Lue keskustelun säännöt.
Avioerotilanne ja mies ei halua erota
19.11.2024 |
Takana yli 10v suhde josta 4 naimisissa. Lapsia löytyy, aika pieniä vielä.
Suhteessa on ollut alusta asti ajoittain ongelmia mm. kommunikaatiossa ja luottamuksessa. Emme ole aina ymmärtäneet toisiamme tai osanneet puhua asioista suoraan ja avoimesti, jonka vuoksi on tullut paljon väärinkäsityksiä ja epäluuloja toista kohtaan.
Riitoja on myös ollut paljon ja ne ovat olleet välillä tosi rajujakin. Ei fyysistä väkivaltaa kuitenkaan. Sen sijaan haukkumista ja toisen heikkoihin kohtiin iskemistä on ollut paljon. Mies on uhkaillut erolla säännöllisesti riitojen yhteydessä, eikä ole lopettanut uhkailua vaikka olen sanonut että se loukkaa minua ja luo epäluottamusta suhteeseen. Erouhkailut ovat jatkuneet vielä avioiduttuammekin, ei niin usein mutta kuitenkin. Kerran mies sanoo riidellessä ettei koskaan olisi pitänyt mennä kanssani naimisiin.
En ole myöskään mielestäni saanut riittävästi tukea tai myötätuntoa mieheltä silloin kun sitä tarvitsin. Kohtasin todella suuren järkytyksen muutama vuosi sitten, kun läheiseni teki itsemurhan. Itkin sitä enimmäkseen yksin kaikki illat. Mies ei tullut lohduttamaan kuin ehkä kerran tai kaksi. Koin silloin hylätyksi tulemisen tunnetta aika voimakkaasti.
Olen itse miettinyt eroa mielessäni useamman vuoden. Olen kertonut ajatuksistani miehelleni, sanonut mitkä asiat minua tässä suhteessa vaivaavat ja voisimmeko tehdä niille jotain. Olemme sopineet joistain muutoksista, mutta koskaan ne eivät ole pitäneet. Olen kokenut onnettomuutta ja arvottomuutta. Pikkuhiljaa tunteeni ovat hiipuneet miestä kohtaan. En halunnut häntä seksuaalisestikaan. Kuitenkin olen ajatellut, että velvollisuuteni on pitää perhe kasassa kun lapsiakin on. Pääosin myös arki sujuu ihan mukavasti.
Kesällä sitten ihastuin ensimmäistä kertaa suhteemme aikana toiseen ihmiseen. Tunne ei mennyt ohi joten kerroin asiasta miehelleni ja sanoin, että ero olisi paras ratkaisu koska en olisi niin voimakkaasti toiseen ihastunut, jos meillä olisi kaikki kunnossa. Mies oli aluksi myös eron kannalla mutta muutti sitten mielensä ja päätimme yrittää. En kuitenkaan pystynyt tuntemaan enää miestäni kohtaan niinkuin olisi pitänyt, ja tämä ihastus pyöri mielessäni edelleen.
Joten erokorttia on nostettu esiin kesän ja syksyn aikana monta kertaa ja jokin aika sitten sanoin, etten näe meillä oikeasti enää tulevaisuutta että hakisimmeko avioeroa.
Mies murtui täysin. Hän rukoilee minua jäämään, vakuuttelee että toimisi jatkossa erilailla ja paremmin, ei enää haukkuisi tai uhkailisi riidellessä ja panostaisimme yhteiseen aikaan ja keskusteluun. Vetoaa myös lapsiin, että lasten perhettä ei voi hajottaa.. josta toki olen samaa mieltä, tunnen itseni hirviöksi jos olen se paha ihminen joka kaiken tuhoaa. En vain voi luottaa siihen, että kaikki muuttuisi kun ei muuttunut koko suhteemme aikana vaikka asiat nostin esille monia kertoja ja annoin miehelle mahdollisuuden muuttaa toimintaansa. Myös itsessäni oli vikaa, varmasti provosoin riitoja vaatimalla joskus liikoja mieheltä ja olin ajoittain mustasukkainen miehen epämääräisen käytöksen vuoksi.
Ehkä loppujen lopuksi olimmekin liian erityyppiset ihmiset toisillemme niinkuin mieskin minulle usein sanoi, että ollaan niinkuin yö ja päivä...
