Ei käydä katsomassa vanhaa ja sairasta isovanhempaa, ettei jää huonoja muistoja

Minun äiti kuoli syöpään korona-pandemian aikana. Meillä oli etäiset välit. Hän soitti ehkä kerran vuodessa. Eli omaa elämäänsä aina kulloisenkin miehensä kanssa. Lapsuudenkoti oli tunnekylmä. Edelleenkin yli 5-kymppisenä kavahdan esim. halaamista, koska lapsena ei halattu.

Kävin "kunnon tyttärenä" häntä saattohoidossa yli sadan kilometrin päässä katsomassa kaksi kertaa. Viimeiseltä kerralta ennen kuolemaansa jäi muistoksi puhdasta vihaa tihkuva katse. Minulle soitettiin, kun kuolema oli ovella, että haluanko mennä katsomaan. En halunnut. Halusin säilyttää lapsuudenaikaisen mielikuvittelun kauniista äidistäni, joka kuitenkin oli ainoa lähiomaiseni. Järjestin osaltani hautajaiset, ja perunkirjoituksessa edelleen se "näkymätön", joka tyytyi muruihin "kunnollisen tyttären" tavoin. Syvälle on piirtynyt äidinrakkauden kaipuu, josta jäi paitsi.

Vierailija kirjoitti:

Ei käydä katsomassa vuosiin kun ei pysty, mut kylläpä hautajaisissa sitten itketään, mitä tekopyhyyttä!! Se ihminen on kuollut niille, jotka ei käy katsomassa rakastaan jo sillä hetkellä kun muistisairaus tullut ja ei enää tavata.

En tiedä kenelle tämä oli tarkoitettu mutta hyvästelin kummatkin vanhempani silloin kun eivät enää minua muistaneet. Itkin ja surin kuin olisivat olleet jo kuolleet. Kävin heitä katsomassa, mutta se oli velvollisuudesta ja koska sisarukset vaati (niin kuuluu tehdä!). En oikeastaan tuntenut heitä kohtaan enää mitään erityistä. Kun hautajaiset tuli niin tunsin vain suurta helpotusta ja ne oli enemmänkin ilon kuin surun juhlat. Hyvästelin heidät jo vuosia ennen kuolemaansa enkä itkenyt enää hautajaisissa.

Olen kuullut, ihan omasta suvusta löytyy näitä, jotka ei käyneet katsomassa isovanhempia osastolla viimeisinä vuosina. 🤷

Ihmiset on niin vieraantuneita normaaleista asioista.

Surullista. 

Jos kyse olisi omasta lapsesta,  niin monella myötätunto heräisi. Mutta Mummo kuolkoon  yksin,  että ei jää paha mieli. 

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset on niin vieraantuneita normaaleista asioista.

Surullista. 

Jos kyse olisi omasta lapsesta,  niin monella myötätunto heräisi. Mutta Mummo kuolkoon  yksin,  että ei jää paha mieli. 

Äidin/isän suhde lapseen on monin tavoin erilaisempi kuin lapsen suhde vanhempaansa. Tiesitkö että vanhemmat rakastavat lastaan vaikka lapsi tekisi mitä, mutta ei toimi toisinpäin. Ja tämä on tervettä, koska muuten lapsi ei irtaantuisi ja pystyisi elämään itsenäistä elämää.

Lopetin vierailut mummini luo. Hän oli vuodeosastolla, ja ihan vihannes. Itkin joka kerta, kun lähdin. Sitten päätin, etten enää mene. Halusin muistaa ja muistan vieläkin meidän hyvät keskustelut keittiön pöydän ääressä.

Minulle ikinä kaikkein rakkain omainen oli isoäitini. Koronaro-kotuksen jälkeen kotonaan, jossa asui yksin ja omatoimisesti, sai aivoverenvuodon. Päätyi saattohoitoon. Minulle ei sallittu käydä häntä katsomassa. Oli Uudenmaan totalitaristinen sulku, ja hän oli saattohoidossa Päijät-Hämeessä.

