Millainen on perhe jossa kumpikaan vanhemmista ei tee metatöitä?

Häpeällistä, turvatonta ja ylivastuuttavaa lapsen näkökulmasta. Muistan ihmetelleeni, kun kaveri kertoi että heillä oli ostettu kontaktimuovia jo ennen koulun alkua. Se kuulosti rakkaudelta käytännössä. 

Tosi surullisia kokemuksia. Varsinkin sinä vastaajanumero 40. Toivottavasti olet saanut hoivaa ja rakkautta myöhemmin elämässäsi. 

Vierailija kirjoitti:

Olin itse lapsi, jonka vanhemmat eivät tehneet. Tai äiti teki vaihtelevasti itselleen tärkeissä asioissa, isä ei ollenkaan.

Käytännössä näkyi näin:

- Mulla ei ollut tarpeeksi järkeviä ja oikean kokoisia arkivaatteita. Kevätjuhliin tms. sain vaatteet koska ne olivat äidille tärkeitä. Vaatteet olivat jatkuvan stressin ja häpeän aihe 11-vuotiaasta alkaen, sitä ennen oli onneksi siskojen vanhoja. Etenkin järkevät välikausivaatteet olivat ongelma, toppatakin ja talvikengät sain jos tarvitsin. Mitään ei voitu etsiä, vaan ostettiin aina ensimmäisestä kaupasta paras sieltä löytyvistä vaihtoehdoista, vaikka olisi ollut huono. Aikuisena olen vasta yli 30-vuotiaana oppinut ostamaan itselleni tarpeeksi järkeviä vaatteita.

- Harrastukset, jotka olisivat edellyttäneet vanhemmilta vaivannäköä ja kyytimistä, olivat vaikeita. Partioon olisi tarvittu retkeilyvarusteita, ja olin usein märkä ja kylmissäni tai muuten vääränlaisis

Muista myös tuon jatkuvan, hirveän nälän. Ikinä ei tiennyt milloin saa seuraavan kerran ruokaa. Ja äitini oli vihainen, kun olin niin ahne ja ajattelin vain ruokaa. Silloin kun sain syötävää, ahmin kaiken. Välillä hän vielä repi minulta ruuat käsistä ja haukkui minut, koska minusta tulisi sillä ahmimisella lihava ja mitään pahempaa ei voinut tyttö olla. 

Kukaan ei varmaan ylläty, kun kerron, että olen kamppaillut painoni kanssa koko ikäni. 

Voisin kuvitella että ne pari vanhempaa toisen lapsen luokan vanhempien whatsapissa voisivat olla tällaisia. Heille kaikki tuntuu tulevan aina yllätyksenä, ja kyselevät ryhmässä, että "mikä juttu tämä nyt on", "apua, en ole kuullutkaan" tai pahimmillaan vähän närkästyneenä, vaikka kaikki info on selkeästi Wilmassa. Ei tiedetä milloin on joulujuhla, valokuvaus, uintia koulussa tai vanhempainilta. Lapsensa myös järestään vielä jotkut ohuet trikoopöksyt jalassa ja ilman hanskoja, vaikka aamut olisivat olleet jo pitkään lähellä nollaa, ja kaikilla muilla kunnolliset varusteet. Yllättäen heidän lapsensa ovat ensimmäisinä flunssassa. Kaikille toki sattuu unohduksia, mutta on sitten näitä vakituisia antimetatyöihmisiä, joille muiden pitää vääntää rautalangasta mitä heidän pitäisi tehdä (30 lapsen vanhemmat joutuvat lukemaan ne kahdeksantoista viestiä, mitä tämä ihmeissään oleva vanhempi ryhmään pommittaa, ja joku kärsivällinen ystävällisyyttään selittää, tai sitten tästä seuraa se, että 10 vanhempaa vaientaa ryhmän, ja sitten he puolestaan ovat pihalla).

