Lue keskustelun säännöt.
Miksi ihmiset väittää resilienssinsä olevan hyvä vaikka heille ei ole koskaan edes tapahtunut mitään?
Nämä ihmiset ei ole joutuneet kokemaan elämässä oikeasti mitään merkittäviä vastoinkäymisiä. Eihän sitä sitten voi tietää.
Kommentit (443)
Ketjun aloitus on ehkä provokaatiota.
Kukaan ei pääse elämästä 'helpolla'. En ole tavannut ketään sellaista ikäihmistä, joka ei olisi koskaan joutunut kokemaan menetyksiä, vastoinkäymisiä, tai surua, ym.
Puhutaan usein henkisestä voimakkuudesta tai heikkoudesta. Onko sitä edes olemassa? Onko kyse vain asenteesta, jonka ihminen itse valitsee ?
Suru vaatii oman aikansa, traumat vielä enemmän aikaa parantuakseen. Jotkut käyvät ne läpi hiljaa itsekseen ja jotkut puhumalla ja tukeutumalla toisiin ihmisiin. Jotkut eivät osaa käsitellä niitä ja paraneminen saattaa pitkittyä.
Itsellä on aina ollut ajatuksena, ettei 'tuleen pidä jäädä makaamaan', vaan pitää etsiä ulospääsy vaikeasta tilanteesta mahdollisimman pian. Se ei tarkoita pakenemista, vaan selviytymistä ja uusien mahdollisuuksien etsimistä. Monesti elämä on parantunut tekemällä nopeita ratkaisuja parempaan päin.
Jeesus auttaa kaikissa elämän vaiheissa, kun häneen uskoo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän edellisillä sukupolvilla oli resilienssiä. Muutenhan meitä tai koko yhteiskuntaa ei olisi olemassa. Ihminen sopeutuu, se on hyväksi ja pahaksi.Jollain on halu tehdä silloin koko ajan asioita, jotta selviytyisi. Ihmettelin kun joku sykologi sanoi ettei pitäisi vaan pitäisi myös surra. Itselläni se sureminen veisi syviin vesiin enkä pääsisi sitten enää sieltä pois.
Aloittaisin sillä, että hyvin suurella todennäköisyydellä et tiedä mitä kaikkea edes sinulle läheiset ihmiset ovat kokeneet. Aika harva jakaa avoimesti elämänsä kipukohtia. Mullakin on paljon asioita, joista vain puolisoni tietää minusta, mutta muut eivät tiedä. Todennäköisesti moni minut tunteva kertoisi minusta, että mulla on ollut helppo ja mukava elämä. Siltä mun elämä varmasti ulkopuolelle näyttääkin. En vaan jakele avoimesti niitä haasteita mitä mulla tai perheelläni on.
Joten kun ei tarkkaan tiedä toisen elämästä, niin ulkopuolisen on tosi vaikea arvioida muiden resielenssiä tai sen puutetta. Siksi moni saattaa ihmetellä miksi joku "hajoaa" ulkopuolisen silmin, johonkin pieneltä vaikuttavaan asiaan, kun muut eivät tiedä muita asiaan vaikuttavia juttuja.
Mä oon miettiny tätä aika paljon nimenomaan arjen resilienssin suhteen.
Ite oon tylsän tasainen ja suoritan vaan vaikka kaikki ei menis aina putkeen. Ihan viime viikoilta on taas käytännön esimerkkejä aivan erilaisesta suhtautumisesta lähipiirissä. Multa putos rasvainen ja mähnäinen kauha lattialle ja tuli sotkua, ite ajattelin vaan että onni että ei matolle, kyl ton lattian tuosta aika nopeesti saa pyyhittyä. Puoliso kaatoi soijapullon ja alko hirvee huuto ja mesoaminen.
Ite en ollu moksiskaan kun taannoin lähikaupan pullonpalautusautomaatti oli epäkunnossa ja kävelin vaan seuraavaan kauppaan. Tästä noin viikon päästä kaveri on olllu samanlaisessa tilanteessa, no hommat seis, puhelin käteen ja kuvaamaan automaatin vikalappua ja mesomaan somessa että taaskaan tämä ei toimi.
