Olen kyllästynyt masentuneisiin ja kuormittuneisiin

Minun lapsen kaveri on just tällainen "masentunut". Ei voi käydä kunnolla koulua, mutta on jatkuvasti minun lapseni huomiota vailla, haluaa shoppailemaan, elokuviin, kahvilaan, olisi koko ajan menossa syömään ravintolaan ja ravaa meillä, järkkää juhlia yms. Sitten valittaa mullekin, kun masentaa niin ja miten masentaa vielä enemmän kun kavereillakaan ei ole aikaa, eikä he ymmärrä hänen masennustaan.

Vertaan ehkä liikaa pahasti masentuneeseen, joka ei jaksanut roskia viedä ulos. Tämä nuori kuitenkin ahdistaa jo muita, koska hän ei opiskele, joten on aikaa kaikkeen muuhun, mutta toiset kuitenkin haluaisivat hoitaa opiskelunsa tietenkin, eikä notkua ostoskeskuksissa. Mutta tämä haluaisi olla kaiken keskipiste koko ajan, ja jos ei onnistu, niin on niin masentunut.

Vierailija kirjoitti:

Niin, koska työ voi masentaa. Minä ainakin teen työtä, jota en koe merkitykselliseksi. Sen tekeminen on tylsää ja koen, että elämäni menee vain hukkaan tässä. Vaikutan varmasti laiskalta. En yhtään jaksaisi ryhtyä töihin, pakko kuitenkin saada edes jotain kasaan, että palkka juoksisi.

Yritä nyt kuitenkin löytää jotain mielekkäämpää työtä, koska tarpeeksi monta vuotta tuota altistaa masennukselle. Ja se saattaa olla jo tekeytymässä lievänä. Tee edes vapaa-ajalla jotain mielekästä. 

Vierailija kirjoitti:

Minun lapsen kaveri on just tällainen "masentunut". Ei voi käydä kunnolla koulua, mutta on jatkuvasti minun lapseni huomiota vailla, haluaa shoppailemaan, elokuviin, kahvilaan, olisi koko ajan menossa syömään ravintolaan ja ravaa meillä, järkkää juhlia yms. Sitten valittaa mullekin, kun masentaa niin ja miten masentaa vielä enemmän kun kavereillakaan ei ole aikaa, eikä he ymmärrä hänen masennustaan.

Vertaan ehkä liikaa pahasti masentuneeseen, joka ei jaksanut roskia viedä ulos. Tämä nuori kuitenkin ahdistaa jo muita, koska hän ei opiskele, joten on aikaa kaikkeen muuhun, mutta toiset kuitenkin haluaisivat hoitaa opiskelunsa tietenkin, eikä notkua ostoskeskuksissa. Mutta tämä haluaisi olla kaiken keskipiste koko ajan, ja jos ei onnistu, niin on niin masentunut.

Opetat lastasi siihen, että hänen velvollisuutensa ei ole kannatella ketään muuta. Hän voi olla seurana tälle nuorelle omien halujensa mukaan tai joskus tietoisesti tehdä "hyvän teon" ja auttaa, mutta ei velvollisuudesta vaan siksi, että haluaa tehdä niin. Lapsesi opinnot ja oma elämä on hänen tärkeimmät ja suojeltava tuollaiselta. 

Vierailija kirjoitti:

Minun lapsen kaveri on just tällainen "masentunut". Ei voi käydä kunnolla koulua, mutta on jatkuvasti minun lapseni huomiota vailla, haluaa shoppailemaan, elokuviin, kahvilaan, olisi koko ajan menossa syömään ravintolaan ja ravaa meillä, järkkää juhlia yms. Sitten valittaa mullekin, kun masentaa niin ja miten masentaa vielä enemmän kun kavereillakaan ei ole aikaa, eikä he ymmärrä hänen masennustaan.

Vertaan ehkä liikaa pahasti masentuneeseen, joka ei jaksanut roskia viedä ulos. Tämä nuori kuitenkin ahdistaa jo muita, koska hän ei opiskele, joten on aikaa kaikkeen muuhun, mutta toiset kuitenkin haluaisivat hoitaa opiskelunsa tietenkin, eikä notkua ostoskeskuksissa. Mutta tämä haluaisi olla kaiken keskipiste koko ajan, ja jos ei onnistu, niin on niin masentunut.

 

Opeta lapsesi sanomaan että hän haluaa opiskella eikä ehdi shoppailemaan. Voi nyös sanoa että ei ole terapeutti, ja ohjata kaveri oikean avun piiriin.

