Onko kuinka yleistä se, että Alzheimer-potilaan kunto heikkenee hoivakodissa nopeasti?

Vierailija kirjoitti:

Täytyy kai nähdä positiivisena puolena se, että ennen niin kiukkuisesta ihmisestä tulee tämän sairauden myötä lauhkea kuin lammas.

Näitä on kovin vähän. Yleisempää on se, että lauhkea muuttuu aggressiiviseksi ja rivosuiseksi.

Isäni oli todella hyvässä kunnossa fyysisesti joutuessaan hoivakotiin Alzheimerin takia siis käveli ja pyöräili pitkiä matkoja ja kävelyvauhti oli jopa niin nopeaa että hän käveli huomattavasti nopeammin kuin minä. Hoivakodissa kunnon nopea huonontuminen oli aivan järkyttävää,siis kun hän ei päässyt liikkumaan kuin pienessä huoneessaan ja hoivakodin lyhyellä käytävällä, lihakset surkastui huippu vauhtia mitä oli järkyttävää seurata että kävely muuttui töpöttelyksi ja joutui pitämään käytävän kaiteista kiinni kävellessä, muutenkin olemus muuttui apaattiseksi ja masentuneeksi. Päätös hoivakotiin laitosta piti tehdä hirveän nopeasti kun paikasta tuli tieto yllättävän nopeasti, äitini itki moneen kertaan että oliko päätös väärä mutta sitä ei voinut sitten enää muuttaa.Isäni ei ehkä olisi niinkin hyväkuntoisena saanut hoivakoti paikkaa muuten noinkin hyväkuntoisena mutta äitini on myös iäkäs. Hoivakodissa aiemmin intervalli jaksoilla tilapäiset hoitajat luulivat jopa isääni vaan vierailijaksi hoivakodissa ja hän pääsi kerran sieltä karkaamaan kun ei ollut yhtään muistisairaan oloinen/näköinen-

Vierailija kirjoitti:

Isäni oli todella hyvässä kunnossa fyysisesti joutuessaan hoivakotiin Alzheimerin takia siis käveli ja pyöräili pitkiä matkoja ja kävelyvauhti oli jopa niin nopeaa että hän käveli huomattavasti nopeammin kuin minä. Hoivakodissa kunnon nopea huonontuminen oli aivan järkyttävää,siis kun hän ei päässyt liikkumaan kuin pienessä huoneessaan ja hoivakodin lyhyellä käytävällä, lihakset surkastui huippu vauhtia mitä oli järkyttävää seurata että kävely muuttui töpöttelyksi ja joutui pitämään käytävän kaiteista kiinni kävellessä, muutenkin olemus muuttui apaattiseksi ja masentuneeksi. Päätös hoivakotiin laitosta piti tehdä hirveän nopeasti kun paikasta tuli tieto yllättävän nopeasti, äitini itki moneen kertaan että oliko päätös väärä mutta sitä ei voinut sitten enää muuttaa.Isäni ei ehkä olisi niinkin hyväkuntoisena saanut hoivakoti paikkaa muuten noinkin hyväkuntoisena mutta äitini on myös iäkäs. Hoivakodissa aiemmin interv

Mun äitini viimeisiä elinkuukausiaan lukuunottamatta karkaili kotoa päivin ja öin. Eli jalat toimi vähän liiankin vikkelään, mutta päässä ei enää muuta kuin sahajauhoa. Ei ollut Alzheimer vaan muu vanhuusiän dementia. Ne kerrat, kun äiti oli hoivakoti- tai sairaalajaksoilla, veivät liikkumisen huonompaan suuntaan. Siitäkin huolimatta, että oli nk kuntoutusosastolla. Ei siellä ollut hoitajilla aikaa kuntouttaa, minkä mä ihan hyvin ymmärränkin. Jos makaa suurimman osan vuorokaudesta sängyn pohjalla eikä tee mitään, niin kyllähän vanhuksella aika nopeasti liikuntakyky heikkenee.  Kun pääsi kotiin, taas alkoi kotona liikkua ja koska asunto oli 2-kerroksinen, niin ihan vaan se portaissa kulkeminenkin ylläpiti jalkojen lihasvoimaa. Voinnin lopullinen romahtaminen ei johtunut kuitenkaan liikkumisen puutteesta vaan siitä, että äiti lopetti syömisen ja juomisen. Useaan kertaan nesteytettiin suonensisäisesti päivystyksessä ja sillä saatiin taas muutamaksi päiväksi pitkitettyä elämää, mutta lopulta joku lääkäri teki saattohoitopäätöksen ja äidin annettiin nukkua rauhassa pois kotona omassa sängyssään. 