Arjessa on erittäin tärkeää että suurella osalla on aika hyvä resilienssi pienten harmien suhteen, kukaan ei jaksaisi yhteiskuntaa joka olisi täynnä näitä "kuppi on nurin, maailma pilalla" -tyyppejä. En siis pidä itseäni erityisenä ja erinomaisena, tiedän että suurin osa ympärilläni olevista ihmisistä on just tälläsiä ns. tavallisia ja meidän takia hommat toimii. Toi arjen resilienssi on korostunut minun omakuvassani nimenomaan sen takia mitä ympärilläni näen, ei niinkään että mitä itselle olisi tapahtunut tai ei tapahtunut.
Koen että tässä on ollu kaikkia koskevia, isoja, resilienssiä vaativia mullistuksia kuten covid ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Näissä mullistuksissa reaktiot ovat olleet tasaisempia ja samanlaisempia sellaisten ihmisten välillä kuten minä, ja noiden välillä jotka arjessa ei kestä oikein mitään hermostumatta. Ymmärtäisinpä ilmiötä paremmin.
En jostain syystä pysty lainaamaan ylläolevaa viestiä. Kommentoin silti.
Minulle ei korona-aika tuottanut juurikaan vaikeuksia, koska surin silloin erästä kuolemantapausta enkä jaksanut keskittyä mihinkään muuhun. Koko korona ei tavallaan kiinnostanut siinä tilanteessa. Ei kai tätä voi resilienssiksi sanoa, koska laimea reagointini johtui siitä, että reagoin niin voimakkaasti toiseen asiaan. Sitä en tosin voi tietää, miten paljon tai vähän korona-aika olisi ahdistanut, jos tuota surua ei olisi ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Resilienssi ymmärretään usein väärin, koska resilienssillä tarkoitetaan niitä suojaavia tekijöitä, mitkä auttavat psyykkistä selviytymistä. Esimerkiksi lapsuudessa koettu hyvä perusturvallisuus on hyvin tärkeä sellainen.
Se että vertailee omia kokemuksia muiden kokemuksiin ja uhittelee olevansa parhaiten selviytynyt, ei valitettavasti kerro resilienssistä.
Onko masennus sit myös osa resilienssiä? Sehän on mieltä suojaava mekanismi.
Ja dissosiaatio se vasta suojaakin. Paljon masennustakin tehokkaammin.
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän edellisillä sukupolvilla oli resilienssiä. Muutenhan meitä tai koko yhteiskuntaa ei olisi olemassa. Ihminen sopeutuu, se on hyväksi ja pahaksi.Jollain on halu tehdä silloin koko ajan asioita, jotta selviytyisi. Ihmettelin kun joku sykologi sanoi ettei pitäisi vaan pitäisi myös surra. Itselläni se sureminen veisi syviin vesiin enkä pääsisi sitten enää sieltä pois.
No, tuo kertoo, että sinulla on jotain niin vaikeaa, ettet pysty käsittelemään sitä. Olet nyt vain laittanut sen sivuun. Näin tein itsekin 40 vuotta, kunnes se vaan nousi niin, että on pakko käsitellä, muuten ei jatku elämä. Että sinänsä psykologi on täysin ja erittäin oikeassa.
Jos surua ei sure, se jää elimistön sisälle aikapommiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä oon miettiny tätä aika paljon nimenomaan arjen resilienssin suhteen.
Ite oon tylsän tasainen ja suoritan vaan vaikka kaikki ei menis aina putkeen. Ihan viime viikoilta on taas käytännön esimerkkejä aivan erilaisesta suhtautumisesta lähipiirissä. Multa putos rasvainen ja mähnäinen kauha lattialle ja tuli sotkua, ite ajattelin vaan että onni että ei matolle, kyl ton lattian tuosta aika nopeesti saa pyyhittyä. Puoliso kaatoi soijapullon ja alko hirvee huuto ja mesoaminen.