Todella vaikea ymmärtää miten tuolla tyylillä selviää yhtään mistään elämässä ilman älytöntä kaaosta. Wilman tai päiväkodin kanavan tsekkaus edes kerran viikossa vähentäisi kaoottisuutta reilusti, ja asioiden merkitseminen kalenteriin. Säätilaakin kannattaisi seurata, ja opetella viimein missä kuussa on yleensä mikäkin sää. Puhukaa myös lasten asioista ääneen puolison kanssa, että molemmat ovat perillä mitä on tulossa ja mitä kumpikin tekee. Ei vaadi kuin korkeintaan vartin alas istumisen. Tai sitten vaan valitatte että ei muka ehdi ja säntäilette hämmentyneinä sinne tänne ja teette asiat vaikeimman kautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin itse lapsi, jonka vanhemmat eivät tehneet. Tai äiti teki vaihtelevasti itselleen tärkeissä asioissa, isä ei ollenkaan.

Käytännössä näkyi näin:

- Mulla ei ollut tarpeeksi järkeviä ja oikean kokoisia arkivaatteita. Kevätjuhliin tms. sain vaatteet koska ne olivat äidille tärkeitä. Vaatteet olivat jatkuvan stressin ja häpeän aihe 11-vuotiaasta alkaen, sitä ennen oli onneksi siskojen vanhoja. Etenkin järkevät välikausivaatteet olivat ongelma, toppatakin ja talvikengät sain jos tarvitsin. Mitään ei voitu etsiä, vaan ostettiin aina ensimmäisestä kaupasta paras sieltä löytyvistä vaihtoehdoista, vaikka olisi ollut huono. Aikuisena olen vasta yli 30-vuotiaana oppinut ostamaan itselleni tarpeeksi järkeviä vaatteita.

- Harrastukset, jotka olisivat edellyttäneet vanhemmilta vaivannäköä ja kyytimistä, olivat vaikeita. Partioon olisi tarvittu retkeilyvarusteita, ja olin use

Minulla oli ihan samoja kokemuksia. Jatkuva häpeä liian pienistä, likaisista ja risoista vaatteista. Vaatteita ei tajuttu ostaa eikä pyykkiä pestä, ennen kuin viimeinenkin vaate oli likainen. 

Menin juhliin arkivaatteissa, koska viiden vuoden takainen mekko ei tänäkään vuonna mahtunut minulle. Teeskentelin, että se oli oma valintani. 

Kaverisynttäreille ei ollut koskaan viedä lahjaa. Äitini unohti hankkia sellaisen ja saattoi tuupata käsiini kotoa kaapista jonkun satunnaisen esineen, että vie vaikka tuo. 

Itse ymmärsin vasta oman lapsen saatuani, kuinka epäreilusti minua oli ihan liian nuorena vastuutettu asioihin. Esim. ala-asteella pikkukoululaisena oli jo pestävä itse pyykit jos halusi saada puhdasta vaatetta. Toivoin kovasti lemmikkiä, jonka sitten sain. Kun tämä tarvitsi eläinlääkäriä, oltiin minua n. 10-vuotiasta vastuuttamassa, että itse etsittävä puhelinluettelosta eläinlääkärin puhelinnumero ja varattava sinne aika. Kun itkua pidätellen olin ihan neuvottomana, niin suuresti huokaillen lopulta vanhemmat tekivät sen "puolestani" jupisten samalla, että se on kyllä minun vastuullani se lemmikki.

Nyt kun itselläni on samanikäinen lapsi, niin en taatusti toimisi noin....

Vierailija kirjoitti:

Tosi surullisia kokemuksia. Varsinkin sinä vastaajanumero 40. Toivottavasti olet saanut hoivaa ja rakkautta myöhemmin elämässäsi. 

Kiitos!

En saanut ikävä kyllä. Löysin traumatisoituneen lapsen erehtymättömällä vaistolla miehen, joka kohteli minua huonosti ja hajotti loputkin minusta. Näinhän siinä usein käy.