Ymmärrän, jos kuitenkin tehdään toimia tilanteen parantamiseksi. Olen itsekin ollut niin loppu, etten poistunut sängystä kuin vessaan. Mutta siinä vaiheessa kun jaksaa käydä festareilla, jaksaa myös kuunnella ja noudattaa neuvoja ja kuntoutussuunnitelmia. Fyysisesti sairaskin pyritään aktiivisesti saamaan parempaan kuntoon, eikä vain kirjoiteta aina lisää saikkua tekemättä mitään muuta. Että jaa on se nilkka hassussa asennossa vieläkin, ei kun kotiin lepäämään niin katsotaan kolmen kuukauden kuluttua, josko kävely sujuisi.

Ja ennen kuin tarvitsee infota, tiedän omakohtaisen hyvin, että avun saaminen ei aina ole niin simppeliä. Mutta ei sitä ainakaan kysymättä saa, eikä vain odottelulla parane.

Muakin masentaa ikävät asiat ja ilahduttaa iloiset. Eikö se ole ihan itsestään selvää? Ei tuollainen mitään masennusta ole. Se on normaalia elämää. 

Ruikuttavat ihmiset on ikäviä. Kaikilla on aina välillä vaikeaa. Sitä vaan mennään silti eteenpäin eikä jäädä märehtimään asioita, joille ei mitään voi.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän, jos kuitenkin tehdään toimia tilanteen parantamiseksi. Olen itsekin ollut niin loppu, etten poistunut sängystä kuin vessaan. Mutta siinä vaiheessa kun jaksaa käydä festareilla, jaksaa myös kuunnella ja noudattaa neuvoja ja kuntoutussuunnitelmia. Fyysisesti sairaskin pyritään aktiivisesti saamaan parempaan kuntoon, eikä vain kirjoiteta aina lisää saikkua tekemättä mitään muuta. Että jaa on se nilkka hassussa asennossa vieläkin, ei kun kotiin lepäämään niin katsotaan kolmen kuukauden kuluttua, josko kävely sujuisi.

Ja ennen kuin tarvitsee infota, tiedän omakohtaisen hyvin, että avun saaminen ei aina ole niin simppeliä. Mutta ei sitä ainakaan kysymättä saa, eikä vain odottelulla parane.

No, sinällään uupunut saattaa jaksaa käydä yhden päivän festareilla ja toipua siitä sitten kotona rauhassa viikon. Mutta vaikka kaksi kertaa viikossa tiettyyn aikaan tietyssä paikassa veisi sitten koko elämän eikä enää olisi tilaa kuntoutumiselle. Ja jos siellä tietyssä paikassa vielä pitäisi tehdä jotain, mistä on vastuussa. 

Itseäni harmittaa se, että vuosikymmenet pystyin tekemään niin, että sain pidettyä työminäni kasassa, vaikka yksityisminä oli umpisairas ja toimimaton. Siksi en saanut apuakaan, koska työt hoituivat. Sitten se yksityispuolen sairaus levisi myös työminään ja nyt se on sitten umpisairas ja täysin toimimaton. Yksityisminä taas alkaa hieman elpyä sieltä vuosikausien horroksesta. Pitkä on matka vielä siihen, että saisi nämä kaksi toimiviksi ja etenkin yhtäaikaa toimiviksi ja niin, ettei toisen hoitaminen estä aina toisen hoitamista. 

Kannattaa olla kiitollinen terveydestä ja mielenterveydestä. Monella vanhemmat ovat tuhonneet sen jo alkumetreillä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, koska työ voi masentaa. Minä ainakin teen työtä, jota en koe merkitykselliseksi. Sen tekeminen on tylsää ja koen, että elämäni menee vain hukkaan tässä. Vaikutan varmasti laiskalta. En yhtään jaksaisi ryhtyä töihin, pakko kuitenkin saada edes jotain kasaan, että palkka juoksisi.

Yritä nyt kuitenkin löytää jotain mielekkäämpää työtä, koska tarpeeksi monta vuotta tuota altistaa masennukselle. Ja se saattaa olla jo tekeytymässä lievänä. Tee edes vapaa-ajalla jotain mielekästä. 

Sitähän mä tässä jatkuvasti pohdin: "Mitä mä tekisin isona?". En ole löytänyt mitään. Mielestäni suurin osa töistä on turhia ja jopa haitallisia ilmaston, luonnon ja ihmisten hyvinvoinnin kannalta. On myös raskasta enää aloittaa uusia opintoja, jos ei saakaan töitä tai ei lopulta pidäkään alasta. 

