Lue keskustelun säännöt.
Jos teini joutuu hetkeksi psykiatriselle osastolle - niin mitä se ennakoi?
07.12.2024 |
Itsetuhoisuuden, ahdistuksen vuoksi. Onko kokemusta, että sen jälkeen voisi lähteä ylämäki? Vai tietääkö se aina vaikeita vuosia?
Kommentit (110)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voin kommentoida omasta kokemuksesta, vaikka syy miksi päädyin osastolle onkin kohdallani eri. Olin 14-15 vuotiaana (täytin 15 tuona aikana) anoreksian takia nuorisopsykiatrisella osastolla 3 kuukautta. Tästä on aikaa nyt yli 10 vuotta ja olen nykyään itse mielenterveyspuolella töissä. Viimeiset 5 vuotta koen olleeni vapaa syömishäiriöstä. Valitettavasti syömishäriiön helpotuttua sain diagnoosiksi pakko-oireisen häiriön, josta edelleen kärsin ja joka vaikuttaa monella eri elämän osa-alueella. Ulkoiset puitteet elämässäni ovat kuitenkin hyvät: minulla on koulutus ja työpaikka, asun yhdessä avopuolisoni kanssa ja muitakin läheisiä ihmissuhteita on. Kelan 3 vuoden kuntoutuspsykoterapia on myös käytynä, mutta edelleen käyn yksityisellä terapeutilla itse maksavana vaikkakaan en viikottain. Joka tapauksessa voin paremmin kuin tuolloin teininä, vaikka edelleen haasteita onkin. Toivoa paremmasta siis on! Ja vaikka silloin kun se tapahtui koin että osastolla oleminen oli kamala ja traumaattinenkin kokemus niin kyllä se tarpeen oli. Toki paljon myös muuta hoitoa ja kuntoutusta sain sen jälkeen. Ja vielä tuohon aloitukseen että sanoisin sen vuoden olleen pahin kun olin osastolla mutta tämän jälkeen alkoi helpottaa. Koitin myös tsempata, koska en missään nimessä halunnut joutua uudestaan sinne.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole missään nimessä hyvä merkki. Ja myös vanhemmille itsetutkiskelun paikka. Monta asiaa voi korjata jos vuorovaikutus on hyvä, virheistä opitaan jne.
Aina ei ole kyse virheistä, ei vanhempien taikka lapsen. Psyk.sh.
Vierailija kirjoitti:
Voin kommentoida omasta kokemuksesta, vaikka syy miksi päädyin osastolle onkin kohdallani eri. Olin 14-15 vuotiaana (täytin 15 tuona aikana) anoreksian takia nuorisopsykiatrisella osastolla 3 kuukautta. Tästä on aikaa nyt yli 10 vuotta ja olen nykyään itse mielenterveyspuolella töissä. Viimeiset 5 vuotta koen olleeni vapaa syömishäiriöstä. Valitettavasti syömishäriiön helpotuttua sain diagnoosiksi pakko-oireisen häiriön, josta edelleen kärsin ja joka vaikuttaa monella eri elämän osa-alueella. Ulkoiset puitteet elämässäni ovat kuitenkin hyvät: minulla on koulutus ja työpaikka, asun yhdessä avopuolisoni kanssa ja muitakin läheisiä ihmissuhteita on. Kelan 3 vuoden kuntoutuspsykoterapia on myös käytynä, mutta edelleen käyn yksityisellä terapeutilla itse maksavana vaikkakaan en viikottain. Joka tapauksessa voin paremmin kuin tuolloin teininä, vaikka edelleen haasteita onkin. Toivoa paremmasta siis on! Ja vaikka silloin kun se tapahtui koin että osastol
Toki myöhemminkin ollut haastavia aikoja elämässä mutta syyt sitten olleet jotain muuta.
