lapsensa katsomaan kuolevaa, pitää olla ymmärrystä sekä omasta lapsestaan että siitä viittä vaille vainajasta. Vastuu siitä, miten lapsi tilanteen kokee, on aina sillä aikuisella, joka vie lapsen siihen tilanteeseen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini menehtyi kesällä. Hoitokodista pyysivät, että menisin paikalle viimeisinä päivinä. Istuin siellä yhden päivän. Niinpä viimeisin muistoni äidistäni on puoliksi tajuton ihminen, joka ei tunnistanut minua eikä pystynyt enää puhumaan niin, että puheesta olisi saanut selvää. 

Ainoa hyöty vierailusta oli, että ajoittain levoton äitini rauhoittui, kun joku oli vierellä.

"Ainoa hyöty" että kuoleva ihminen rauhoittui läsnäolostasi? Onko tuo huono asia? Kuulostaa siltä että sinusta se olisi huono asia tai sitten tulkitsen tekstinsävysi ihan väärin? 

 

Jotkut kirjoittajat vaikuttavat järkyttävän kyynisiltä ja kovasydämisiltä.

No onko tu

Entä jos ei rauhoitu

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus se lapsi kohtaa sen ensimmäisen sairaan ihmisen ja ensimmäisen kuoleman. Eikös ne olisi parempi normalisoida siinä iässä kun vanhempien tuki on vielä merkityksellistä? Kuolema on osa elämää, ja vanhan ihmisen vanheneminen sekä kuolema eivät ole mitään erityisen suuria tragedioita verrattuna moniin muihin skenaarioihin. 

No mä olen sitä meiltä, että lapsi voi kohdata ensikokemuksensaa kuolemasta muutenkin kuin katselemalla ihmeissään sitä luurangonlaihaa suu auki haisevana sängynpohjalla makaavaa mahdollisesti kivuissaan mölisevää isovanhempaansa. Mun mielestä vanhemmalla, joka vie lapsensa katsomaan kuolevaa, pitää olla ymmärrystä sekä omasta lapsestaan että siitä viittä vaille vainajasta. Vastuu siitä, miten lapsi tilanteen kokee, on aina sillä aikuisella, joka vie lapsen siihen tilanteeseen. 

Juuri näin! Yksi viisaimpia kirjoituksia täällä syyttelyiden seassa. Itse kohtasin kuoleman vasta 20 vuotiaana ja ihan normaali minusta kasvoi.

Vierailija kirjoitti:

Joskus se lapsi kohtaa sen ensimmäisen sairaan ihmisen ja ensimmäisen kuoleman. Eikös ne olisi parempi normalisoida siinä iässä kun vanhempien tuki on vielä merkityksellistä? Kuolema on osa elämää, ja vanhan ihmisen vanheneminen sekä kuolema eivät ole mitään erityisen suuria tragedioita verrattuna moniin muihin skenaarioihin. 

Koko Suomen maassa on vieraannuttava käsitys sairaista, vammautuneista ja pyörätuolilla liikkujista. Miksi kuolemaa ja sairautta hyljeksitään, ne kuuluvat tai ei tyetysti haluta kenenkään sairastuvan, mutta se on osa elämää.

Ei pelkkä fitnessvillitys ulkomaanmatkat ja kaiken kokemisen halu riitä vaan on sairastumiset ja kuolema kuuluu siihen mukaan. Kuoleva on on osa elämää ja meitä niin kauan kunnes viimeinen uloshengitys on saavutettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus se lapsi kohtaa sen ensimmäisen sairaan ihmisen ja ensimmäisen kuoleman. Eikös ne olisi parempi normalisoida siinä iässä kun vanhempien tuki on vielä merkityksellistä? Kuolema on osa elämää, ja vanhan ihmisen vanheneminen sekä kuolema eivät ole mitään erityisen suuria tragedioita verrattuna moniin muihin skenaarioihin. 