Mutta ei hätää. Oivalsin keski-ikäisenä etsineeni rakkautta aina väärästä suunnasta. On joku, joka voi rakastaa minua ehdoitta ja pitää minusta hyvää huolta. Ja se olen minä itse. Nyt elämä on rauhallista ja hyvää. Ahmimisen kanssa tosin kamppailen vieläkin. 

Jotenkin helpottavaa lukea muiden kokemuksia ja tajuta, että muillakin antimetatyö-vanhempien lapsilla oli ihan samoja kokemuksia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näin varhaiskasvatuksen työntekijänä voin kertoa:

Vanhemmat unohtavat esim sovittuja lääkäriaikoja (tai muuta yhtä tärkeää), hakevat lapsia myöhässä milloin mistäkin syystä, yleensä kaikki täysin ennakoitavia asioita. Esim paikasta a paikkaan b ei pääse lentämään ikinä ruuhka-aikaan, mutta silti ajatellaan toiveikkaana että lapsi juuri sinä päivänä ehditään hakea ennen sulkemisaikaa.

Lapsella ei tarvittavia varusteita. Kengät pari numeroa liian pienet, kumpparit jalassa kesähelteellä. Kaikki retket tai poikkeusjutut unohdetaan. Tuodaan lapsi päiväkotiin pyhäpäivänä/kun päiväkoti kiinni tai sovittua aiemmin koska taas on joku oma meno unohdettu.



Varmasti myös laskut unohdetaan maksaa. Ylipäänsä on yllätys jos jotain ei unohdettais. Viestintä ei kulje millään tavalla vanhempien välillä.

Kutsutko sinä teidän johtajanne ja

Mitä tämä edes tarkoittaa? Totta kai metatyöt ovat osa kotitöitä.

Lasua pukkaa

Herranjesta, miten -itullisen raivostuttavia vanhempia! Ja minulla ei edes ole lapsia. Kiessus.

Tuttavapiirissä on kuitenkin tällainen säätäjä-säheltäjä, joka omasta mielestään on : hauska kun aina sattuu ja tapahtuu ja toisekseen hän on luova ja pystyy improvisoimaan, ja rento kun ei ns turhista stressaa. Häneltä voi tulla viestiä että voitko laittaa hänen tilille 3,60€, niin saa saldoksi 20€ ja voi nostaa automaatista. 40-vee akka! 

Olen itsekin kasvanut tällaisessa perheessä. Onneksi perustarpeet ja -velvoitteet hoidettiin, eli esimerkiksi nälkää ei tarvinnut nähdä. Kuitenkin muistoihini on jäänyt esimerkiksi arkivaatteissa vietetyt synttärijuhlat ja liian pienet urheilukengät. Löysin myös hiljattain reissuvihkoni, johon opettaja oli kirjoittanut, kuinka minulta oli unohtunut sitä ja tätä. Olin tuolloin 8-vuotias, ja minut oli jätetty aivan yksin muistamaan monisteet, koulukirjat ja liikuntavälineet.

On tässä hyvätkin puolensa. Nyt, kun on oma perhe, niin metatöiden miettiminen tulee ihan selkärangasta, kun sitä on joutunut pienestä lapsesta asti harrastamaan.

Vierailija kirjoitti:

Herranjesta, miten -itullisen raivostuttavia vanhempia! Ja minulla ei edes ole lapsia. Kiessus.

Tuttavapiirissä on kuitenkin tällainen säätäjä-säheltäjä, joka omasta mielestään on : hauska kun aina sattuu ja tapahtuu ja toisekseen hän on luova ja pystyy improvisoimaan, ja rento kun ei ns turhista stressaa. Häneltä voi tulla viestiä että voitko laittaa hänen tilille 3,60€, niin saa saldoksi 20€ ja voi nostaa automaatista. 40-vee akka! 

Miks nää kaikki on samanlaisia? Nauretaan vaan kun lapsella kaksi saman jalan kenkää jalassa, että kuinkas sattuikaan, toiset kengät jäi mökille!