Mutta tosiaan olen aivan umpikujassa. En voi erota jos mieheni menee siitä aivan rikki. Miehen sanat ovat saaneet minut miettimään, olenko ollenkaan tajunnut että tämä on kuitenkin hyvä suhde ja olisi suuri virhe tämä perhe rikkoa?? Mistä sen voi tietää? Ja muuttuisiko kaikki tosiaan paremmaksi jos vielä kerran yritettäisiin? Saisinko tunteeni takaisin?
Kommentit (116)
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän aloittajaa. Olen itsekin hieman samassa tilanteessa, ei tosin lapsia eikä avioliittoa ja suhdekin puolet lyhyempi. Silti, koen ihan valtavaa syyllisyyttä siitä että jättäisin miehen ja jos hän menee rikki siitä eikä löydä ketään uutta enää koskaan, tuntuisi kauhealta jättää ihminen yksinäisyyteen. Meillä myös olla noita miehen sanomis erojuttuja, ei tosin uhkailua vaan siihen tyyliin "sitten seuraavan miesystäväsi kanssa.. sitten kun löydät uuden miehen.. tuolla luonteella hankala kyllä löytää uutta enää" jne. Niin noita kun alkoi tulla jo ensimmäisen 2v jälkeen niin kai ne tunteet alkoi pikkuhiljaa hiipua kun tuntui ettei mies usko suhteen tulevaisuuteen. Toki ollut muutakin ikävää, minäkään en koskaan saa tukea tai empatiaa mihinkään ja sanoinkin kerran miehelle että minusta on maailman surullisinta ettei ole ketään jolle purkaa sydäntä ja mielummin itkee yksin piilossa. En oikein tiedä mitä mieskään tästä saa ku
Minusta tuo kuulostaa sitä, että mies tietää, että ero tulee, ja sinä taidat olla se riippuvainen, joka ei osaa stopata hommaa.
Ihan järkyttävää, että ajatellaan ettei huonoa suhdetta voi lopettaa, kun aikuiselle tulee paha mieli. Onko siinä paskassa suhteessa hyvä mieli?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä terapeutti muistutti, että kukaan ei ole vastuussa toisen tunteista tai toisen kokemuksesta. Ne ovat henkilökohtaisia asioita, joista pitää itse kantaa vastuu.
Kun siis olet kokenut arvottomuutta ja tunnet, että sinua ei kuunnella, niin kyseessä ei ole se, että mies pitäisi sinua arvottomana tai ei kuuntelisi, kyse on vain sinun tunteestasi ja kokemuksestasi.
Joten tämän miehen kanssa menee nyt näin ja todennäköisesti samoin on seuraavankin miehen kanssa, koska sinä viet itsesi siihen suhteeseen kaikkine omine tapoinesi käsitellä asioita. Ihastumisen huuman mentyä ja huomattuasi, että seuraava mies ei haluakaan olla lapsillesi isänä / ei jaksa kuunnella selityksiäsi lasten hoitopäivästä / jättää sinut yksin miettimään kurahousuja ollaan taas samassa tilanteessa eli sinä haudot eroa ja ihmettelet, miksi mies ei ymmärrä, että meidän tulee puhua, puhua ja puhua, jotta sinä
Mistä me tiedämme, onko mies vuosia haukkunut vai onko sittenkin niin, että ap on kokenut kaiken itseensä kohdistuvan puheen haukkumisena. Aika usein noin on ja vasta terapiassa selviää, että kun mies kysyy "onko kannussa vielä kahvia" niin hän ei tarkoita, että olet laiska, jos kannussa ei ole kahvia. Hän vain kysyy, onko sitä.
Vierailija kirjoitti:
Meillä terapeutti muistutti, että kukaan ei ole vastuussa toisen tunteista tai toisen kokemuksesta. Ne ovat henkilökohtaisia asioita, joista pitää itse kantaa vastuu.
Kun siis olet kokenut arvottomuutta ja tunnet, että sinua ei kuunnella, niin kyseessä ei ole se, että mies pitäisi sinua arvottomana tai ei kuuntelisi, kyse on vain sinun tunteestasi ja kokemuksestasi.
Joten tämän miehen kanssa menee nyt näin ja todennäköisesti samoin on seuraavankin miehen kanssa, koska sinä viet itsesi siihen suhteeseen kaikkine omine tapoinesi käsitellä asioita. Ihastumisen huuman mentyä ja huomattuasi, että seuraava mies ei haluakaan olla lapsillesi isänä / ei jaksa kuunnella selityksiäsi lasten hoitopäivästä / jättää sinut yksin miettimään kurahousuja ollaan taas samassa tilanteessa eli sinä haudot eroa ja ihmettelet, miksi mies ei ymmärrä, että meidän tulee puhua, puhua ja puhua, jotta sinä koet olevasi arvostettu.
