Ei käydä katsomassa vanhaa ja sairasta isovanhempaa, ettei jää huonoja muistoja

Hyi teitä, ette käy katsomassa ettekä vie omaa kotiinne käymään. Kyllä on raakaa suomalais naisten toiminta. Entä jos oma lapsi loukkaantuu ja on letkuissa, niin mitä sitten eikä toivoa olisi enää. Menisittekö sittenkään latsomaan?

Mikä ero on vanhuksella.

Vierailija kirjoitti:

Todella kummallista miten jotkut ihmiset jättävät toisen ihmisen yksin noinkin herkällä hetkellä. Oksettavaa mielestäni. Mummini joutui saattohoitoon pari kuukautta sitten yllättäen, kun hänen kuntonsa romahti leikkauksen jälkeen. 

Kaikki lähimmät perheenjäsenet olivat sairaalassa viimeisten viikkojen aikana.

Ainoa ihminen jota ei meinattu sairaalahuoneeseen päästään, oli viisi-vuotias pikkuserkkuni (ymmärrettävistä syistä). 12-vuotias pikkuserkkuni suorastaan pakotettiin katsomaan isomummiaan, sillä hän kiittäisi siitä myöhemmin. 

Muistan sen miten kummalliselta sairaalahuoneessa istuminen tuntui. Olin jutellut mummin kanssa viimeksi puhelimessa ennen kuin hänen puhekykynsä katosi. Silitin hänen hiuksiaan, aihekin hänen kasvoilleensa kasvorasvaa, pidin häntä kädestä. Olimme perheeni kanssa hänen vierellään niin pitkään kuin pystyimme. Mummi nukkui pois seuraavana aamuna. 

Hautajaiset

Kiittikö pikkuserkkusi myöhemmin?

Vierailija kirjoitti:

Äitini menehtyi kesällä. Hoitokodista pyysivät, että menisin paikalle viimeisinä päivinä. Istuin siellä yhden päivän. Niinpä viimeisin muistoni äidistäni on puoliksi tajuton ihminen, joka ei tunnistanut minua eikä pystynyt enää puhumaan niin, että puheesta olisi saanut selvää. 

Ainoa hyöty vierailusta oli, että ajoittain levoton äitini rauhoittui, kun joku oli vierellä.

No eiköhän se ole juuri pointti siinä, että ollaan mukana rakkaan ihmisen tukena? Olen myös ollut äitini kuolinvuoteella ja joo, muutaman vuoden se sairastamisjakso oli päälimmäisenä mielessä, mutta nyt muistaa kyllä muut asiat eikä sitä sairastamista tai kuolemaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te, joitten mielestä on vastenmielistä käydä katsomassa elämänsä loppusuoralla olevaa vanhusta, muistakaa, että olette jossain vaiheessa itse samassa tilassa. Älkää sitten vaatiko, että teitä pitää käydä katsomassa ja pitämässä kädestä loppuun asti.

Mutta kun se mummo tai vaari on henkensä heittänyt, niin sitten olette kyllä vaatimassa perintöjä. Hävetkää!

En vaadi. Käykää katsomassa minua silloin kun olen terve, älkääkä silloin kun minä olen sairas ja elämäni loppuvaiheessa.

Juuri näin. Mun äitini kuoli toukokuussa ja vieläkään en ole itkenyt. En itkenyt, kun äiti kuoli, En itkenyt katsellessani äitini ruumista. En itkenyt, kun oli hautajaiset. En ole vieläkään itkenyt. Odotan sitä päivää, kun muistan äidin taas sellaisena, jonka vuoksi olisi jotain syytäkin itkeä. Tällä hetkellä muistan äidistäni vain sen loppuvaiheen ja  tyhjän kuoren. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silloin kun omat vanhempani eivät minua enää tunnista niin en käy heitä katsomassa. Miksi ihmeessä kävisin, heille minua ei ole eikä heitäkään minulle. Ovat jo silloin tavallaan jo menneet. Toki velvollisuudet hoidan hautajaiset sun muut kun kroppa seuraa perässä henkisen poistumisen lisäksi.