Ite en ollu moksiskaan kun taannoin lähikaupan pullonpalautusautomaatti oli epäkunnossa ja kävelin vaan seuraavaan kauppaan. Tästä noin viikon päästä kaveri on olllu samanlaisessa tilanteessa, no hommat seis, puhelin käteen ja kuvaamaan automaatin vikalappua ja mesomaan somessa että taaskaan tämä ei toimi.
Arjessa on erittäin tärkeää että suurella osalla on aika hyvä resilienssi pienten harmien suhteen, kukaan ei jaksaisi yhteiskuntaa joka olisi täynnä näitä "kuppi on nurin, maailma pilalla" -tyyppejä. En siis pidä itseäni erityisenä ja erinomaisena, tiedän että suurin osa ympärilläni olevista ihmisistä on just tälläsiä ns. tavallisia ja meidän takia hommat toimii. Toi arjen resilienssi on korostunut minun omakuvassani nimenomaan sen takia mitä ympärilläni näen, ei niinkään että mitä itselle olisi tapahtunut tai ei tapahtunut.
Koen että tässä on ollu kaikkia koskevia, isoja, resilienssiä vaativia mullistuksia kuten covid ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Näissä mullistuksissa reaktiot ovat olleet tasaisempia ja samanlaisempia sellaisten ihmisten välillä kuten minä, ja noiden välillä jotka arjessa ei kestä oikein mitään hermostumatta. Ymmärtäisinpä ilmiötä paremmin.
****
Onko sinulla traumatausta? Se olisi yksi selitys. Luonne ja temperamentti toinen. Itseäni ei vi**ta koskaan enkä raivoile epätoimivista, kaatuvista, putoavista tms. esineistä.
Vierailija kirjoitti:
En jostain syystä pysty lainaamaan ylläolevaa viestiä. Kommentoin silti.
Minulle ei korona-aika tuottanut juurikaan vaikeuksia, koska surin silloin erästä kuolemantapausta enkä jaksanut keskittyä mihinkään muuhun. Koko korona ei tavallaan kiinnostanut siinä tilanteessa. Ei kai tätä voi resilienssiksi sanoa, koska laimea reagointini johtui siitä, että reagoin niin voimakkaasti toiseen asiaan. Sitä en tosin voi tietää, miten paljon tai vähän korona-aika olisi ahdistanut, jos tuota surua ei olisi ollut.
Ihan sama. Koronaa jaksoin kuitenkin seurata jotenkin, mutta eniten rasitti eristäytyneisyys muista. Ukrainan kanssa oli niin paha tilanne omassa elämässä, etten ole seurannut yhtäkään uutista siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
https://hidastaelamaa.fi/puoti/pimeydessa-kajastava-valo/
Tämä kirja on aiheeseen liittyvä.
Jäin siinä miettimään kirjailijan ja itseni eroavaisuuksia kielen suhteen. Jos oikein ymmärsin, hän kutsuu kaikkea potentiaalisesti traumatisoivaa traumaksi. Itse kutsun sitä traumaattiseksi tapahtumaksi, mutta traumaksi vasta, jos ihminen alkaa osoittaa, että hänelle on jäänyt asiasta trauma. Posttraumaattinen stressihäiriö on häiriö, eikä se tule jokaisesta traumaattisesta tapahtumasta eikä jokaiselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Resilienssi ymmärretään usein väärin, koska resilienssillä tarkoitetaan niitä suojaavia tekijöitä, mitkä auttavat psyykkistä selviytymistä. Esimerkiksi lapsuudessa koettu hyvä perusturvallisuus on hyvin tärkeä sellainen.
Se että vertailee omia kokemuksia muiden kokemuksiin ja uhittelee olevansa parhaiten selviytynyt, ei valitettavasti kerro resilienssistä.
Onko masennus sit myös osa resilienssiä? Sehän on mieltä suojaava mekanismi.