Asia voi olla näin, tai osa totuutta , tai ei totta ollenkaan . Esimerkiksi minun mieheni huutaa minulle, tiuskii ja määrää kaikesta. Jos minulla on oma mielipide mikä on eri kuin hänen, hän loukkaantuu ja sanoo että minä olen sanonut häntä idiootiksi ja annan ymmärtää että hän on idiootti. Hän sanoo myös, että ongelma on minussa että minä kuvittelen hänen olevan huono puoliso, minä kuvittelen hänen loukkaavan minua, koska minulla on jokin sellainen trauma . Hän siis vesittää ja selittää minun kokemuksen pois juuri noin miten tässä lainatussa kommentissa selitetään ap:n kokemus pois. Mulle ei jää mitään keinoa puolustautua tai tehdä mitään. Mieheni pyyhkii kokemukseni pois pelkäksi kuvitelmaksi ja manipuloinniksi. Se on ihan todella todella outoa ja nykyään pyrin välttämään mitään tilanteita, missä tämä voisi tulla esille koska mulla menee pää sekaisin siitä. Mieheni selittää minulle mitä minä koen ja miksi ja että kokemani syyt eivät ole todellisia. Niinkuin täss lainatussa kommentissa selitetään. Minusta se on vaarallista mutta en ole keksinyt mitään keinoa miten puolustautua sitä vastaan tai väittää vastaan. (En ole ap)
Vierailija kirjoitti:
Joko on uusi vauva tilauksessa?
Vasta sen uuden ihastuksen kanssa. Hitsaamaan perhe yhteen.
Olemme näistä keskustelleet ja yhteishuoltajuus viikko-viikko periaatteella ollut ajatuksena, vaikka sitäkin kai usein huonona pidetään.. Yritämme löytää toisen asunnon mahdollisimman läheltä nykyistä, että lasten helppo kulkea. Mihinkään kauemmas ei kumpikaan ole muuttamassa.
Avioehto on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän aloittajaa. Olen itsekin hieman samassa tilanteessa, ei tosin lapsia eikä avioliittoa ja suhdekin puolet lyhyempi. Silti, koen ihan valtavaa syyllisyyttä siitä että jättäisin miehen ja jos hän menee rikki siitä eikä löydä ketään uutta enää koskaan, tuntuisi kauhealta jättää ihminen yksinäisyyteen. Meillä myös olla noita miehen sanomis erojuttuja, ei tosin uhkailua vaan siihen tyyliin "sitten seuraavan miesystäväsi kanssa.. sitten kun löydät uuden miehen.. tuolla luonteella hankala kyllä löytää uutta enää" jne. Niin noita kun alkoi tulla jo ensimmäisen 2v jälkeen niin kai ne tunteet alkoi pikkuhiljaa hiipua kun tuntui ettei mies usko suhteen tulevaisuuteen. Toki ollut muutakin ikävää, minäkään en koskaan saa tukea tai empatiaa mihinkään ja sanoinkin kerran miehelle että minusta on maailman surullisinta ettei ole ketään jolle purkaa sydäntä ja mielummin itkee yksin piilos
Minä stoppasin homman jo kerran. Mutta mies kiemurteli takaisin ja palasimme entiseen. Nyt se olisi taas entistä vaikeampaa.
Itsekin haluaisin periaatteessa erota mutta ei riitä henkiset voimavarat . Luulen että olen altistunut jollekin ilmapiirille liian pitkään etten tunnista enää itseäni. Ja ahdistaa niin paljon tuo mitä kirjoitin, että en suurinpiirtein enää itse tiedä tai en ainakaan usko itseäni, kun koen, että en ole sanonut miestäni idiootiksi . Vaan se selitys on ottanut paikan että en tunnista itsessäni sitä piirrettä miten saan mieheni jatkuvasti tuntemaan itsensä idiootiksi ja jatkuvasti loukkaan häntä osoittamalla etten luota että hän osaa tehdä asioita tai tietää asioita . Jos olen vaikka sitä mieltä että mielestäni jauheliha ei ole hyvää wokissa. Siinä yksi mielipiteistä mikä sai mieheni tuntemaan että minä sanoin häntä idiootiksi. Siis minun oma makuasia voi olla tällainen. Loogisella päättelyllä tajuan, että tämä ei ole normaalia. Mutta on aivan kuin mun päässä ei olisi tilaa mun omalle selitykselle. Jos kuulee päivittäin melkein vuosien ajan että älä huuda, alkaako ihminen kuiskimaan?