Tuntoaisti ja kuuloaisti sammuvat viimeisinä. Vaikka näyttää ettei henkilö ei enää tunnistaisi tai olisi enää tiedostava, hän silti saattaa kuulla sinut ja tuntea kosketuksen ja aistia että joku on siinä vierellä. Eihän aivotoiminta ole kokonaan sammunut.

 

Pelottava tunne kun vieressä on täysin tuntematon ihminen eikä kukaan niistä hämärästi tutuista ihmisistä joita hoitajiksi kutsutaan.

Mä olen ollut paikalla sella

Pelkuruutta ei ole huolehtia omasta itsestään. Me tänne jäämme ja teemme päätökset sen mukaan. Niinkuin tuolla aiemmin joku sekosi kun kävi katsomassa vihannesta. Sitäkö toivotte lapsillenne??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silloin kun omat vanhempani eivät minua enää tunnista niin en käy heitä katsomassa. Miksi ihmeessä kävisin, heille minua ei ole eikä heitäkään minulle. Ovat jo silloin tavallaan jo menneet. Toki velvollisuudet hoidan hautajaiset sun muut kun kroppa seuraa perässä henkisen poistumisen lisäksi.

Tuntoaisti ja kuuloaisti sammuvat viimeisinä. Vaikka näyttää ettei henkilö ei enää tunnistaisi tai olisi enää tiedostava, hän silti saattaa kuulla sinut ja tuntea kosketuksen ja aistia että joku on siinä vierellä. Eihän aivotoiminta ole kokonaan sammunut.

 

Pelottava tunne kun vieressä on täysin tuntematon ihminen eikä kukaan niistä hämärästi tutuista ihmisistä joita hoitajiksi kutsutaan.

Mä olen ollut paikalla sellaisessa tilanteessa, kaverina. Kuoleva oli tajuton tai sen kaltaisessa tilassa. Oman lapsensa oli äänen kuullessaan rauhoittui, rentoutui selvästi juttelusta ja silityksestä.

Kyllä ihmiset voi olla julmia läheisilleen. Ei kiinnosta, voi tulla paha mieli, siitä ei ole hyötyä itselle. Eikö pelkuruus hävetä ollenkaan? En mä silti pahaa toivo sellaisillekaan.

Niin, sinä olet ollut kerran paikalla ja sen perusteella oletat kaikkien kuolevien käytäytyvän samalla tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen käynyt viimeksi viime vuoden syksynä katsomassa isoäitiäni. Yli 90-vuotias, täysin muistisairauden viemä ihminen. Kuoret jäljellä ja sydän ei vaan anna periksi. Ei tiedä enää tuon taivaallistakaan mistään. Ennen muistisairauden nujerrusta hän oli eloisa ihminen, oli aktiivisesti eläkeläisten toiminnoissa mukana, paras tietämäni kokki, ahkera lenkkeilijä ja pihahommien tekijä. Värjäsi vielä yli 80-vuotiaana tukkaansa punaiseksi. Ja näin kamala loppu iski hänelle. Voi elää vielä vaikka 10 vuotta tuollaisena. Kyllä itse haluaisin lähteä saappaat jalassa tai sitten ottaisin mielelläni eutanasian ajoissa jos saisin vakavan diagnoosin. En tajua miksi elinaikaa halutaan niin kovasti pitkittää, kun se loppu on suurimmalla osalla niin ikävä.

Saa olla kiitollinen, ettei minun isoäitini muistisairaus ehtinyt edetä tuohon pisteeseen, vaan hän nukkui pois muista luonnollisista syistä. Oli elämänsä loppuun asti eloisa, valoisa ja muisti lähisukulaiset nimeltä muistisairaudesta huolimatta.

Ei aina lähtö ole rauhallinen. Joskus se on ei niin mukavaa. Pappa huusi jotakin ja löi nyrkillä ilmaan monta kertaa. Ei auttanut rauhoittelut tai mitkään. Käytiin välissä jossain ja kun tultiin takaisin niin oli silminnähden rauhoittunut. Luulen että sai tarpeeksi lääkettä koska menehtyi sen jälkeen pian. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te, joitten mielestä on vastenmielistä käydä katsomassa elämänsä loppusuoralla olevaa vanhusta, muistakaa, että olette jossain vaiheessa itse samassa tilassa. Älkää sitten vaatiko, että teitä pitää käydä katsomassa ja pitämässä kädestä loppuun asti.