Olen ollut kuoleman hetkellä vanhempani vierellä. Se on kaunis hetki. Sanoinkuvaamaton rauha laskeutuu huoneeseen. Kuolemanpelko poistuu täysin ja saa rauhan. En enää pelkää omaakaan kuolemaa. Rauha, kiitollisuus, pyhyys ja ainutkertaisuus täyttää mielen. Kannattaa rohjeta. Saattohoito-osastolla on muutenkin ihmeellistä olla. Ei se ole surua vaan jotakin pyhää.

Vierailija kirjoitti:

Lopetin vierailut mummini luo. Hän oli vuodeosastolla, ja ihan vihannes. Itkin joka kerta, kun lähdin. Sitten päätin, etten enää mene. Halusin muistaa ja muistan vieläkin meidän hyvät keskustelut keittiön pöydän ääressä.

Samoin. Meistä sisaruksista ei kukaan käynyt katsomassa paitsi yksi. Ja tämä sisarus ei ole vieläkään päässyt menetyksestä yli ja syyllistää meitä kun ei käyty katsomassa. Luulen että hänenkin tuskansa olisi lievempää jos ei muistaisi noita huonoja aikoja. Kukaan ei häntä pakottanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopetin vierailut mummini luo. Hän oli vuodeosastolla, ja ihan vihannes. Itkin joka kerta, kun lähdin. Sitten päätin, etten enää mene. Halusin muistaa ja muistan vieläkin meidän hyvät keskustelut keittiön pöydän ääressä.

Samoin. Meistä sisaruksista ei kukaan käynyt katsomassa paitsi yksi. Ja tämä sisarus ei ole vieläkään päässyt menetyksestä yli ja syyllistää meitä kun ei käyty katsomassa. Luulen että hänenkin tuskansa olisi lievempää jos ei muistaisi noita huonoja aikoja. Kukaan ei häntä pakottanut.

Eli te muut hylkäsitte, hän ei. Saisitte hävetä 

Mummillani on paha dementia nykyään, mutta kyllä hänen silmistä näkee, että jollain tasolla varmaan vielä tunnistaa. Ja muutenkin olemus on hymyileväinen ja virkeä kaikkiaan. Vaikkei tunnistaisikaan, on mukava nähdä rakasta mummia. Kun rakastaa ihmistä, tämän vain haluaa nähdä, oli olosuhteet mitkä tahansa.

Olin myös ukin kanssa aivan tämän viimeisinä hetkinä. Vaikka oli jonkinlaiseen tajuttomuuden tilaan vaipunut, hän jossain vaiheessa avasi silmänsä ja katseli meitä selvästi tunnistaen. En koskaan unohda tuota hetkeä, ja olen niin onnellinen, että olin paikalla näkemässä hänet viimeisen kerran. Olisin katunut suuresti, jos en olisi mennyt. Totta kai se on surullista, mutta elämässä on surua. Paljon pahempaa on juosta karkuun kaikkea ja teeskennellä itselleen, ettei muka tunne mitään tai että olisi suojassa kaikelta murheelliselta maailmassa. Joku päivä nekin kulissit varmaan kaatuvat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset on niin vieraantuneita normaaleista asioista.

Surullista. 

Jos kyse olisi omasta lapsesta,  niin monella myötätunto heräisi. Mutta Mummo kuolkoon  yksin,  että ei jää paha mieli. 

Äidin/isän suhde lapseen on monin tavoin erilaisempi kuin lapsen suhde vanhempaansa. Tiesitkö että vanhemmat rakastavat lastaan vaikka lapsi tekisi mitä, mutta ei toimi toisinpäin. Ja tämä on tervettä, koska muuten lapsi ei irtaantuisi ja pystyisi elämään itsenäistä elämää.

Sun näkemys on kovin kliseinen ja suppea.

Olen pahoillani sun " läheisten " puolesta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopetin vierailut mummini luo. Hän oli vuodeosastolla, ja ihan vihannes. Itkin joka kerta, kun lähdin. Sitten päätin, etten enää mene. Halusin muistaa ja muistan vieläkin meidän hyvät keskustelut keittiön pöydän ääressä.