Se ennakoi, että sama meno jatkuu. Sitä seuraa päihdeongelma, joka muuttuu huumeongelmaksi, pahenevaksi mielenterveysongelmaksi, ja lopulta päätymiseksi tilastoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ne hoitaa siellä oiretta eivätkä syytä, ja siksi psykiatrinen hoito hyvin usein epäonnistuu ja kierre jatkuu ja jatkuu vielä aikuisuudessakin. Hoidatte syyn pois niin nuori voi elää normaalia elämää aikuisena.
Vierailija kirjoitti:
Ne hoitaa siellä oiretta eivätkä syytä, ja siksi psykiatrinen hoito hyvin usein epäonnistuu ja kierre jatkuu ja jatkuu vielä aikuisuudessakin. Hoidatte syyn pois niin nuori voi elää normaalia elämää aikuisena.
Kuinka moni osaa nimetä syyn oireilullensa? Tässä maassa ei olisi näin paljoa mt-ongelmaisia, jos asia olisi hoidettavissa noin helposti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin nuorena osastolla lyhyen ajan ja olen aina ollut ulkopuolinen sen jälkeen. Koulut sain suoritettua mutta työelämä on ollut pirstaleista ja ihmissuhteita on vain vähän, tosin ne vähät läheisiä. En ole motivoitunut osallistumaan oikein mihinkään sosiaaliseen, yhteiskunnalliseen tai yhteisölliseen. Tuntuu olevan suurempi ongelma muille kuin itselleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On omakohtaista kokemusta. Olin teini-iässä itsetuhoisuuden ja masennuksen vuoksi osastolla kahteen otteeseen. Nyt aikuisena teen uraa asiantuntijana it-alalla. Eli toivoa on vielä. Toki itse olen ns. hyvästä perheestä joten oireilun jälkeen ruotuun palaaminen oli lähtökohdistani helpompaa. Osa osastokavereista elää myös aivan normaalia aikuisen elämää. Joillekin kävi huonommin. Mutta monta vuotta minullakin meni "hukkaan", jos on tuohon pisteeseen menty että tarvitsee osastohoitoa, ongelmat ei ole ihan pieniä ja ratkea hetkessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"hyväksi"käytetty lähipiirissä? Salattu, peloteltu? Päihdetausta tulilla, jos ei vielä päällä.
Sano että tuomio tulee sille hlölle joka tehnyt pahaa. Mikäli tämmönen taustalla. Ketään ketään ei tarvitse suojella.
Ei ole tällaista. Pumpulissa kasvanut ja kasvatettu. Ap
Älä pilaa faktoilla kukkahattutätien hyvää hysteriaa.
Kerron vähän enemmän faktoja: harvaa lasta on suojeltu kuten tätä lasta. Ja harvalla on nykyään niin tiukka kasvatus kuin hänellä oli. Äiti ei ole persoonallisuushäiriöinen, vaan täysin täyspäinen. Ap
Ylisuojelevien vanhempien lapsilla saattaa olla mielenterveysongelmia. T. yksi sellainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tällaisten nuorten pitäisi saada positiivisen elämänasenteen aivopesu.
Heidän tulisi opiskella positiivisuutta joka päivä, kirjasta lukemalla tai kuuntelemalla.
Ja pysyä kaukana negatiivisista lannistavista ihmisistä, vaikka omista vanhemmistaan.
Olisiko kellään vinkata tällaisia kirjoja? Minä tarvitsisin positiivisuuden aivopesun. Olen ikäni ollut pessimisti ja en jaksa sitä enää.
Vierailija kirjoitti:
Ne hoitaa siellä oiretta eivätkä syytä, ja siksi psykiatrinen hoito hyvin usein epäonnistuu ja kierre jatkuu ja jatkuu vielä aikuisuudessakin. Hoidatte syyn pois niin nuori voi elää normaalia elämää aikuisena.
