Miten jotkut ihmiset on niin valtavan kiintyneitä tavaroihinsa?

Vierailija kirjoitti:

En tiedä muista, mulla tää on traumaoire että kerään tavaraa ja on vaikea luopua siitä. Tavaroilla yritän paikata saamatta jäänyttä rakkautta ja turvaa. En voi luopua tavaroista joihin liittyy muistoja ja kaikkeen saa liitettyä niitä. Ostamalla saa tapahtumaa ja virkistystä tyhjään elämään ja joskus ihmiskontaktin vaikka myyjään. Ostamalla yritän luoda ihaneminää josta joku ehkä joskus tykkäisi ja kun minulla olisi tietynnäköinen elämä niin pam! Kaikki muuttuisi paremmaksi, samanlaiseksi kuin muilla. Poissa yksinäisyys ja turvattomuus, tilalla rakkaus ja ihmiset. Mulla ei myöskään ole taloudellisia turvaverkkoja joten en uskalla luopua asioista jos vaikka tarvitseekin sitten . Hassua että ymmärrän kaiken toimintani näin hyvin enkä silti pysty tekemään sille mitään. Välillä saan karsittua mut en koskaan riittävästi ja aina se palaa takaisin. 

Lisään vielä et kun aina sanotaan että ensin pitää osata rakastaa itseään ennen kuin voi ottaa vastaan muiden rakkautta, niin kyllä joskus se on niin että tarvitsisi sen rakkauden ensin muilta. Siis ihan älytön ajatus että lapsen pitää oppia rakastamaan itse itseään ilman mitään lämpöä ympäristöltä.   

Minulta alkaa tila loppua, vaikka en ole mikään hamstraaja, ainakaan omasta mielestäni. Mutta joidenkin muiden mielestä minulla on poikkeuksellisen paljon tavaraa, ja ostan sitä lisää vähän väliä. Kauniita esineitä, käyttötavaroita, vaatteita ja myös runsas kotivara on. En ole varakas, vaan korkeintaan keskituloinen. Tuntuu kivalta, kun on paljon kaikkea ja mahdollisuus vaihdella sisustusta.

No en minä mitään pannuja keräile. Kirjoja, levyjä yms. Mulla on antiikkiesineitä, design- huonekaluja ja hienoja lamppuja. Kauniit astiat. Kenkiä on vähän liikaa mutta kyllä minä niitä käytänkin.

Tykkään kauniista esineistä ja designista. Pidän kauniista kodista. Sisustus on tärkeä omalle fiilikselle. Enkä pidä kertakäyttökulttuurista vaan ostan laatua.

Ja kyllä, tavaraa on liikaa. Mutta pidän niistä kaikista ja heitän kiertoon vain rikkinäiset.

Uskon tuohon lapsuuden kiintymysvajeeseen. Mulla on lähipiirissä keräilijä ja hän ei todellakaan suostu laittamaan mitään pois, ei vanhoja vaatteitaankaan. Vasta täysin rikkinäisenä hän suostuu heittämään roskikseen. Kerää tätä keräilynsä kohdetta, mutta ei ikinä, milloinkaan myy mitään, vaikka tila loppuisi tai hän ei enää pitäisi kyseisestä tavarasta.

Hän ei oikeastaan edes ymmärrä, miksi ihmiset menevät kirppareille myymään tuotteitaan ja vaatteitaan, koska miksi pitäisi luopua jostain, jonka on joskus rahalla ostanut?

"Lisään vielä et kun aina sanotaan että ensin pitää osata rakastaa itseään ennen kuin voi ottaa vastaan muiden rakkautta, niin kyllä joskus se on niin että tarvitsisi sen rakkauden ensin muilta. Siis ihan älytön ajatus että lapsen pitää oppia rakastamaan itse itseään ilman mitään lämpöä ympäristöltä."

Ei tuo väite koske lapsia. Tietenkin lapsen, jo vastasyntyneen vauvan tulee saada pyyteetöntä ja välitöntä rakkautta hoitajaltaan, joka yleensä on vanhempi.

Tuo ohje kuvastaa parisuhdetta. Jos inhoaa itseään, ei pidä kuvitella, että ainakaan kovin helpolla löytää sellaista kumppania, joka haluaa rakastaa sinut ehjäksi. Siksi neuvotaan, että pitää alkaa rakastaa ensin itseään, niin sitten joku toinen voi rakastua sinuun.

Yksi pöytäliina jolla tunnearvoa. 

Vierailija kirjoitti:

Nykyasunnoissa ei ole kaappeja mihin voisi tavaraa laittaa,edes omia vaatteita sängyn vieressä rekki missä roikkuvat,parempi????

Minä olen minimalisti ja tulen toimeen hyvin vähällä. Suurin osa kaksioni komeroista on tyhjiä, koska en tarvitse juuri mitään. MInulla on vain se mitä käytän. Eilen kävin pikkusiskoni luona kylässä. Hän oli juuri ostanut miehensä kanssa 4 h + k asunnon, ja laskin heillä 12 erilaista lipastoa ja vitriiniä. Jokaisessa kolmessa huoneessa oli lisäksi 3-4 vaatekomeroa, kaikki käytössä ja täynnä tavaraa.

Vierailija kirjoitti:

"Lisään vielä et kun aina sanotaan että ensin pitää osata rakastaa itseään ennen kuin voi ottaa vastaan muiden rakkautta, niin kyllä joskus se on niin että tarvitsisi sen rakkauden ensin muilta. Siis ihan älytön ajatus että lapsen pitää oppia rakastamaan itse itseään ilman mitään lämpöä ympäristöltä."

 

Ei tuo väite koske lapsia. Tietenkin lapsen, jo vastasyntyneen vauvan tulee saada pyyteetöntä ja välitöntä rakkautta hoitajaltaan, joka yleensä on vanhempi.

Tuo ohje kuvastaa parisuhdetta. Jos inhoaa itseään, ei pidä kuvitella, että ainakaan kovin helpolla löytää sellaista kumppania, joka haluaa rakastaa sinut ehjäksi. Siksi neuvotaan, että pitää alkaa rakastaa ensin itseään, niin sitten joku toinen voi rakastua sinuun.

Ahaa, pitääkö siis aikuisena joka ei ole koskaan lapsenakaan saanut rakkautta rakastaa ensin itseään ennen kuin voi saada rakkautta muilta? Miten ihmeessä se onnistuu? Raju vaatimus.