Aivan sairasta ja olen ihan loppu. Tähän mieheni sanoisi että olen manipuloiva, käänteinen narsisti joka kaipaa jatkuvaa huomiota ja kärsii itsetunto-ongelmista ja toivoo että joku muu ratkaisee hänen ongelmat kun hän ei itse ei jaksa, ja että traumani saa mut tällaiseksi, kuvittelemaan näin vaikka hän kohtelee mua tosi ihanasti. hädin tuskin uskallan tänne kirjoittaa tätä, koska se tuntuu väärältä ja siltä että olen uhriutuja. Miten voin koskaan saada apua jos en pysty puhumaan näistä asioista kellekään? T. Se joka kirjoitti viestin 44
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän aloittajaa. Olen itsekin hieman samassa tilanteessa, ei tosin lapsia eikä avioliittoa ja suhdekin puolet lyhyempi. Silti, koen ihan valtavaa syyllisyyttä siitä että jättäisin miehen ja jos hän menee rikki siitä eikä löydä ketään uutta enää koskaan, tuntuisi kauhealta jättää ihminen yksinäisyyteen. Meillä myös olla noita miehen sanomis erojuttuja, ei tosin uhkailua vaan siihen tyyliin "sitten seuraavan miesystäväsi kanssa.. sitten kun löydät uuden miehen.. tuolla luonteella hankala kyllä löytää uutta enää" jne. Niin noita kun alkoi tulla jo ensimmäisen 2v jälkeen niin kai ne tunteet alkoi pikkuhiljaa hiipua kun tuntui ettei mies usko suhteen tulevaisuuteen. Toki ollut muutakin ikävää, minäkään en koskaan saa tukea tai empatiaa mihinkään ja sanoinkin kerran miehelle että minusta on maailman surullisinta ettei ole ketään jo
Eli olet riippuvainen. Ajattelet, että mies kiemurteli elämääsi takaisin, mutta tosiasiassa sinä et voinut olla erossa. Sinä teit päätöksen jatkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä terapeutti muistutti, että kukaan ei ole vastuussa toisen tunteista tai toisen kokemuksesta. Ne ovat henkilökohtaisia asioita, joista pitää itse kantaa vastuu.
Kun siis olet kokenut arvottomuutta ja tunnet, että sinua ei kuunnella, niin kyseessä ei ole se, että mies pitäisi sinua arvottomana tai ei kuuntelisi, kyse on vain sinun tunteestasi ja kokemuksestasi.
Joten tämän miehen kanssa menee nyt näin ja todennäköisesti samoin on seuraavankin miehen kanssa, koska sinä viet itsesi siihen suhteeseen kaikkine omine tapoinesi käsitellä asioita. Ihastumisen huuman mentyä ja huomattuasi, että seuraava mies ei haluakaan olla lapsillesi isänä / ei jaksa kuunnella selityksiäsi lasten hoitopäivästä / jättää sinut yksin miettimään kurahousuja ollaan taas samassa tilanteessa eli sinä haudot eroa ja ihmettelet, miksi mies ei ymmärrä, et
Mistä me tiedämme, onko mies vuosia haukkunut vai onko sittenkin niin, että ap on kokenut kaiken itseensä kohdistuvan puheen haukkumisena. Aika usein noin on ja vasta terapiassa selviää, että kun mies kysyy "onko kannussa vielä kahvia" niin hän ei tarkoita, että olet laiska, jos kannussa ei ole kahvia. Hän vain kysyy, onko sitä.
juuri näin mun mieheni sanoo.. että niitä asioita ei tapahdu mitä mä koen. Pää leviää . Nro 44
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsekin haluaisin periaatteessa erota mutta ei riitä henkiset voimavarat . Luulen että olen altistunut jollekin ilmapiirille liian pitkään etten tunnista enää itseäni. Ja ahdistaa niin paljon tuo mitä kirjoitin, että en suurinpiirtein enää itse tiedä tai en ainakaan usko itseäni, kun koen, että en ole sanonut miestäni idiootiksi . Vaan se selitys on ottanut paikan että en tunnista itsessäni sitä piirrettä miten saan mieheni jatkuvasti tuntemaan itsensä idiootiksi ja jatkuvasti loukkaan häntä osoittamalla etten luota että hän osaa tehdä asioita tai tietää asioita . Jos olen vaikka sitä mieltä että mielestäni jauheliha ei ole hyvää wokissa. Siinä yksi mielipiteistä mikä sai mieheni tuntemaan että minä sanoin häntä idiootiksi. Siis minun oma makuasia voi olla tällainen. Loogisella päättelyllä tajuan, että tämä ei ole normaalia. Mutta on aivan kuin mun päässä ei olisi tilaa mun omalle selitykselle. Jos kuulee päivittäin melkein vuosien
Mitä apua tarvitset? Ei sinun tarvisi kuin laittaa ero vireille, hankkia asunto ja muuttaa pois eikä tarvisi koskaan altistua miehen sanoille, mutta olet edelleen siinä.