Ihan mielenkiinnosta kysyn, että oletko itse ollut psyk. osastolla? Tiedätkö oikeasti hoitokäytännöt? Voin kertoa, että se ei ole pelkkää "lääkkeillä turruttamista".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut nuorisopsykiatrian osastolla ja kyllä sieltä monella on mennyt elämä ihan hyvin. Kannattaa muistaa, että sinne otetaan helpommin sisään kuin aikuispsykiatriselle. Aikuispsykiatristen osastojen potilaat ovat todella sairaita.
Itse olin ensimmäistä kertaa osastohoidossa 23-vuotiaana ja juuri itsetuhoisuuden ja ahdistuksen takia.
Sitä seurasi n. 10 vuoden huono kierre ja varmaan näytti siltä että tilanne oli toivoton (siltä se tuntui itsestäkin) , kunnes asiat alkoivat lopulta mennä parempaan suuntaan.
Eli vaikka nuorella olisi pitkäkin paha jakso elämässä, ei siitä voi 100% päätellä että loppuelämä menee pieleen.
Yhdyn kyllä siihen sanontaan jonka joku jo esitti: it gets worse before it gets better.
Itse olen yksi tavallisen perheen kolmesta tyttärestä ja ainoa jolle kävi näin.
Vierailija kirjoitti:
Ne hoitaa siellä oiretta eivätkä syytä, ja siksi psykiatrinen hoito hyvin usein epäonnistuu ja kierre jatkuu ja jatkuu vielä aikuisuudessakin. Hoidatte syyn pois niin nuori voi elää normaalia elämää aikuisena.
Miten hoidetaan perheen isä takaisin terveeksi aivoinfarktin jälkeen? Syy on siinä ja hyviä neuvoja otetaan vastaan.
Riippuu aika paljon eri tekijöistä, taustasta, nykyisyydestä, mahdollisista diagnooseista, persoonallisuuspiirteistä, saatavilla olevasta tuesta ja niin edelleen.
Tunnen monta lataamossa ollutta nuorta. Yhdeksästä kolme on saanut suoritettua ammattitutkinnon ja ovat työelämässä. Heillä kaikilla on jonkinlaisia oppimisvaikeuksia, mutta lieviä.
Neljä on aivan marginaalissa, asuvat tuetusti, elämänhallinta aivan persiillään, eikä heistä tule ikinä tuottavia yhteiskunnan jäseniä. Kaikilla on lievä kehitysvamma, joskin vain yksi heistä on saanut sillä perusteella mitään tukea lapsena, mutta se ei riittänyt, koska kotona oli levotonta ja hänet huostaanotettiin. Laitoksessa sitten oppi käyttämään päihteitä.
Kaksi näistä tuntemistani nuorista opiskelee lukiossa. Toisella on syömishäiriö. Hän on kovin vaativa itseään kohtaan ja olen siinä käsityksessä, että vanhemmat ovat kovin vaativia myös. Toisella todettiin lataamokeikan jälkeen autismikirjon problematiikkaa ja vaikea lukihäiriö. Hän kuitenkin pystyy opiskelemaan menestyksellisesti ja vanhemmat tukevat merkittävästi.
En tiedä, onko ap enää linjoilla, mutta toivoa on AINA. Sellaista ihmistä tai casea ei olekaan, että toivoa ei olisi!
Olen itse ollut teininä ja nuorena aikuisena useampaan otteeseen suljetulla osastolla, M1-lähetteellä itsetuhoisuuden takia. Olen ollut psyykkisesti aivan järkyttävässä jamassa, ahdistunut, masentunut. Tukiverkot ovat olleet olemattomat. Oma oireiluni johtuu kammottavista kotioloista, ja perheestä ei ole ollut tukea lainkaan. Myöskään sellaisia ystäviä, jotka olisivat merkittävästi voineet tukea, ei ole juuri ollut.