 

Koko Suomen maassa on vieraannuttava käsitys sairaista, vammautuneista ja pyörätuolilla liikkujista. Miksi kuolemaa ja sairautta hyljeksitään, ne kuuluvat tai ei tyetysti haluta kenenkään sairastuvan, mutta se on osa elämää.

Ei pelkkä fitnessvillitys ulkomaanmatkat ja kaiken kokemisen halu riitä vaan on sairastumiset ja kuolema kuuluu siihen mukaan. Kuoleva on on osa elämää ja meitä niin kauan kunnes viimeinen uloshengitys on saavutettu.

Mitä sitten, anna toisten elää pumpulissa jos haluavat. Mitä se sinun napaa kutittaa.

22:06  kirjoitti:...En tiedä muista mutta jos itse joudun makaamaan sängyssä sonnat housussa tunnin (!) niin todellakin haluan pois täältä maailmasta. Ja varsinkin jos olen pelkästään vuoteen omana....

Onhan sulla ollut paskat kakaranakin housuissa ja äitisi ne on pessyt pois. No mutta tosiaan, jos kuitenkin tulet toisiin ajatuksiin, että pää toimii vielä, niin sitten mietit toisella tavalla.

Ajattele moottoripyöräonnettomuuksissa loukkaantuneita ja tätä filmiä jonka nimen laitoin Koskemattomat ja katso se ja ajattele uudestaan asioita.

Kyllä sitä remutaan kuolemaa, mutta kun se tuolla meiningillä, mikä sinulla on tulee, niin et varmaan halua kuolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Olen kuullut, mutta ne henkilöt, joita ei haluttu viedä vanhusta katsomaan, olivat lapsia. Haluttiin, että lapsille jää kauniit muistot.

Vanhemmat tekivät näin, kun oli ala-asteella ja päällimmäksi muistoksi jäi se miten en koskaan päässyt hyvästelemään isovanhempaa. 

Meillä on aina ollut mahdollisuus käydä katsomasssarkussa ollutta omaista. Viivyin pitempään äitini arkun vierellä ja laitoin kukkia hänen kylmään käteensä. Se oli meidän hyvästimme toisillemme. Mummon japapan ja isän olen samoin hyvästellyt laittamalla käden arkussa olevan otsalle.

Se on lämmin jäähyväinen, siis sydämessaä.

 

Se on myös psyykkisesti surevalle tärkeää. Surutyö pääsee paremmin käyntiin, kun kuolema on aivan konkreettinen kokemus, eikä joku kaunis muisto.

Vierailija kirjoitti:

Useat eivät halua mennä katsomaan omaistaan, jos tämä ei enää puhu tai tunnista. 

Mutta ei tarvitsekaan kertoa omia touhujaan, vaan silloin on oikeus olla hiljaa siinä vierellä ja pitää kädestä kiinni tai silittää. Eikö siinä ole kaunein kommunikointi. Puhe ei ole koko elämä.

Vierailija kirjoitti:

22:06  kirjoitti:...En tiedä muista mutta jos itse joudun makaamaan sängyssä sonnat housussa tunnin (!) niin todellakin haluan pois täältä maailmasta. Ja varsinkin jos olen pelkästään vuoteen omana....

Onhan sulla ollut paskat kakaranakin housuissa ja äitisi ne on pessyt pois. No mutta tosiaan, jos kuitenkin tulet toisiin ajatuksiin, että pää toimii vielä, niin sitten mietit toisella tavalla.

Ajattele moottoripyöräonnettomuuksissa loukkaantuneita ja tätä filmiä jonka nimen laitoin Koskemattomat ja katso se ja ajattele uudestaan asioita.

Kyllä sitä remutaan kuolemaa, mutta kun se tuolla meiningillä, mikä sinulla on tulee, niin et varmaan halua kuolla.

Kyllä äitini halusi kuolla. Kaikki eivät kestä sitä jos joutuu olemaan avuton. Eikä siinäkään ole mitään väärää. Olemme yksilöitä.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Nro 122: "Niin se "täytyy tehdä". Sisäinen pakko, rakkaus, velka, velvollisuus, mitä sitten onkaan.  Omat tunteet on toissijaisia, niitä ei voi pitää mukana. Muuten ei pysty. Tiedän jotain siitä, ei se ole helppoa mutta sen tekee. Myötätuntoni sinulle.

