Lue keskustelun säännöt.
Isäni sai syöpädiagnoosin, mistä saan itse apua, että jaksan auttaa häntä?
12.12.2024 |
Iäkäs isäni sai juuri syöpädiagnoosin. Haluanolla hänen tukenaan, mutta taidan tarvita itsekin apua, että jaksan auttaa.
Kommentit (73)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mihin sinä tuossa tilanteessa siis tarvitset apua? Sen kun tietäisi olisi helpompi keksiä mistä lähteä kyselemään.
Ja ikävä sanoa, mutta iäkkäät kuolee aina johonkin, syöpään tai muuhun. Se on vaan hyväksyttävä. Ei ehkä kannata laittaa hulluna paukkuja asiaa vastaan taisteluun.
Iäkäs ihminen ja hänen omaiset tietää varmasti lopputuloksen, mutta jos aloittaja haluaa tukea isäänsä ja kyllä se on läheisille raskasta myös, niin myös läheinen tarvitsee tukea. Tutkimusten syöpä sairaat yrittää tukea läheisiään ja olla voimakkaita vaikka tarvitsevat tukea. Aloittaja ei siis halua isäänsä rasittaa. Toivon todella että aloittaja saa myös itse tukea, muualta kuin iäkkäältä sairaalta isältään. Ehkä toisiaan syöpäyhdistys tai vaikka joku auttava puhelin tms toimisi
Tämä. Syöpäpotilaan tehtävä ei missään tapauksessa ole tukea sitä jonka pitäisi tukea häntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on muistisairaan äitini tiimoilta sama tilanne. Tai luulen että on sitä. Piikittelee, ilkeilee. Mieliala vaihtuu sekunnissa. Käynnit ovat henkisesti kuluttavia. Eikä mulla ole ketään kenelle puhua.
Et kai sinä nyt rinnasta muistisairautta syöpään.
Muistisairaus on etenevä, kuolemaan johtava sairaus. Syövästä on sentään mahdollisuus parantuakin.
Vanhukset eivät parane syövästä.
Mun kaverin yli 80-v äidillä oli paksusuolensyöpä, leikattiin kahteen kertaan, sai sädehoidon ja parani. Samoin mökkinaapurille kävi.
Miksi alanuoli?
Molemmat on eläneet vuosikausia leikkauksen jälkeen. Edelleen elossa.
Vierailija kirjoitti:
Sinä saat apua kun ostat itsellesi terapiatunteja. Tuon asian takia et varmaan tosissasi kuvittele, että yhteiskunta sinulle jotain apua maksaa? Koska iäkkäällä isällä on syöpä. Tarkoittaa, että yli puolet kansasta olisi silloin oikeutettu nuppitohtorin tukeen. Ryhdisydy nyt hyvä ihminen. Tuo on aivan normaalia, elämään kuuluvaa surua.
Ihmettelen kyllä tätä nykyaikaa kun mistään ei enää kyetä selviämään, kaikesta romahdetaan. Missä on resilienssi?
Aattelepa omalle kohdalles. Hyi, miten olet vailla empatiaa, ja ainut huolesi on näköjään "minun pyhät verorahani". Mutta luulenpa, että sinullekin vielä osuu paska tuulettimeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on muistisairaan äitini tiimoilta sama tilanne. Tai luulen että on sitä. Piikittelee, ilkeilee. Mieliala vaihtuu sekunnissa. Käynnit ovat henkisesti kuluttavia. Eikä mulla ole ketään kenelle puhua.
Et kai sinä nyt rinnasta muistisairautta syöpään.
Muistisairaus on etenevä, kuolemaan johtava sairaus. Syövästä on sentään mahdollisuus parantuakin.
Vanhukset eivät parane syövästä.
Mun kaverin yli 80-v äidillä oli paksusuolensyöpä, leikattiin kahteen kertaan, sai sädehoidon ja parani. Samoin mökkinaapurille kävi.
Mutta kuoli kuitenkin.
Minulla on parantumaton imusolmukesyöpä jota ei voi leikata, eikä sytostaattejakaan voi antaa elimistöni ei kestäisi niitä, vaikka en ole lähelläkään 80 vuotta. Vanhusten ylihoitaminen on järjetöntä.