Vierailija kirjoitti:

Muakin masentaa ikävät asiat ja ilahduttaa iloiset. Eikö se ole ihan itsestään selvää? Ei tuollainen mitään masennusta ole. Se on normaalia elämää. 

Ruikuttavat ihmiset on ikäviä. Kaikilla on aina välillä vaikeaa. Sitä vaan mennään silti eteenpäin eikä jäädä märehtimään asioita, joille ei mitään voi.

Siinä vaiheessa kun lääkäri ja terapeutit sanovat, että on ollut elämässä kohtuuttoman vaikeaa ja hankalaa niin silloin se ei enää ole normaalia elämää eikä "kaikilla on aina välillä vaikeaa". 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän, jos kuitenkin tehdään toimia tilanteen parantamiseksi. Olen itsekin ollut niin loppu, etten poistunut sängystä kuin vessaan. Mutta siinä vaiheessa kun jaksaa käydä festareilla, jaksaa myös kuunnella ja noudattaa neuvoja ja kuntoutussuunnitelmia. Fyysisesti sairaskin pyritään aktiivisesti saamaan parempaan kuntoon, eikä vain kirjoiteta aina lisää saikkua tekemättä mitään muuta. Että jaa on se nilkka hassussa asennossa vieläkin, ei kun kotiin lepäämään niin katsotaan kolmen kuukauden kuluttua, josko kävely sujuisi.

Ja ennen kuin tarvitsee infota, tiedän omakohtaisen hyvin, että avun saaminen ei aina ole niin simppeliä. Mutta ei sitä ainakaan kysymättä saa, eikä vain odottelulla parane.

No, sinällään uupunut saattaa jaksaa käydä yhden päivän festareilla ja toipua siitä sitten kotona rauhassa viikon. Mutta vaikka kaksi kertaa viikossa tiettyyn aikaan

Ei ehkä kannata mennä festareille jos siitä toipumiseen nenee viikko. Tekee jotain helpompaa, että on toimintakuntoinen seuraavanakin päivänä.

Minäkin olen niin kuormittunut, etten millään jaksa tehdä gradua. Aina on väärä hetki ja vireystila. Sen sijaan jaksan imuroida, järjestää kaappeja, tyhjentää varastoa, pestä ikkunoita, kirjoittaa blogia, kommentoida av:lla, tehdä vapaaehtoistyötä ja sijaisuuksia, leipoa, harrastaa, käydä tapahtumissa, pelata pelejä, katsella sarjoja, käydä kylässä, lenkillä ja salilla... Ihan tosi paljon kaikkea.

Mutta nyt tiedän, että voin selitellä ne tärkeiksi tekemisiksi jaksamistani parantaakseni. Tämä oli iloinen uutinen!

Masennuksessa on parempia ja huonompia kausia, päiväkohtaistakin vaihtelua. Monella on lisäksi ahdistuneisuushäiriö. Nämä siis eivät ole mitään tunteita siitä, että jokin asia on ikävää eikä nyt oikein huvita kun on parempaa tekemistä, vaan häiriöitä ja sairauksia. Työ voi kuormittaa niin paljon, että siihen todellakaan ei kykene, työhön liittyy niin paljon vastuuta ja kulissin ylläpitoa, vaikka ei olisikaan "vaativassa asiantuntijatyössä". 

Hoitoa on myös todella vaikea saada, esimerkiksi terapia on kallista ja aikaa vievää, siihen on sitouduttava siis rahallisesti ja ajallisesti. Kelasta saa korvauksen, mutta omavastuu on silti tuntuva. Pelkällä lääkityksellä harva paranee, monella itse asiassa lääkitys ja sen säätö saattavat "hetkellisesti" (ts. useiden kuukausien ajan) jopa pahentaa, kun sopivaa lääkettä tai annostusta ei heti löydy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, koska työ voi masentaa. Minä ainakin teen työtä, jota en koe merkitykselliseksi. Sen tekeminen on tylsää ja koen, että elämäni menee vain hukkaan tässä. Vaikutan varmasti laiskalta. En yhtään jaksaisi ryhtyä töihin, pakko kuitenkin saada edes jotain kasaan, että palkka juoksisi.

Yritä nyt kuitenkin löytää jotain mielekkäämpää työtä, koska tarpeeksi monta vuotta tuota altistaa masennukselle. Ja se saattaa olla jo tekeytymässä lievänä. Tee edes vapaa-ajalla jotain mielekästä. 