Mutta kun se mummo tai vaari on henkensä heittänyt, niin sitten olette kyllä vaatimassa perintöjä. Hävetkää!

En vaadi. Käykää katsomassa minua silloin kun olen terve, älkääkä silloin kun minä olen sairas ja elämäni loppuvaiheessa.

Juuri näin. Mun äitini kuoli toukokuussa ja vieläkään en ole itkenyt. En itkenyt, kun äiti kuoli, En itkenyt katsellessani äitini ruumista. En itkenyt, kun oli hautajaiset. En ole vieläkään itkenyt. Odotan sitä päivää, kun muistan äidin taas sellaisena, jonka vuoksi olisi jotain syytäkin itkeä.

Olet muistaakseni sairaanhoitaja. Ehkä tiedostat sen itsekin, ettei tuo ole ihan tervehenkinen reaktio ja siitä voi tulla ongelmia myöhemmin. Mutta tiedän, ettei sitä saa puristamalla ulos. Olen itsekin menettänyt äitini ja isäni enkä ole osannut itkeä, mutta sitten jossain vaiheessa kutsuikin terapia. 

täytyy kyksä minkä ikäisiä te kirjoittajat olette? Ja minkä ikäisiä teidän poislähtevät vanhempanne ovat tai mummot ja papat? Olisi tärkeää vertailla eri ikiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silloin kun omat vanhempani eivät minua enää tunnista niin en käy heitä katsomassa. Miksi ihmeessä kävisin, heille minua ei ole eikä heitäkään minulle. Ovat jo silloin tavallaan jo menneet. Toki velvollisuudet hoidan hautajaiset sun muut kun kroppa seuraa perässä henkisen poistumisen lisäksi.

Tuntoaisti ja kuuloaisti sammuvat viimeisinä. Vaikka näyttää ettei henkilö ei enää tunnistaisi tai olisi enää tiedostava, hän silti saattaa kuulla sinut ja tuntea kosketuksen ja aistia että joku on siinä vierellä. Eihän aivotoiminta ole kokonaan sammunut.

 

Pelottava tunne kun vieressä on täysin tuntematon ihminen eikä kukaan niistä hämärästi tutuista ihmisistä joita hoitajiksi kutsutaan.

Niin, sinä olet ollut kerran paikalla ja sen perusteella oletat kaikkien kuolevien käytäytyvän samalla tavalla.

Olen eri. Saattohoidossa kuolevat taitavat monesti kuolla aika samalla tavalla, jos kuolema tekee tuloaan muutaman päivän. Olen ollut neljän kuolinvuoteen äärellä. 

Meitä oli läheisimmät sukulaiset paikalla kun mummo kuoli. Se hetki oli niin kaunis kun vaan henkäisi viimeisen kerran ja nukkui pois. Oli kuin palkinto niistä raskaista vuosista, joina jaksoimme häntä käydä katsomassa, vaikka ei se helppoa enää kenellekään ollut. Oli tosi hyvä kun saatiin olla saattamassa mummo matkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Todella kummallista miten jotkut ihmiset jättävät toisen ihmisen yksin noinkin herkällä hetkellä. Oksettavaa mielestäni. Mummini joutui saattohoitoon pari kuukautta sitten yllättäen, kun hänen kuntonsa romahti leikkauksen jälkeen. 

Kaikki lähimmät perheenjäsenet olivat sairaalassa viimeisten viikkojen aikana.

Ainoa ihminen jota ei meinattu sairaalahuoneeseen päästään, oli viisi-vuotias pikkuserkkuni (ymmärrettävistä syistä). 12-vuotias pikkuserkkuni suorastaan pakotettiin katsomaan isomummiaan, sillä hän kiittäisi siitä myöhemmin. 

Muistan sen miten kummalliselta sairaalahuoneessa istuminen tuntui. Olin jutellut mummin kanssa viimeksi puhelimessa ennen kuin hänen puhekykynsä katosi. Silitin hänen hiuksiaan, aihekin hänen kasvoilleensa kasvorasvaa, pidin häntä kädestä. Olimme perheeni kanssa hänen vierellään niin pitkään kuin pystyimme. Mummi nukkui pois seuraavana aamuna. 