Omalle läheiselleni kävi juuri noin. Tutuista ympyröistä lähteminen pahensi muistioireita selvästi, kotona sentään pysyi vähän kartalla, kun tiesi, missä oli. 

Lisäksi sellainen kummallinen fysiologinen muutos tapahtui, että koko elämänsä hoikkana ollut vanhus lihoi hoitokotiin muutetttuaan 30-40 kiloa hyvin lyhyessä ajassa ja alkoi saada sydänoireita, joita ei ollut 84 vuoden ikään mennessä ollut koskaan ennen. Osa painosta oli toki varmaan sydänoireista johtuvaa nestettä, mutta rehellinen lihominenkin oli huomattavaa. Tämä tuntui meistä omaisista vähän hämmentävältä - yritimme järjellä ajatella, että eivät ne siellä hoitokodissa tahallaan vanhusta sairaaksi syötä ja tuputa ylimääräistä ruokaa. Toisaalta vanhus oli ollut koko ikänsä hoikka aivan normaalilla kotiruokavaliolla. Osan varmaan selitti se, että hoitolaitoksessa vietetään aikaa passiivisemmin kuin kotona touhutessa, vaikka esim. kauppareissut kävellen jäivätkin jo viimeisinä kotivuosina pois. Vuosien aikana hiipivät kilot olisi ollut helppo hahmottaa noista johtuvaksi, mutta muutos tapahtui vain muutamassa kuukaudessa, vierailijoilla oli vaikeuksia edes tunnistaa häntä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on ideana siinä, että lyhyet alushousut ovat toistuvasti muistisairaan potilaan pitkien housujen päällä? Olen nähnyt kuvia tällaisesta.

Lonkkahousut?

Ai, niitä on olemassa sellaisiakin.

Kokemus mummon intervallijaksolta: kotona saattoi kävellä useamman kilometrin. Toisinaan hankalaa, kun ei ollut mitään tietoa edes suunnasta. Intervallijakson jälkeen palasi kotiin ja lähti lapsenlapsen kanssa käymään naapurissa parinsadan metrin päässä. Eivät päässeet edes 50 metriä kun lapsi soitti: tule hakemaan, ei mummo jaksa kävellä.

Vaipat oli toinen juttu. Kotona ei tarvinnut, mutta hoitopaikassa tapasin vain yhden hoitajan, joka vei vaipat pois. Kotiutuessa olisi sitten enemmän tai vähemmän revittyä vaippaa pitkin asuntoa, kun eivät edes kotiin lähtiessä ottaneet sitä pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on ideana siinä, että lyhyet alushousut ovat toistuvasti muistisairaan potilaan pitkien housujen päällä? Olen nähnyt kuvia tällaisesta.

Lonkkahousut?

Ai, niitä on olemassa sellaisiakin.

Yleensä lonkkahousut kyllä puetaan päällyshousujen alle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sellainen luonteeltaan touhukas ihminen taantuu kahdessa kuukaudessa hoivakodissa. Äitini oli juuri tuollainen, asui isossa omakotitalossa ja puuhasi koko ajan jotain. Lopulta vaan elo omassa kodissa kaikkine touhuineen kävi niin vaaralliseksi, että hän pääsi hoivakotiin. Siellä ei sitten ollutkaan mitään tekemistä. Kotitöitä kun ei ollut, eikä mitään muutakaan virikettä. Ei oikein seuraakaan. Hoitajiakaan ei näkynyt, istuivat toimistossaan. Ulos ei päässyt, ulkoilut olivat omaisten käyntien varassa.

