Miten pääsee eroon siitä, että tajuaa arkielämässään häiritsevän paljon sen faktan, että kaikki me kuollaan joskus?

Jaa, kuolema tuo meille kaikille jo syntymässä langetettu fataali sairaus.

Ei kuolemaa tarvitse pelätä, kaikkikihan sen käy läpi.

Minä itseasiassa jo odotan sitä tapahtuvaksi. Ihana lopullinen lepo.

Mikä kuolemassa oikein ahdistaa? Eikö se ole helpotus, ettei tämä maallinen vaellus kestä ikuisesti?

Itseasiassa se on hyvä asia. Tajuaa, että on junassa, mihin on tullut mukaan ja mistä on astuttava ulos. Ei kannata ottaa mitään liian vakavasti eikä kerätä materiaa jotain ikuisuutta varten. Turha myös palvoa ketään sattumalta mukana olevaa ihmistä.

Elä omaa elämääsi ja hanki lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Elä omaa elämääsi ja hanki lapsia.

Elän elämääni ja on teini-ikäiset lapset

ap

Vierailija kirjoitti:

Elä omaa elämääsi ja hanki lapsia.

Kaikki lapset ja kaikki sukulinjat kuolevat tyhjiin aikanaan myös. Ei tuo mitenkään muuta ap:n ongelmanasetelmaa.

Kokeile vaihtaa näkökulmaa. Kuolema antaa elämälle merkityksen. 

 

Toinen mistä voisit löytää apua on intrusiivisten ajatusten hillitseminen. Mitä tykkäät tehdä, missä pääsisit flow-tilaan joka auttaisi saamaan etäisyyttä noihin ajatuksiin? Onko elämässäsi jotain mikä vaivaa, vai kaipaatko elämänmuutosta? 

Enemmän surettaa niiden puolesta jotka tänne jäävät.

Vierailija kirjoitti:

Mikä kuolemassa oikein ahdistaa? Eikö se ole helpotus, ettei tämä maallinen vaellus kestä ikuisesti?

Eiku se just ahdistaa, että tää kestää tässä näin hetken. Koet kaiken, rakennat elämäsi ja hups, sitten onkin aika kuolla vanhana (ellet kuole ennenaikaisesti).

Tuntuu ahdistavalta, että sitten tää mun keho tässä maatuu tuolla mullassa, enkä enää ikinä näe tätä elämää, miten kaikki kehittyy maapallolla jne. Että ihan oikeesti me eletään tää hetki tässä vain. Helvetin ahdistavaa.

ap

Mieti ensi kerralla kun heräät (jos heräät.....), että kuinka paljon sinua ahdisti nukkua. Kuinka paljon pelotti nukkua. Kuinka hirveää ja surullista se oli. Tämä siis silloin kun et ole nähnyt painajaista. Silloin luonnollisestikin vähän ahdistaa. Toki tämä ei toimi, jos muistat aina kaikki unesi. Minä en monesti muista uniani, paitsi sitten arkiaskareissa tulee yhtäkkiä sellainen AINIIN...!

Ymmärrän niin hyvin ap. Kärsin samasta. Aina kun nautin jostain, mieleen tulee se, että hetken se vain kestää, eikä sillä ole merkitystä kuoltuani. Kaikki mitä teen, on turhaa, koska kaikki loppuu kuitenkin. Niin minulta kuin muiltakin. Rakastan elämistä ja harmittaa ihan hirveästi, että olen puolivälissä jo menossa, jollei jopa jo pidemmällä. Haluaisin saada myös vastauksia niin moneen asiaan, jotka tuskin elinikänäni ratkeavat.

N37

Kannattaa elää niin, että jos kuolee huomenna, niin ei mikään harmita, ainakaan sellainen, jonka eteen olisi itse voinut jotain tehdä.

Rupea rokotuskielteiseksi. He uskovat elävänä ikuisesti terveinä etenkin jis syövät paljon lihaa.

Pitää kohdata kuolemaa. Oletko kohdannut? Elävätkö vanhempasi? Eihän sitä kellekään toivo, mutta nykyihminen on erkaantunut kuoleman kokemuksesta. Aiemmat sukupolvet ovat tottuneet kuoleman läsnäoloon enemmän. Lapsikuolleisuus oli suurempi eikä sairauksia pystytty hoitamaan yhtä hyvin. Agraarikulttuurissa myös eläinten kuolemat olivat osa elämää.  Jo lapset tottuivat kuoleman läsnäoloon. 

Keski-ikä tuo oman säväyksensä. Sitä tajuaa, miten väistämättä ollaan vähintään elon puolivälissä.  Aiemmin on voinut olettaa olevan enemmän edessä kuin takana. 

Minua se ajatus rentouttaa urakeskeisessä kilpailuyhteiskunnassa. Ei ole oikeasti väliä miten asiat menee, kun kohta kuollaan kumminkin, niin onnistujat kuin epäonnistujatkin.

Tube on täynnä kuoleman rajoilla käyneiden ihmisten juttuja miten elämä jatkuu kuoleman jälkeenkin, joten hmmmm miten lie.

Ite tajusin jo kolmikymppisenä, että tässä ei enää pitkään eletä, kun tulehdussairaus jätettiin terveydenhoidossa täysin hoitamatta ja piti ite luontaistuotteilla koittaa parantaa. Ei ole sen jälkeen kauheasti kiinnostanut sitte elämää enää rakentaa. Olen yllättynyt että olen vielä elossa, vaikka kivut on jokapäiväiset. Mutta tiedostan että eläkeikää en tule näkemään ja tuskin ehdin viittäkymppiäkään nähdä. Olen sitten alkanut vain toivomaan että kuoleman jälkeen ois vielä jotain, ns. uusi mahdollisuus, kun tämä elämä pilattiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä kuolemassa oikein ahdistaa? Eikö se ole helpotus, ettei tämä maallinen vaellus kestä ikuisesti?

Eiku se just ahdistaa, että tää kestää tässä näin hetken. Koet kaiken, rakennat elämäsi ja hups, sitten onkin aika kuolla vanhana (ellet kuole ennenaikaisesti).

Tuntuu ahdistavalta, että sitten tää mun keho tässä maatuu tuolla mullassa, enkä enää ikinä näe tätä elämää, miten kaikki kehittyy maapallolla jne. Että ihan oikeesti me eletään tää hetki tässä vain. Helvetin ahdistavaa.

ap

Samat mietteet. Kuin joutuisi kesken kaiken poistumaan parhaista juhlista kun muut saa jatkaa.

Uusi kevät tulee aina mutta itse ei enää sitä näe.

Tule uskoon. Siellä ne muutkin kuolemanpelkoiset petaavat itselleen jatkopaikkaa taivaassa.

Uskon iankaikkiseen elämään Jumalan luona. Siksi kuolema on vain portti sinne, ei lopullinen sammuminen. Tämä usko tuo toivon näkökulman siihen että saa nähdä rakkaat läheiset vielä.  Lue siis Raamattua, käy kirkossa ja tutustu Jumalan sanaan. Löydät siitä elämälle ja myös kuolemalle merkityksen. 

Käytännössä voit rukoilla joka päivä Isä meidän rukouksen. Ja myös Herran siunauksen. Aloita Raamatun lukeminen Johanneksen tai Markuksen evankeliumista. Kuuntele radio Dei ohjelmia. Käy laulamassa Kauneimmat joululaulut kirkossa tai kuuntele Jouluradiota. Pääasia että aloitat jostain. Siunausta elämääsi.