Hautajaiset

Otan osaa suruusi. Sinä olet ihana ihminen. Pysy aina yhtä herkkänä kuulemaan ja tuntemaan rakkauden velvollisuus. Se on oikeaa vahvuutta ja rohkeutta. 

Vierailija kirjoitti:

täytyy kyksä minkä ikäisiä te kirjoittajat olette? Ja minkä ikäisiä teidän poislähtevät vanhempanne ovat tai mummot ja papat? Olisi tärkeää vertailla eri ikiä.

Olen 42 ja en ollut pois lähteneen vanhemman vierellä.

En halua omasta kuolemastani näytöstä johon tarvitaan katsojia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella kummallista miten jotkut ihmiset jättävät toisen ihmisen yksin noinkin herkällä hetkellä. Oksettavaa mielestäni. Mummini joutui saattohoitoon pari kuukautta sitten yllättäen, kun hänen kuntonsa romahti leikkauksen jälkeen. 

Kaikki lähimmät perheenjäsenet olivat sairaalassa viimeisten viikkojen aikana.

Ainoa ihminen jota ei meinattu sairaalahuoneeseen päästään, oli viisi-vuotias pikkuserkkuni (ymmärrettävistä syistä). 12-vuotias pikkuserkkuni suorastaan pakotettiin katsomaan isomummiaan, sillä hän kiittäisi siitä myöhemmin. 

Muistan sen miten kummalliselta sairaalahuoneessa istuminen tuntui. Olin jutellut mummin kanssa viimeksi puhelimessa ennen kuin hänen puhekykynsä katosi. Silitin hänen hiuksiaan, aihekin hänen kasvoilleensa kasvorasvaa, pidin häntä kädestä. Olimme perheeni kanssa hänen vierellään niin pitkään kuin pystyimme. Mummi nukkui

Tuo pakotettu 12 vuotias ajattelee varmaan toisin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silloin kun omat vanhempani eivät minua enää tunnista niin en käy heitä katsomassa. Miksi ihmeessä kävisin, heille minua ei ole eikä heitäkään minulle. Ovat jo silloin tavallaan jo menneet. Toki velvollisuudet hoidan hautajaiset sun muut kun kroppa seuraa perässä henkisen poistumisen lisäksi.

Tuntoaisti ja kuuloaisti sammuvat viimeisinä. Vaikka näyttää ettei henkilö ei enää tunnistaisi tai olisi enää tiedostava, hän silti saattaa kuulla sinut ja tuntea kosketuksen ja aistia että joku on siinä vierellä. Eihän aivotoiminta ole kokonaan sammunut.

 

Pelottava tunne kun vieressä on täysin tuntematon ihminen eikä kukaan niistä hämärästi tutuista ihmisistä joita hoitajiksi kutsutaan.

Älkää Herran nimessä puhukoi vihanneksesta kun ihmisessä on elämä. Olette täysin ymmärtämättömiä olioita. Suorastaan ilkeitä puheita. Ajatelkaa, että se sairaus tai loukkaantuminen saattaa liipata vierestä, vaikka oma mies tai lapsi, joka on sitten teidän mielestänne onnettomuudessa loukkaantunut kasvi. Kasit kasvavat maassa, ei ihminen ole kasvi missään elämänsä muodossa.

 

Vierailija kirjoitti:

Voi olla sen vanhuksen omakin toive, näin myös itse haluaisin.

Juuri tällaisten päättelyketjujen takia eutanasiaa ei tule laillistaa: "Kyllä se mummo haluaa jo kuolla pois, koska minäkin haluaisin, jos olisin yli 50-vuotias..."

Vierailija kirjoitti:

En halua omasta kuolemastani näytöstä johon tarvitaan katsojia.

Huuda sitten apua vaikka Taivaan Isältä.

Vierailija kirjoitti:

Äidilläni oli saattohoidossa joku epileptinen kohtaus menossa, kun astuin  huoneeseen sisään. Puhuin hänelle ja otin kädestä kiinni. Kohtaus päättyi välittömästi. Muuten hän ei juuri enää reagoinut mihinkään. Olin hänen vierellään koko yön, loppuun asti.

Isoäidilläkin oli epileptinen kohtaus.