Sitähän mä tässä jatkuvasti pohdin: "Mitä mä tekisin isona?". En ole löytänyt mitään. Mielestäni suurin osa töistä on turhia ja jopa haitallisia ilmaston, luonnon ja ihmisten hyvinvoinnin kannalta. On myös raskasta enää aloittaa uusia opintoja, jos ei saakaan töitä tai ei lopulta pidäkään alasta.&

Oikeasti on pakko tehdä asenteelleen jotain, jos ainoastaan erittäin ilmastohyödylliset työt kelpaavat. Aina voit hakeutua sellaiseen työhön, joka ei haittaa ilmastoa mitenkään,vaikka hierojaksi tai optikoksi tai leipuriksi. Siinä olen samaa mieltä, että on riski aloittaa uusia opintoja.

Jos panostat vapaa-ajan mielekkyyteen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muakin masentaa ikävät asiat ja ilahduttaa iloiset. Eikö se ole ihan itsestään selvää? Ei tuollainen mitään masennusta ole. Se on normaalia elämää. 

Ruikuttavat ihmiset on ikäviä. Kaikilla on aina välillä vaikeaa. Sitä vaan mennään silti eteenpäin eikä jäädä märehtimään asioita, joille ei mitään voi.

Siinä vaiheessa kun lääkäri ja terapeutit sanovat, että on ollut elämässä kohtuuttoman vaikeaa ja hankalaa niin silloin se ei enää ole normaalia elämää eikä "kaikilla on aina välillä vaikeaa". 

Mistä ne lääkärit sen voi tietää mikä on kohtuuttoman vaikeaa? Omasta hyväpalkkaisesta norsuuluutornistaanko käsin?

Itselläni on masennus. Diagnosoitu vuonna 2017 psykiatrin toimesta. Hakeuduin lääkäriin, koska romahdin työpaikalla totaalisesti. Se oli kaiken huippu. Muistan hetken kun eilisen. Se ei ollut tavallista uupumusta työpäivästä tai laskujenmaksusta. Tai epäonnistuneesta ihmissuhteesta. Nuokin tuntemukset olen kokenut. En kyennyt hallitsemaan itseäni ollenkaan. Paha olo vaan levisi mun sisältä suoraan ulos mun kehosta. Mä itkin ja itkin ja tuntu kun joku söis mua elävältä. En osannut vastata kellekään mikä mulla oli. Jäin saikulle, josta sitten lääkärin eli psykiatrin vastaanoton jälkeen aloitin terapian. 

 

Masennuksen oireet ovat samankaltaisia kuin monessa muussakin mt-ongelmassa. Usein masentuneella on myös muita mt-ongelmia kuten mullakin on traumaperäinen stressihäiriö ja ahdistuneisuushäiriö. 

Masennuksessani pahinta nimenomaan on ollut se että mieliala on hyvin vaihteleva. Kun menen näkemään perhettä, pystyn antamaan kaiken mehun itsestäni. Olen se sama pirteä ja puhelias itseni. Voin helposti lähteä äidin kanssa shoppailemaan, mutta kun tulin kotiin, romahdin sängylle tyhjyyttä tuntien.

Masennus ei ole pelkkää murehtimista kotona. Se on elävää. Niinkuin kaikki mt-ongelmat. 

Se että joku pystyy antamaan tässä hetkessä parhaansa, ei meinaa että hän olisi tervehtynyt tai esittäisi olevansa masentunut. Päivät ovat erilaisia, jopa ihan tunnitkin. Hoidolla eli terapia+lääkitys saa paljon aikaan. Se toimii suurimmalla osalla. Ei kaikilla.

Lisäksi itselläni on toiminut terveet elämäntavat ja rutiinit. Mutta en minä koskaan ole epäterveesti elänyt. Nykyään joudun vaan näkemään enemmän vaivaa että voin hyvin. Joudun asettamaan rajani selkeämmin ja hyväksymään että olen rajallinen. Nautin niistä hetkistä kun kehoni jaksaa. Kun mieleni on tasainen ja rauhallinen. Sitä ei aina ole ja se musta sumu pään sisällä onkin se mitä en kenellekään näytä. Se on vain kotona, yksin, neljän seinän sisällä ja sinne se jää.