Enkä silti ajattele että aikuinen lapseni tarvitsee tässä tukea enemmän kuin minä. Hänen on hyväksyttävä ja kestettävä se että hänen äitinsä on sairas ja kuolee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen varma, että isäsi toivoisi sinun keskittyvän omaan elämääsi ja olemaan stressaamatta hänen puolestaan! Hän haluaisi sinun olevan onnellinen, eikä uhrautumaan hänen puolestaan ja vielä oman jaksamisesi kustannuksella!
T. Vanhempi, jolla on syöpä
Miksi joku alapeukuttaa tätä? Näin minä koen äitinä, joka on saanut syövän.
Jollekin lapselle voi olla tärkeää saada viettää viimeiset ajat vanhempansa kanssa.
T. Lapsi, jonka vanhempi kuoli syöpään
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sinä saat apua kun ostat itsellesi terapiatunteja. Tuon asian takia et varmaan tosissasi kuvittele, että yhteiskunta sinulle jotain apua maksaa? Koska iäkkäällä isällä on syöpä. Tarkoittaa, että yli puolet kansasta olisi silloin oikeutettu nuppitohtorin tukeen. Ryhdisydy nyt hyvä ihminen. Tuo on aivan normaalia, elämään kuuluvaa surua.
Ihmettelen kyllä tätä nykyaikaa kun mistään ei enää kyetä selviämään, kaikesta romahdetaan. Missä on resilienssi?
No, itsellä ei ollut resilienssiä, kun osa resilienssin osatekijöistä puuttuu mm. tukiverkko, joka on olennainen osa resilienssiä. Lisäksi se, että on jo valmiiksi traumatisoitunut ja dissosioiva, ei auttanut asiaa yhtään.
Mistä sinä kuvittelet tietäväsi ap:n tilanteen?
Vierailija kirjoitti:
Yksin ei kuulemma saa jäädä, mutta entäs kun on jo jäänyt yksin eli se ainoa läheinen on se ikääntynyt vanhempi jota pitäisi jaksaa ja haluaisikin pystyä tukemaan.
Keneltä / mistä voi saada apua ja seuraa ettei jäisi yksin?
En tiedä, mutta yritä etsiä sitä ratkaisua ennen kuin vanhempasi kuolee, sitten et välttämättä enää jaksa. Oma masennukseni vyöryi päälle sen kuoleman jälkeen, kun jäi aivan yksin kaiken keskelle.
Voimia <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistisairaus on kamala tauti. Siihen kuolee hitaasti mutta varmasti. Älyttömän raskasta läheisille. Syövästä voi parantua.
Tämä on ihan älytöntä vertailua. Syövästä ei aina voi parantua eivätkä kaikki suinkaan parane. Miksi ei voi vaan sanoa, että kamalia sairauksia molemmat, sekä sairaalle itselleen että heidän läheisilleen.
Kyllä syöpä on kamalampi syöpäpotilaalle kuin syöpäpotilaan läheiselle.
Siis eikö voi vain sanoa, että muistisairaus ja syöpä ovat kamalia sekä sairaille että heidän läheisilleen. Miksi pitää laittaa näitä järjestykseen ja vähätellä sitä, etteikö jollain toisella voisi olla kamalaa. Ei tarvitse kaivaa esiin mitään komparatiiveja tai superlatiiveja ja jos täytyy niin totean, että on tyhmintä vertailla tuollaisia asioita keskenään.
Hyvinvointialueilla pitäisi olla tarjolla kriisiapua ainakin äkillisen järkyttävän tapahtuman käsittelyyn. Myös iäkkään vanhemman sairastuminen voi olla aikuiselle lapselle järkytys. Syöpäsairaille ja heidän omaisilleen löytyy varmasti myös vertaistukea, valitettavasti en tiedä niistä tarkemmin.
On puistattavaa, että omaisia syyllistetään omasta ahdistuksesta, järkytyksestä tai surusta. Lähiomaisen sairaus on koko perheen asia, vaikka varsinaisesti sairastuneita olisi vain yksi. Se vaikuttaa niin paljon kaikkien olemiseen.
Isäni sairastui vakavaan, etenevään ja kuolemaan johtavaan sairauteen 59-vuotiaana. Erityisesti viimeinen syksy 1,5 vuotta myöhemmin oli meille lapsille raskas.
Kun anoppini syöpä uusiutui viitisen vuotta sitten, se oli koko perheelle järkytys. Kaikki itkivät, pelkäsivät, uskoivat, toivoivat. Kaikilla oli vaikeaa, vaikka vain anopilla oli syöpä.