En ole tämä jolle vastasit."

Kiitos myötätunnostasi <3 " Sisäinen pakko, rakkaus, velka, velvollisuus," Juuri noin! Olisin varmasti päässyt monessa asiassa elämässäni helpommalla, jos EN olisi aikoinaan opiskellut sairaanhoitajaksi. Koska silloinkin, kun mä olen itse sairastunut vakavasti, mun tehtäväni on ollut lohduttaa ja tukea niitä, jotka ovat olleet järkyttyneitä ja huolisaan mun sairastumisestani. Mun terveydentilassani on just tälläkin hetkellä yksi todella huolestuttava asia, joka on onneksi lääkärin tutkittavana, mutta en mainitse halaistua sanaa asiasta kenellekään lähisuvussani, koska en taas jaksa alkaa lohduttamaan kaikkia muita. 

<3

Olisit varmasti selvinnyt helpommalla, mutta silloin sinä et olisi nyt se joka olet. Se olisi minusta surullista. Kaikki me olemme lopulta yksin, mutta minusta sinä olet kiivennyt hyvin tätä elämänpolkua.

Ihan kuin tietäisin sinusta yhtään mitään - minulla on vain sellainen tunne. Melkein kuin tuntisin sinut. Muistan kun näin nimimerkkisi ensimmäisen kerran. Päässä risteili kovin monta erilaista ajatusta, tunnetta. Räjähdin nauruun, koska se oli niin valtavan hyvä. Kirpeä, ironinen ja täynnä asennetta. Ajattelin, että tämän ihmisen kanssa olisi mahtavaa vaihtaa ajatuksia. Näin helposti sitä rakentelee mielikuvia ihmisistä joita ei tunne. Oletko sinä? (Myös) kirpeä ja ironinen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Olen kuullut, mutta ne henkilöt, joita ei haluttu viedä vanhusta katsomaan, olivat lapsia. Haluttiin, että lapsille jää kauniit muistot.

Vanhemmat tekivät näin, kun oli ala-asteella ja päällimmäksi muistoksi jäi se miten en koskaan päässyt hyvästelemään isovanhempaa. 

Meillä on aina ollut mahdollisuus käydä katsomasssarkussa ollutta omaista. Viivyin pitempään äitini arkun vierellä ja laitoin kukkia hänen kylmään käteensä. Se oli meidän hyvästimme toisillemme. Mummon japapan ja isän olen samoin hyvästellyt laittamalla käden arkussa olevan otsalle.

Se on lämmin jäähyväinen, siis sydämessaä.

 

Se on myös psyykkisesti surevalle tärkeää. Surutyö pääsee paremmin käynti

Mutta tuntuu, että tunteet, suru on tunne sisällä, piilotetaan ja painetaan ihan vihaan saakka jonnekin, kunnes ne joskus sieltä remahtavat jonkin muun asian yhteydessä. Tukahdutettuja tunteita.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus se lapsi kohtaa sen ensimmäisen sairaan ihmisen ja ensimmäisen kuoleman. Eikös ne olisi parempi normalisoida siinä iässä kun vanhempien tuki on vielä merkityksellistä? Kuolema on osa elämää, ja vanhan ihmisen vanheneminen sekä kuolema eivät ole mitään erityisen suuria tragedioita verrattuna moniin muihin skenaarioihin. 

No mä olen sitä meiltä, että lapsi voi kohdata ensikokemuksensaa kuolemasta muutenkin kuin katselemalla ihmeissään sitä luurangonlaihaa suu auki haisevana sängynpohjalla makaavaa mahdollisesti kivuissaan mölisevää isovanhempaansa. Mun mielestä vanhemmalla, joka vie lapsensa katsomaan kuolevaa, pitää olla ymmärrystä sekä omasta lapsestaan että siitä viittä vaille vainajasta. Vastuu siitä, miten lapsi tilanteen kokee, on aina sillä aikuisella, joka vie lapsen siihen tilanteeseen. 