Se taantuminen oli niin nopeaa, että en vieläkään ole pystynyt käsittelemään suruani siitä.

Eli omakotitalo ei vastannut äitisi tarpeita. Niin kyllä kiukuttaa, että omaiset laittavat tuollaisen toimeliaan ihmisen hoivakotiin tai hoivakotijonoon. On olemassa kevyempi, mutta turvallisempi siirtyminen tuettuun asumiseen esim. tehostettu kotihoiho, joka on omassa kodissa asumisen ja palvelukodin välimuoto kerrostalossa tai rivitalossa. Ottakaa selvää asioista ennen kun teette lopullista tuhoa vanhustenne kohdalla.

Nykyään ei kyllä ole vaaraa joutua hoitokotiin liian aikaisin. Ylipäätään muutto ihan mihin tahansa uuteen ympäristöön, vaikka siellä olisi mitä virikettä, sotkee muistisairaan toiminnan. Vieraassa paikassa ei vessanpönttökään ehkä tunnista vessanpöntöksi, tai osaa käyttää lusikkaa.  

Vierailija kirjoitti:

Parempi hoivakodissa, kuin harhailemassa yöpaidassa yöllä pitkin metsiä.

Näin on asia.

Miten joku jaksaa käydä katsomassa lähiomaista hoitokodissa siinä vaiheessa, kun tämä ei enää edes tunnista ketään? Onko kyse velvollisuudentunnosta? Vai toivotaanko vielä kuitenkin sitä, että jos muistisairas vaikka juuri tällä käyntikerralla sattuisi muistamaan käymään tulleen sukulaisen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on ideana siinä, että lyhyet alushousut ovat toistuvasti muistisairaan potilaan pitkien housujen päällä? Olen nähnyt kuvia tällaisesta.

Lonkkahousut?

Jos vaikka hänen on annettu yrittää pukeutua itse ja vaatteet ovat menneet hieman sikin sokin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on ideana siinä, että lyhyet alushousut ovat toistuvasti muistisairaan potilaan pitkien housujen päällä? Olen nähnyt kuvia tällaisesta.

Lonkkahousut?

Jos vaikka hänen on annettu yrittää pukeutua itse ja vaatteet ovat menneet hieman sikin sokin.

Kädet saa tekemistä kun niitä voi laitella alkkareiden lenksujen väliin ja takaisin.

Miten toimitaan sellaisessa tilanteessa, jos hoivakodin muistisairas henkilö alkaa luulla hoitohenkilökuntaa omaisikseen ja ystävikseen?

Vierailija kirjoitti:

Vai onko niin, että Alzheimer-potilas "pääsee" hoitokotiin siinä vaiheessa, kun ei enää pärjää kotona. Tuo sairaus etenee eri potilailla eri tahtiin.

Näin oman äitini kanssa kävi. Tilanne kotona kävi mahdottomaksi. Äidin kunto ei kyllä romahtanut ja eli vielä monta vuotta hoivakodissa. Nautti siellä valtavasti musiikista, seurasta, jumppatuokioista, ulkoilusta(pyörätuolissa) jne. Luuli muiden asukkaiden olevan vanhoja ystäviä, sisaruksia jne. N. 12 vuotta kesti äidin muistisairaus, lopulta vain hymyili eikä puhunut mitään kun käytiin. Minulle äidin sairaus ei ollut taakka, saimme viettää ihania hetkiä nämä viimeiset vuodet ja vaikka äiti ei enää tunnistanutkaan kuka olen, selvästi tiesi minut läheiseksi. Kun vielä puhui sanoi kauniita asioita tavatessamme. Kävin lähes joka päivä äidin luona koska asuin lähellä, vein ulkoilemaan, syömään, kahville jne.  Nyt on kova ikävä, äiti siirtyi taivasmatkalle 3 vuotta sitten. 🧡

Vierailija kirjoitti:

Miten joku jaksaa käydä katsomassa lähiomaista hoitokodissa siinä vaiheessa, kun tämä ei enää edes tunnista ketään? Onko kyse velvollisuudentunnosta? Vai toivotaanko vielä kuitenkin sitä, että jos muistisairas vaikka juuri tällä käyntikerralla sattuisi muistamaan käymään tulleen sukulaisen?