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän, jos kuitenkin tehdään toimia tilanteen parantamiseksi. Olen itsekin ollut niin loppu, etten poistunut sängystä kuin vessaan. Mutta siinä vaiheessa kun jaksaa käydä festareilla, jaksaa myös kuunnella ja noudattaa neuvoja ja kuntoutussuunnitelmia. Fyysisesti sairaskin pyritään aktiivisesti saamaan parempaan kuntoon, eikä vain kirjoiteta aina lisää saikkua tekemättä mitään muuta. Että jaa on se nilkka hassussa asennossa vieläkin, ei kun kotiin lepäämään niin katsotaan kolmen kuukauden kuluttua, josko kävely sujuisi.

Ja ennen kuin tarvitsee infota, tiedän omakohtaisen hyvin, että avun saaminen ei aina ole niin simppeliä. Mutta ei sitä ainakaan kysymättä saa, eikä vain odottelulla parane.

No, sinällään uupunut saattaa jaksaa käydä yhden päivän festareilla ja toipua siitä sitten kotona rauhassa viikon.

Ei ehkä kannata mennä festareille jos siitä toipumiseen nenee viikko. Tekee jotain helpompaa, että on toimintakuntoinen seuraavanakin päivänä.

Kiitos, kun en olekaan nauranut ääneen hetkeen. 

Katsos kun on sairas, lähes kaikesta menee toimintakyky. Siitä festarista on sentään saanut jotain positiivista. 

Kävin KELA:n kuntoutusviikolla. Meni viikko siihen sitä ennen ja kaksi viikkoa palautumiseen eli viikon kuntoutukseen meni neljä viikkkoa, mutta koin sen silti ihan hyötylliseksi ja myös yritykseksi hoitaa itseäni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän, jos kuitenkin tehdään toimia tilanteen parantamiseksi. Olen itsekin ollut niin loppu, etten poistunut sängystä kuin vessaan. Mutta siinä vaiheessa kun jaksaa käydä festareilla, jaksaa myös kuunnella ja noudattaa neuvoja ja kuntoutussuunnitelmia. Fyysisesti sairaskin pyritään aktiivisesti saamaan parempaan kuntoon, eikä vain kirjoiteta aina lisää saikkua tekemättä mitään muuta. Että jaa on se nilkka hassussa asennossa vieläkin, ei kun kotiin lepäämään niin katsotaan kolmen kuukauden kuluttua, josko kävely sujuisi.

Ja ennen kuin tarvitsee infota, tiedän omakohtaisen hyvin, että avun saaminen ei aina ole niin simppeliä. Mutta ei sitä ainakaan kysymättä saa, eikä vain odottelulla parane.

No, sinällään uupunut saattaa jaksaa käydä yhden päivän festareilla ja toipua siitä sitten kotona rauhassa viikon.

 

Joo sitä on kyllä turha naamioida miksikään muuksi kuin mukavuudenhaluksi ja typeryydeksi, jos kuluttaa virtapankkinsa festareilla tietäen, että sen perään lataudutaan kotona viikko. Aika moni muukaan ei niissä käy nimenomaan siksi. 

Vierailija kirjoitti:

Minun lapsen kaveri on just tällainen "masentunut". Ei voi käydä kunnolla koulua, mutta on jatkuvasti minun lapseni huomiota vailla, haluaa shoppailemaan, elokuviin, kahvilaan, olisi koko ajan menossa syömään ravintolaan ja ravaa meillä, järkkää juhlia yms. Sitten valittaa mullekin, kun masentaa niin ja miten masentaa vielä enemmän kun kavereillakaan ei ole aikaa, eikä he ymmärrä hänen masennustaan.

Vertaan ehkä liikaa pahasti masentuneeseen, joka ei jaksanut roskia viedä ulos. Tämä nuori kuitenkin ahdistaa jo muita, koska hän ei opiskele, joten on aikaa kaikkeen muuhun, mutta toiset kuitenkin haluaisivat hoitaa opiskelunsa tietenkin, eikä notkua ostoskeskuksissa. Mutta tämä haluaisi olla kaiken keskipiste koko ajan, ja jos ei onnistu, niin on niin masentunut.

 

Ei ole sama asia olla masentunut tai kun vain masentaa.

Ehkä työpaikoilla voi olla jaettu asiat niin, ettei tapahdu katastrofia jos yksi on poissa tai kaksi jne. Varamiehiä jos on tärkeä ala. Ja helpotuksia töihin. Ei voi odottaa että ihminen on tunteeton kone, joka ei saa ajatella tai elää.

Kaatavat paskan puolison ja lasten niskaan. Aina syy muissa. Uhriutuninen.