Teini-ikäni ja aika, jolloin olin nuori aikuinen, olivat kyllä käsittämättömän vaikeita nyt kun katson taakse. Olin todella yksin ja syrjäytynyt, alkoholiongelmainen jne. Oma pelastukseni oli, että pääsin tuon ekan teini-iän osastojakson jälkeen todella hyvälle terapeutille. Hän oli kuin isä, en tiedä, olisinko edes elossa ilman häntä. Terapia loppui sitten aikanaan kun kelan tuet ja omat rahat loppuivat, ja välissä oli monia hyvin, hyvin vaikeita ja epätoivoisia vuosia, joina tapahtui uusia traumatisoivia asioita, oli paljon yksinäisyyttä jne. Monien vaiheiden jälkeen olen saanut itseäni parempaan jamaan, ja nykyään olen ihan työssäkäyvä, korkeakoulutettu ja perheellinen ihminen. Olen ihan tyytyväinen elämääni, toki tuollaisesta elämän alusta on jälkiä näkyvissä, mutta sanoisin kyllä selvinneeni ihan hyvin "normaaliin" elämään. Pakko kyllä sanoa kunniakseni, että olen oikeasti aivan helvetin, aivan käsittämättömän sinnikäs. Olen kehitellyt itselleni jonkin jännän selviytymiskeinon, että uskon - en aina, mutta usein - että menneisyys ei määrittele tulevaa, vaan kaikki on mahdollista. Sen uskon avulla olen saanut monenlaista aikaan, mm. päässyt hakupainealalle opiskelemaan vaikka mielenterveyteni oli hakuvaiheessa edelleen hyvinkin repaleinen. Myös nuoret, jotka olivat kanssani samaan aikaan osastolla, he kenestä tiedän, heillä on mennyt ihan hyvin elämässä. Opiskelua, normaalia elämää.
Suosittelisin seuraavaa ap:n tilanteessa olevalle:
1) Puitteet niin lapsen kuin itsen osalta kuntoon: riittävästi unta ja hyvä unirytmi, liikuntaa, hyvä ruokavalio. Nettailu minimiin! Nämä on oikeasti ne tärkeimmät asiat. Niin ja tietysti päihteet pois. Ilman näitä ei millään muulla ole oikeastaan edes väliä.
2) Paljon kaikkea kivoja asioita elämään niin teinille kuin vanhemmalle: kivoja harrastuksia, myös hermoston rauhoittamista esim. joogaa ja meditaatiota, luonnossa liikkumista.
3) Ongelman juurisyyhyn pureutumista, esimerkiksi pätevä yksityinen terapeutti. Omalla erittäin pitkällä mielenterveyskokemuksella sanoisin, että julkisiin palveluihin EI pidä luottaa. Osastolla voi saada ihan hyvää hoitoa, mutta sitten ei mitään mielenterveyshoitajan kanssa jutustelua koska valitettavasti he ovat pahimmillaan niin epäpäteviä, että siinä voi jopa traumatisoitua uudestaan. Pitää etsiä pätevä psykoterapeutti, jonka kanssa kemiat mätsää. Hakeutuminen voi olla todella vaikeaa, mutta lopulta sen arvoista.
Näillä pitäisi päästä jo hyvään alkuun. Tärkeää on myös valaa uskoa parempaan :) Ei sinnitellä epätoivon voimalla, vaan suhtautua avoimen luottavaisesti muutokseen.
Vanhempien pitäisi olla onnellisia, kun terveydenhuollon nykytilanteessa nuori pääsee osastolle ja saa kunnollista hoitoa.
Hmmm. Ymmärrän, että narskut eivät näe omia virheitään. Minä en ole persoonallisuushäiriöinen, enkä silti tiedä, mitä minun olisi pitänyt tehdä lasteni kanssa toisin. No, olen introvertti ja oman tilani tarve on iso. Mutta en vain voi elää ekstrovertimmin. Ei se ole asia, jonka kanssa olisin voinut toimia toisin.