Masennusta on monenlaista. Joskus siinä voi olla ikään kuin suojaavia piirteitä ja "hyviä puolia", joskus taas ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saanen huomauttaa ettet sä tiedä, mitä muille on tapahtunut.
Et vaikka olis kuinka läheinen ihminen. Se kun voi olla sille ihmiselle itselleenkin vaikea myöntää tai asioita ajatella ettei kerro niistä ikinä kenellekään.
Tämä juuri. Ihmiset eivät ymmärrä, että he eivät tunne täysin/kunnolla edes omia perheenjäseniään, joten mikä saa heidät luulemaan, että heillä on oikeus ja kyky arvioida puolituttuja tai tuntemattomia? Eri asia on toki esim. psykiatrisessa hoidossa tehtävät diagnoosit, yms, mutta siinäkin tehdään perusteellinen selvitus yhdessä potilaan kanssa. En ole itsekään kertonut edes omille perheenjäsenilleni kaikkein kauheimpia asioita. Yksi syy on se, etten ole halunnut aiheuttaa turhaa huolta.
Ja tämän aiheuttaa liian pitkät työpäivät ja viikot. Ei kerkea edes kuin nukkumaan kotonaan. Kaikki on kulissia.
Ennen sentään oli demareiden 8h työtä, 8h perheelle aikaa ja 8 yöunta.
Nykyään on vain työtä ja yöunta. Lapset on heitteillä ja parisuhde rakoilee. Kiitos riistävän työelämän.
Ja palkatkin on paskat.
Aina päästään lopulta työelämään ja sen sairauteen. Kaikki aina juontaa lopulta juurensa siihen mitä on tehtävä että saa elää elämäänsä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän edellisillä sukupolvilla oli resilienssiä. Muutenhan meitä tai koko yhteiskuntaa ei olisi olemassa. Ihminen sopeutuu, se on hyväksi ja pahaksi.Jollain on halu tehdä silloin koko ajan asioita, jotta selviytyisi. Ihmettelin kun joku sykologi sanoi ettei pitäisi vaan pitäisi myös surra. Itselläni se sureminen veisi syviin vesiin enkä pääsisi sitten enää sieltä pois.
Kyllä se surematon suru jää ihmiseen ja voi käydä myös noin, ettei uskalla yhtään antaa sille surulle tilaa, kun sitä on jo niin paljon. Se voi myös sairastuttaa fyysisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän edellisillä sukupolvilla oli resilienssiä. Muutenhan meitä tai koko yhteiskuntaa ei olisi olemassa. Ihminen sopeutuu, se on hyväksi ja pahaksi.Jollain on halu tehdä silloin koko ajan asioita, jotta selviytyisi. Ihmettelin kun joku sykologi sanoi ettei pitäisi vaan pitäisi myös surra. Itselläni se sureminen veisi syviin vesiin enkä pääsisi sitten enää sieltä pois.
No, tuo kertoo, että sinulla on jotain niin vaikeaa, ettet pysty käsittelemään sitä. Olet nyt vain laittanut sen sivuun. Näin tein itsekin 40 vuotta, kunnes se vaan nousi niin, että on pakko käsitellä, muuten ei jatku elämä. Että sinänsä psykologi on täysin ja erittäin oikeassa.
Jos surua ei sure, se jää elimistön sisälle aikapommiksi.
Näin on! Olen sivusta seurannut parin kaverin elämää. Nuorempana niin sanotusti porskuttivat menemään. Kevyesti. Rahaakin oli ja se määritti pitkälti elämää. Suruja jos tuli, ne ohitettiin kevyesti. Mutta kun elämää ei pääse pakoon, ei niitä surujakaan. Ne sitten iskivät takaisin ja on lähes halvaannuttanut elämän molempien kohdalla. Ja niiden käsittelemättömien asioiden käsittely jälkikäteen on todella paljon työläämpää, kuin jos olisivat keskittyneet alunperin.
Vierailija kirjoitti:
https://hidastaelamaa.fi/puoti/pimeydessa-kajastava-valo/
Tämä kirja on aiheeseen liittyvä.