Nyt en kyllä lukenut aloituksesta samoja asioita kuin sinä. Olen ollut Punaisen ristin kautta vanhainkodeissa vapaaehtoisena, ja siellä pääsin kokeilemaan myös saattohoidossa avustamista. Kukaan ei toki ole täysissä voimissaan kuoleman lähestyessä jos on jo vanha, mutta kovin erilaiselta se lähtö voi silti näyttää. Esimerkiksi mieheni mummi lähti nukkuen. Ehti olla pari viikkoa sairaalassa, sai kunnon kipulääkkeet ja oli ihan siistin näköinen.  

 

Aloittaja kirjoitti, etteivät lapset tule mukaan koska isovanhempi ei ole enää hyvinvoiva. Minusta tuollainen asenne antaa kyllä todella muovisen vaikutelman elämästä ja epärealistisen kuvan ikääntymisestä sekä kuolemasta. Viimeiset hetket, jopa viimeiset viikot, voivat olla ihan rauhalliset, vaikkei vanhus enää olisikaan hyvinvoiva eli määritelmän mukaan terve ja hyvissä voimissa oleva (harva vanha ihminen on terve muutenkaan). 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

22:06  kirjoitti:...En tiedä muista mutta jos itse joudun makaamaan sängyssä sonnat housussa tunnin (!) niin todellakin haluan pois täältä maailmasta. Ja varsinkin jos olen pelkästään vuoteen omana....

Onhan sulla ollut paskat kakaranakin housuissa ja äitisi ne on pessyt pois. No mutta tosiaan, jos kuitenkin tulet toisiin ajatuksiin, että pää toimii vielä, niin sitten mietit toisella tavalla.

Ajattele moottoripyöräonnettomuuksissa loukkaantuneita ja tätä filmiä jonka nimen laitoin Koskemattomat ja katso se ja ajattele uudestaan asioita.

Kyllä sitä remutaan kuolemaa, mutta kun se tuolla meiningillä, mikä sinulla on tulee, niin et varmaan halua kuolla.

Kyllä äitini halusi kuolla. Kaikki eivät kestä sitä jos joutuu olemaan avuton. Eikä siinäkään ole mitään väärää. Olemme yksilöitä.

Kyllä vanhus sanoo, että kun pääsitäältä pois tai kauankotämä vilä kestää. Syövät ja juovat silloin jo huonosti. On ihmisellä halu päästä pois, kun työt on tehty ja kaikki on siinä vaiheessa elämää, että on valmis ottamaan kuoleman vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus se lapsi kohtaa sen ensimmäisen sairaan ihmisen ja ensimmäisen kuoleman. Eikös ne olisi parempi normalisoida siinä iässä kun vanhempien tuki on vielä merkityksellistä? Kuolema on osa elämää, ja vanhan ihmisen vanheneminen sekä kuolema eivät ole mitään erityisen suuria tragedioita verrattuna moniin muihin skenaarioihin. 

 

Koko Suomen maassa on vieraannuttava käsitys sairaista, vammautuneista ja pyörätuolilla liikkujista. Miksi kuolemaa ja sairautta hyljeksitään, ne kuuluvat tai ei tyetysti haluta kenenkään sairastuvan, mutta se on osa elämää.

Ei pelkkä fitnessvillitys ulkomaanmatkat ja kaiken kokemisen halu riitä vaan on sairastumiset ja kuolema kuuluu siihen mukaan. Kuoleva on on osa elämää ja meitä niin kauan kunnes viimeinen uloshengitys on saavutettu.

Joo siis käsittämätön ajatus, että vanhuksen pitäisi olla terve ja hyvissä voimissa, jotta häntä voisi käydä katsomassa. Minusta olisi jotenkin outoa opettaa tuollaisia arvoja lapselle.