Sairauden käsitteleminen on prosessi. Aluksi se voi yllättää ja järkyttää ja sen käsittelemiseen voi tarvita ja saa hakea apua. Ei vaikeiden tunteiden kanssa tarvitse selvitä yksin. Voimahalaus sinulle ap ja kaikille niille, jotka ovat samanlaisessa elämäntilanteessa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä ihmettä? Hirveitä ihmisiä täällä. Tölvitään vaikeassa tilanteessa olevaa ihmistä 😮🙄😬
Ap, älä välitä näistä ilkeilijöistä. Minäkin suosittelen vertaistukea. Livenä tai ihan vain googlaamalla toisten kokemuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on muistisairaan äitini tiimoilta sama tilanne. Tai luulen että on sitä. Piikittelee, ilkeilee. Mieliala vaihtuu sekunnissa. Käynnit ovat henkisesti kuluttavia. Eikä mulla ole ketään kenelle puhua.
Et kai sinä nyt rinnasta muistisairautta syöpään.
Muistisairaus on etenevä, kuolemaan johtava sairaus. Syövästä on sentään mahdollisuus parantuakin.
Vanhukset eivät parane syövästä.
Mun kaverin yli 80-v äidillä oli paksusuolensyöpä, leikattiin kahteen kertaan, sai sädehoidon ja parani. Samoin mökkinaapurille kävi.
Mutta kuoli kuitenkin.
Mutta kuoli kuitenkin.
Minulla on parantumaton imusolmukesyöpä jota ei voi leikata, eikä sytostaattejakaan voi antaa elimistöni ei kestäisi niitä, vaikka en ole lähelläkään 80 vuotta. Vanhusten ylihoitaminen on järjetöntä.
Enkä silti ajattele että aikuinen lapseni tarvitsee tässä tukea enemmän kuin minä. Hänen on hyväksyttävä ja kestettävä se että hänen äitinsä on sairas ja kuolee.
Ja sinun on hyväksyttävä se, ettei lapsesi terveydentila seuraa sinun määräyksiäsi ja lapsesi voi vaikka menettää työkykynsä ja masentua lopuksi ikää kuolemastasi. Ei ole sinun päätäntävallassasi se. Sinun ei tarvitse olla täällä sitä näkemässä, joten voit hyvin lähteä sillä ajatuksella, että lapsen on nyt vaan pärjättävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syöpää on niin monenlaista. Äitini sairasti yli 12 vuotta, puolisoni 3 kk. Olisiko apua työterveyshuollosta tai sitten terveyskeskuksesta ? Jos isäsi on sairaalahoidossa, hoitajalta voisit kysyä apuja.
Minusta on hyvä, että tunnistat tarvitsevasi itsekin apua tilanteessa, jotta jaksat auttaa läheistäsi. Keskusteluapua voit saada terveyskeskuksen tai työterveyshuollon kautta. Joillain hyvinvointialueilla on matalan kynnyksen mielenterveyspalveluita. Jos sinulla on sisaruksia, keskustele tilanteesta heidän kanssaan. Syöpiä on hyvin monenlaista, mutta vakava sairaus on joka tapauksessa kyseessä. Toinen vanhemmistani menehtyi syöpään, jossa heti diagnoosin tultua oli tiedossa, ettei parantavaa hoitoa ole. Vakava sairastuminen kuormittaa kyllä myös sairastuneen läheisiä ja voi herättää yllättäviäkin tunteita, joiden käsittelyyn voi tarvita apua eikä ole mikään häpeä sitä myös hakea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä saat apua kun ostat itsellesi terapiatunteja. Tuon asian takia et varmaan tosissasi kuvittele, että yhteiskunta sinulle jotain apua maksaa? Koska iäkkäällä isällä on syöpä. Tarkoittaa, että yli puolet kansasta olisi silloin oikeutettu nuppitohtorin tukeen. Ryhdisydy nyt hyvä ihminen. Tuo on aivan normaalia, elämään kuuluvaa surua.
Ihmettelen kyllä tätä nykyaikaa kun mistään ei enää kyetä selviämään, kaikesta romahdetaan. Missä on resilienssi?
Aattelepa omalle kohdalles. Hyi, miten olet vailla empatiaa, ja ainut huolesi on näköjään "minun pyhät verorahani". Mutta luulenpa, että sinullekin vielä osuu paska tuulettimeen.