Nämä olivat erittäin rikkaita hetkiä läheiseni kanssa, en antaisi noita vuosia pois.

Vierailija kirjoitti:

Miten toimitaan sellaisessa tilanteessa, jos hoivakodin muistisairas henkilö alkaa luulla hoitohenkilökuntaa omaisikseen ja ystävikseen?

Kenen siinä tilanteessa pitäisi toimia jotenkin eritavalla kun aiemmin?

Vierailija kirjoitti:

Miten toimitaan sellaisessa tilanteessa, jos hoivakodin muistisairas henkilö alkaa luulla hoitohenkilökuntaa omaisikseen ja ystävikseen?

Annetaan luulla. Se ei ole keneltäkään pois. Vänkääminen ja väittely stressaa muistisairasta todella paljon. Kannattaa vaan myötäillä.

Vierailija kirjoitti:

Miten toimitaan sellaisessa tilanteessa, jos hoivakodin muistisairas henkilö alkaa luulla hoitohenkilökuntaa omaisikseen ja ystävikseen?

Ei sitä erehdystä välttämättä aina tarvitse alkaa oikaista, jos muistisairas on tilanteeseen tyytyväinen. Mukana ei leikitä tai aleta esittää mitään teatteria, mutta joku mummu voi olla hyvin onnellinen, kun hänen ajatuksissaan äiti pesee hänet tai sisar tarjoilee päiväkahvit. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten toimitaan sellaisessa tilanteessa, jos hoivakodin muistisairas henkilö alkaa luulla hoitohenkilökuntaa omaisikseen ja ystävikseen?

Ei sitä erehdystä välttämättä aina tarvitse alkaa oikaista, jos muistisairas on tilanteeseen tyytyväinen. Mukana ei leikitä tai aleta esittää mitään teatteria, mutta joku mummu voi olla hyvin onnellinen, kun hänen ajatuksissaan äiti pesee hänet tai sisar tarjoilee päiväkahvit. 

Eli mikään ei muutu puhuttelee vanhus sitten hoitajaa hoitajaksi tai äidiksi. Kaikki työt tehdään ihan samalla tavalla. Kirjauksista voidaan huomioida ehkä se että hoidettava ei ole paikkaa orientoitunut ja puhuttelee hoitajaa äitinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sellainen luonteeltaan touhukas ihminen taantuu kahdessa kuukaudessa hoivakodissa. Äitini oli juuri tuollainen, asui isossa omakotitalossa ja puuhasi koko ajan jotain. Lopulta vaan elo omassa kodissa kaikkine touhuineen kävi niin vaaralliseksi, että hän pääsi hoivakotiin. Siellä ei sitten ollutkaan mitään tekemistä. Kotitöitä kun ei ollut, eikä mitään muutakaan virikettä. Ei oikein seuraakaan. Hoitajiakaan ei näkynyt, istuivat toimistossaan. Ulos ei päässyt, ulkoilut olivat omaisten käyntien varassa.

Se taantuminen oli niin nopeaa, että en vieläkään ole pystynyt käsittelemään suruani siitä.

Eli omakotitalo ei vastannut äitisi tarpeita. Niin kyllä kiukuttaa, että omaiset laittavat tuollaisen toimeliaan ihmisen hoivakotiin tai hoivakotijonoon. On olemassa kevyempi, mutta turvallisempi siirtyminen tuettuun asumiseen esim.

 

Ei osaa kotonakaan, siis siinä itse rakentamassaan talossa, jossa on asunut 50 vuotta. Hän kaipaa lapsuudenkotiaan ja muistaa sen.