Samoin. Meistä sisaruksista ei kukaan käynyt katsomassa paitsi yksi. Ja tämä sisarus ei ole vieläkään päässyt menetyksestä yli ja syyllistää meitä kun ei käyty katsomassa. Luulen että hänenkin tuskansa olisi lievempää jos ei muistaisi noita huonoja aikoja. Kukaan ei häntä pakottanut.

Eli te muut hylkäsitte, hän ei. Saisitte hävetä 

Eiköhän vanhempi itsekin olisi toivonut ettei tämä yksi sisarus surisi niin paljon. Kukaan ei häntä hylännyt kun oli tiedottomassa tilassa 24/7. Mutta myönnetään että olisi ehkä pitänyt sisaruksen mukana käydä, ei olisi myöhemmin noin hajalla. Toivoisin että pääsisi vain yli. Aina kun nähdään niin puhuu vain näistä vanhemman vihannes ajoista. Kuolemasta on jo kohta lähemmäs kymmenen vuotta eikä hänen surunsa ole lievittynyt. On mt muutenkin huonolla tolalla. Nuo sairaala -ajat teki sen. Jos olisin tiennyt että hajoaa noin pahasti niin olisin hänen vuokseen käynyt sairaalassa, en vanhemman.

Jos vanhus menee sekaisin siitä, että hänen luonaan käy tuntemattomia ihmisiä jotka väittävät olevansa hänen lapsiaan ja lapsenlapsiaan niin miksi siellä pitäisi käydä? Jotta sukulaiset saisivat ajatella miten hyviä he ovat kun käyvät katsomassa?

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhus menee sekaisin siitä, että hänen luonaan käy tuntemattomia ihmisiä jotka väittävät olevansa hänen lapsiaan ja lapsenlapsiaan niin miksi siellä pitäisi käydä? Jotta sukulaiset saisivat ajatella miten hyviä he ovat kun käyvät katsomassa?

Oma mummo aina HUUSI kun lähdettiin ja kehdattiin jättää hänet sinne joka kerta.. Tuota oli hirveää katsoa. Onneksi saatiin "vapautus" tästä käymisestä.

Vierailija kirjoitti:

Voi olla sen vanhuksen omakin toive, näin myös itse haluaisin.

Haluat kuolla yksin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi olla sen vanhuksen omakin toive, näin myös itse haluaisin.

Haluat kuolla yksin?

Eri. Miksei? Mikä näytös minun kuolemani on?

Minä, minä, minä mun tunteet, mun muistot. Mitäpä siitä sairaasta tai kuolevasta. Itse olin paikalla molempien vanhempieni lähdön hetkellä. Lääkäri sanoi, että vaikka ihminen ei kykenisi enää edes puhumaan, kuulo on usein viimeinen aisti joka toimii.

Te, joitten mielestä on vastenmielistä käydä katsomassa elämänsä loppusuoralla olevaa vanhusta, muistakaa, että olette jossain vaiheessa itse samassa tilassa. Älkää sitten vaatiko, että teitä pitää käydä katsomassa ja pitämässä kädestä loppuun asti.

Mutta kun se mummo tai vaari on henkensä heittänyt, niin sitten olette kyllä vaatimassa perintöjä. Hävetkää!

Vierailija kirjoitti:

Silloin kun omat vanhempani eivät minua enää tunnista niin en käy heitä katsomassa. Miksi ihmeessä kävisin, heille minua ei ole eikä heitäkään minulle. Ovat jo silloin tavallaan jo menneet. Toki velvollisuudet hoidan hautajaiset sun muut kun kroppa seuraa perässä henkisen poistumisen lisäksi.

Tuntoaisti ja kuuloaisti sammuvat viimeisinä. Vaikka näyttää ettei henkilö ei enää tunnistaisi tai olisi enää tiedostava, hän silti saattaa kuulla sinut ja tuntea kosketuksen ja aistia että joku on siinä vierellä. Eihän aivotoiminta ole kokonaan sammunut.