Voi kuule, on osunut jo. Juurikin isän syöpä. Ei olisi tullut mieleenkään, että tähänkin pitäisi aikuisen ihmisen terapiaa saada. Kyseessä kuitenkin iäkkäämmän ihmisen sairaus. Eri asia jos nyt vaikka oma lapsi sairastuisi. Silloin järjestys on väärä. Nykyihminen on aivan irtaantunut normaaleista elämään kuuluvista ilmiöistä.
Voi luoja, että jotkut ovat heikkoja. Säälittävää.
Tuossa vaiheessa on vielä epäselvää, miten isällesi käy. Hän saattaa hyvinkin selvitä.
Kun minun äitini sai syöpädiagnoosin ja kävi selväksi ettei mitään ole tehtävissä, äiti siirrettiin palliatiivisen hoidon osastolle ja siinä vaiheessa meille omaisille tarjottiin psykologin apua. Tämä tapahtui Helsingin kaupungilla, jos se ketään kiinnostaa.
Me ei psykologin apua tarvittu, koska kävin itse jo psykoterapiassa ja sisareni päätti ottaa yhteyttä pappiin. Emme ole uskovaisia, mutta papin kanssa puhuminen on helpottavaa. Tai diakonin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä saat apua kun ostat itsellesi terapiatunteja. Tuon asian takia et varmaan tosissasi kuvittele, että yhteiskunta sinulle jotain apua maksaa? Koska iäkkäällä isällä on syöpä. Tarkoittaa, että yli puolet kansasta olisi silloin oikeutettu nuppitohtorin tukeen. Ryhdisydy nyt hyvä ihminen. Tuo on aivan normaalia, elämään kuuluvaa surua.
Ihmettelen kyllä tätä nykyaikaa kun mistään ei enää kyetä selviämään, kaikesta romahdetaan. Missä on resilienssi?
Aattelepa omalle kohdalles. Hyi, miten olet vailla empatiaa, ja ainut huolesi on näköjään "minun pyhät verorahani". Mutta luulenpa, että sinullekin vielä osuu paska tuulettimeen.
Voi kuule, on osunut jo. Juurikin isän syöpä. Ei olisi tullut mieleenkään, että tähänkin pitäisi aikuisen ihmisen terapiaa saada. Kyseessä kuitenk
Toki kaikki kuolevat ja se on normaalia, menetys ja suru ovat normaalia.
Mutta kun se osuu omalle kohdalle joko itselle tai rakkaalle ihmiselle, tuskan ja kauhun määrä on mittaamaton, eikä niitä helpota mikään selittely, että tämähän on nyt vain normaalia.
Vieraalta taholta ostettu terapia ei meitä auta. Tarvittaisiin läheisiä, läsnäolevia ihmisiä auttamaan, tukemaan ja keskustelemaan/kuuntelemaan. Suomessa on tapana hylätä ja jättää yksin se, jota sairaus tai kuolema on kohdannut. Elämme yksinäisyysepidemiassa ja merkitystyhjiössä, jota en ole koskaan ymmärtänyt.
Minua kiusasi kommentissasi eniten se, että lähestyt asiaa vain verorahojen käytön näkökulmasta.
Isäni sairastui harvinaiseen syöpään kun olin 18-vuotias. Olisimme koko perhe tarvinneet apua, mutta siihen aikaan sitä ei edes tarjottu. Kenen etu on, että traumatisoiduimme asiasta vuosikymmeniksi? Nyt kun äitini kuoli, huomasin että asiat ovat monelta osin muuttuneet ja minullekin tarjottiin keskusteluapua työterveydestä, mistä olen kiitollinen.
Ei ole häpeä eikä heikkoutta pyytää apua. Ei ole mikään standardi, että läheiset jaksavat automaattisesti kantaa perheenjäsenen raskaan sairauden, olla apuna ja hoitaa. Happinaamari pitää laittaa ensin itselle.
Vierailija kirjoitti:
Voi luoja, että jotkut ovat heikkoja. Säälittävää.
Mitä sinä saat tästä ilkeilystäsi? Paremman mielen? Nostettua itseäsi ylöspäin, kun olet niin pystyvä ja jaksava? Selkeästi sinua ei ole kukaan auttanut, kun sitä olisit tarvinnut, ja siksi ilkeilet toisille noin.
Minä taas ottaisin mieluummin syövän. Olen aina pelännyt muistisairautta, kun siinä on niin muiden armoilla. Se on tässä saamassani parantumattomassa syöpädiagnoosissa ainoa hyvä puoli,, että nyt en ehdi saada muistisairautta.