Kyll maar se o ny moro ja näkemiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä terapeutti muistutti, että kukaan ei ole vastuussa toisen tunteista tai toisen kokemuksesta. Ne ovat henkilökohtaisia asioita, joista pitää itse kantaa vastuu.
Kun siis olet kokenut arvottomuutta ja tunnet, että sinua ei kuunnella, niin kyseessä ei ole se, että mies pitäisi sinua arvottomana tai ei kuuntelisi, kyse on vain sinun tunteestasi ja kokemuksestasi.
Joten tämän miehen kanssa menee nyt näin ja todennäköisesti samoin on seuraavankin miehen kanssa, koska sinä viet itsesi siihen suhteeseen kaikkine omine tapoinesi käsitellä asioita. Ihastumisen huuman mentyä ja huomattuasi, että seuraava mies ei haluakaan olla lapsillesi isänä / ei jaksa kuunnella selityksiäsi lasten hoitopäivästä / jättää sinut yksin miettimään kurahousuja ollaan taas samassa tilanteessa eli sinä ha
juuri näin mun mieheni sanoo.. että niitä asioita ei tapahdu mitä mä koen. Pää leviää . Nro 44
Eli oletko tyhmä vai mistä johtuu että kuvittelet toisen puheisiin jotain merkityksiä.
Vierailija kirjoitti:
Itsekin haluaisin periaatteessa erota mutta ei riitä henkiset voimavarat . Luulen että olen altistunut jollekin ilmapiirille liian pitkään etten tunnista enää itseäni. Ja ahdistaa niin paljon tuo mitä kirjoitin, että en suurinpiirtein enää itse tiedä tai en ainakaan usko itseäni, kun koen, että en ole sanonut miestäni idiootiksi . Vaan se selitys on ottanut paikan että en tunnista itsessäni sitä piirrettä miten saan mieheni jatkuvasti tuntemaan itsensä idiootiksi ja jatkuvasti loukkaan häntä osoittamalla etten luota että hän osaa tehdä asioita tai tietää asioita . Jos olen vaikka sitä mieltä että mielestäni jauheliha ei ole hyvää wokissa. Siinä yksi mielipiteistä mikä sai mieheni tuntemaan että minä sanoin häntä idiootiksi. Siis minun oma makuasia voi olla tällainen. Loogisella päättelyllä tajuan, että tämä ei ole normaalia. Mutta on aivan kuin mun päässä ei olisi tilaa mun omalle selitykselle. Jos kuulee päivittäin melkein vuosien
"Tähän mieheni sanoisi että olen manipuloiva, käänteinen narsisti joka kaipaa jatkuvaa huomiota ja kärsii itsetunto-ongelmista ja toivoo että joku muu ratkaisee hänen ongelmat kun hän ei itse ei jaksa, ja että traumani saa mut tällaiseksi, kuvittelemaan näin"
Narsistin syytös on tunnustus.
Hän ei pyri ratkomaan ongelmia kanssasi vaan hän löytää ongelmien syyn sinusta.
Hän on traumatisoinut sinut ja koet depersonalisaatiota, dissosiaatiota ja derealisaatiota. Oireilet henkistä väkivaltaa. Siksi sinun on hankala toimia. Olet ihan rikki ja mustelmilla, mutta sielullisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap vielä.. koen kyllä hirveää syyllisyyttä valmiiksi, jos lasteni perheen rikon ja muutenkin kaikesta.. etten onnistunut tässä suhteessa ja liitossa.. se olin minä joka miestä kosi, koska hän ei koskaan kosinut ja minä haaveilin naimisiinmenosta.. ehkä toivoin että asiat vaan menisi pysyvästi paremmiksi, en tiedä miten en nähnyt sitä selkeästi jo aikanaan että turha hakata päätä seinään.. rakkaus on tosiaan sokea.