Jäin siinä miettimään kirjailijan ja itseni eroavaisuuksia kielen suhteen. Jos oikein ymmärsin, hän kutsuu kaikkea potentiaalisesti traumatisoivaa traumaksi. Itse kutsun sitä traumaattiseksi tapahtumaksi, mutta traumaksi vasta, jos ihminen alkaa osoittaa, että hänelle on jäänyt asiasta trauma. Posttraumaattinen stressihäiriö on häiriö, eikä se tule jokaisesta traumaattisesta tapahtumasta eikä jokaiselle.
Joku tietävä sanoi, että traumaksi kutsutaan tilannetta, jossa henkilön turvallisuuden tunne järkkyy. Ne voi olla ihan pieniäkin asioita tai hetkiä. Ei aina suurtaa ja dramaattista.
Se vaatii resilienssiä hiutaleelta, kun on lempi soija loppunut lähikaupasta, ei yhtään sähköpotkulautaa lähellä ja joutuu kävelemään sata metriä seuraavaan kauppaan. Boomeri ei voi ymmärtää, kun on etuoikeutettuna saanut kaiken valmiina.
Vierailija kirjoitti:
Se vaatii resilienssiä hiutaleelta, kun on lempi soija loppunut lähikaupasta, ei yhtään sähköpotkulautaa lähellä ja joutuu kävelemään sata metriä seuraavaan kauppaan. Boomeri ei voi ymmärtää, kun on etuoikeutettuna saanut kaiken valmiina.
Eikö sinulle ole tapahtunut mitään tuon pahempaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Resilienssi ymmärretään usein väärin, koska resilienssillä tarkoitetaan niitä suojaavia tekijöitä, mitkä auttavat psyykkistä selviytymistä. Esimerkiksi lapsuudessa koettu hyvä perusturvallisuus on hyvin tärkeä sellainen.
Se että vertailee omia kokemuksia muiden kokemuksiin ja uhittelee olevansa parhaiten selviytynyt, ei valitettavasti kerro resilienssistä.
Onko masennus sit myös osa resilienssiä? Sehän on mieltä suojaava mekanismi.
Masennusta on monenlaista. Joskus siinä voi olla ikään kuin suojaavia piirteitä ja "hyviä puolia", joskus taas ei.
Oma kokemus on ollut se, että suojasi tunteilta, kun niiden kohtaamiseen ei ollut voimia. Ehkä siis riippuu siitä, mikä masennuksen aiheuttaa. Omalla kohdalla tapahtuma perheessä samaan aikaan kun itse sairastuin fyysisesti.
Tylsää on se, että kun jollain tasolla alkaa voimat palautua, tulee ne käsittelemättömät tunteet kans pintaan. Ja taas on kovilla. Lopulliseen helpotukseen on matkaa, jos sitä ikinä saavuttaakaan.
Mut ilmeisesti ei hyvä resilienssi. Toisaalta sellaista ei kai voi odottaa, kun on muutenkin ääreisherkkä.
Tämähän ei saa mitään arvostusta tässä maailmassa. Näillä piirteillä ei tehdä mitään yleisesri merkittävää. Hyvä resilienssi on se, joka pelittää.
Vierailija kirjoitti:
Jos vaikeudet vahvistaisi, vahvin ihminen olisi lapsuudessa orvoksi ja katulapseksi jäänyt ihminen, joka on menettänyt kaiken, kärsinyt nälänhädästä ja sairauksista, jota on hyväksikäytetty ja kidutettu, eikä ole ollut mahdollisuuksia esimerkiksi opiskeluun. Jostain kumman syystä näin ei kuitenkaan ole.
Tuskin se mikään suora korrelaatio on. Voihan se olla U:n muotoinen, joilloin sopiva määrä vastoinkäymisiä vahvistaa, mutta liian paljon tai liian vähän on haitaksi.
Minä en pelkää mitään eikä mikään tunnu miltään.