Vierailija kirjoitti:
Itsekin haluaisin periaatteessa erota mutta ei riitä henkiset voimavarat . Luulen että olen altistunut jollekin ilmapiirille liian pitkään etten tunnista enää itseäni. Ja ahdistaa niin paljon tuo mitä kirjoitin, että en suurinpiirtein enää itse tiedä tai en ainakaan usko itseäni, kun koen, että en ole sanonut miestäni idiootiksi . Vaan se selitys on ottanut paikan että en tunnista itsessäni sitä piirrettä miten saan mieheni jatkuvasti tuntemaan itsensä idiootiksi ja jatkuvasti loukkaan häntä osoittamalla etten luota että hän osaa tehdä asioita tai tietää asioita . Jos olen vaikka sitä mieltä että mielestäni jauheliha ei ole hyvää wokissa. Siinä yksi mielipiteistä mikä sai mieheni tuntemaan että minä sanoin häntä idiootiksi. Siis minun oma makuasia voi olla tällainen. Loogisella päättelyllä tajuan, että tämä ei ole normaalia. Mutta on aivan kuin mun päässä ei olisi tilaa mun omalle selitykselle. Jos kuulee päivittäin melkein vuosien
Ihan kun olisit exäni uusi kumppani. Lähdin lätkimään ihan vastaavasta liitosta, enkä ole katunut hetkeäkään.
Naiset ovat kyllä aivan tunteidensa vietävissä, ja tämän sanon naisena, joka kyllä huomaa miten hormonit vaikuttavat toimintaan. Välillä on tosi vaikeaa mennä järki edellä kun näkee punaista mutta nyt sinun kyllä pitää ottaa järki käteen ja heittää ne tunteet pois. Tunteet vaihtuvat kuin tuuli. Kenenkään teidän elämänne ei parane siitä, että rikot perheenne, varsinkaan lasten elämä. Menkää yhdessä parisuhdeterapiaan ja tehkää päätös, että molemmat parannatte tapanne. Teidän velvollisuutenne nyt on lapsianne kohtaan, ja ei, lapset eivät voi paremmin jos "äitillä on hyvä olla", niin kuin monet nykyään perustelevat erojaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä vi ttua?! Olet miettinyt eroa vuosia ja teillä on pienet lapset?
No niiden lasten vuoksi sitä juuri mietitäänkin. Ei se elämä välttämättä ole yhtään auvoisempaa erossa. Lapset joutuu vaihtamaan kotia viikoittain ja se on raskasta heille.
Mitäpä jos ne aikuiset vaihtavatkin kotia viikottain? Hankkikaa kämppä ja asukaa itse siellä vuoroviikoin. Tärkeintä on että lasten elämä jatkuu tutussa ympäristössä ja koulussa. Nyt viimeistään täytyy unohta minä-minä-minä-asenne.
Lapset ei ansaitse noin epätervettä ympäristöä kasvaa. Erotkaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä vi ttua?! Olet miettinyt eroa vuosia ja teillä on pienet lapset?
No niiden lasten vuoksi sitä juuri mietitäänkin. Ei se elämä välttämättä ole yhtään auvoisempaa erossa. Lapset joutuu vaihtamaan kotia viikoittain ja se on raskasta heille.
Mitäpä jos ne aikuiset vaihtavatkin kotia viikottain? Hankkikaa kämppä ja asukaa itse siellä vuoroviikoin. Tärkeintä on että lasten elämä jatkuu tutussa ympäristössä ja koulussa. Nyt viimeistään täytyy unohta minä-minä-minä-asenne.
Sairaasta suhteesta on päästävä eroon täysin. Kuka haluaa tuolloin jonkun yhteisomistusasunnon?
Todelliset uhrithan tässä on nuo lapset.
Lapsi elää hyvin minäkeskeisesti noin 7-vuotiaaksi, ja kokee konfliktit hyvin nopeasti omana syynään. Kun vanhemmat riitelee, lapsi ajattelee mitä minä olen tehnyt väärin, millä tavalla olen paha?
Vaikka miten yrittäisi piilotella ja järjestää lapsille vaikka mitä kivaa, se tärkein asia eli vanhempien keskeinen suhde joka on lapsen koti, ei ole turvallinen. Se jättää kyllä auttamatta jäljen, ja vielä kun tuota on kestänyt vuosia!
Lapsi saatta usein alkaa myös tuntea ristiriitaa vanhempien välillä, kumman "puolella" olen.
Tuo on todella sairas kuvio johon olisi kyllä lasten takia ainakin haettava pikaisesti apua.