Kasvoin tuollaisessa perheessä. Varhaislapsuudessa äiti piti huolen metatöistä, myöhemmin ei muun kuormituksen takia enää pystynyt. Isää ei kiinnostanut, oli näitä, joiden mielestä kaikki suunnittelu on ihan turhaa. Muistan arjen kaaoksen ja valtavan häpeän, kun olin aina ainut ilman varusteita ja opettajat pilkkasivat esim. liian pieniä monoja tai moittivat hoitamattomista vanhempien allekirjoituksista eri lippulappusissa.

Teininä jouduin kasvamaan aikuiseksi liian nopeasti ja pitämään huolta myös pikkusisaruksen asioista. Elin jatkuvassa stressitilassa, kun vanhemmat eivät suunnitelleet mitään. Ulkomaan matkoillakin oltiin aina ihan paineissa, juostiin hiki hatussa lähtöportille tai haettiin pikapasseja juuri ennen lähtöä. 

Minusta on tullut perfektionistinen ja ahdistunut aikuinen. 

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihme metatöitä?

Niinpä....voitaisiin puhua suunnittelusta, niin kukaan ei pääsisi saivartelemaan että "naiset keksii töitä itselleen ja valittaa kun väsyy". Suunnittelun sen sijaan kaikki ymmärtää, mitä se pitää sisällään lapsiperhekontekstissa.

Joillakin on jopa palkkatyössä nimikkeenä "suunnittelija" , että kyllä se ihan työstä käy. 

Nepsyperhe 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikesta metatyömärinästä päätellen aika onnellinen perhe.

Tyhmä, tyhmempi, edellinen.

Sä oot viä tyhmempi kun meidän emä.

Vierailija kirjoitti:

Kasvoin tuollaisessa perheessä. Varhaislapsuudessa äiti piti huolen metatöistä, myöhemmin ei muun kuormituksen takia enää pystynyt. Isää ei kiinnostanut, oli näitä, joiden mielestä kaikki suunnittelu on ihan turhaa. Muistan arjen kaaoksen ja valtavan häpeän, kun olin aina ainut ilman varusteita ja opettajat pilkkasivat esim. liian pieniä monoja tai moittivat hoitamattomista vanhempien allekirjoituksista eri lippulappusissa.

Teininä jouduin kasvamaan aikuiseksi liian nopeasti ja pitämään huolta myös pikkusisaruksen asioista. Elin jatkuvassa stressitilassa, kun vanhemmat eivät suunnitelleet mitään. Ulkomaan matkoillakin oltiin aina ihan paineissa, juostiin hiki hatussa lähtöportille tai haettiin pikapasseja juuri ennen lähtöä. 

Minusta on tullut perfektionistinen ja ahdistunut aikuinen. 

Jatkan vielä: missään meidän puutteessamme ei ollut kyse rahasta. Ei voi siis mennä sen taakse, että parhaamme yritettiin mutta resurssit ei riittäneet. Isäni löytyi silloin ja yhä edelleen verokoneesta. Ei vaan kukaan sattunut miettimään tai hoitamaan asioita, jotenkin ajateltiin että nämä lutviintuu tai ei ole niin tarkkaa.

Aikuisille olikin helppoa käydä ostamassa työmatkalla paikallisesta marketista paketti puhtaita sukkia, kun kukaan ei ollut tajunnut, että pyykkiä pitää pestä. Rahattomalle teinille oli nolompaa mennä haisevissa vaatteissa kouluun, kun oli aamulla joutunut kaivamaan ne pyykkikorista.

Vasta aikuisena olen oivaltanut, että moneen katastrofiin voi itse vaikuttaa. Kirjastosta ei tule muistutuksia, kun palauttaa kirjat ajoissa. Vaatteet ei maagisesti kaapista lopu, kun niitä pesee. Joulu tulee tänäkin vuonna, samoin isän- ja äitienpäivä jne. Elämässä pärjää yllättävän pitkälle rutiineilla ja pienellä varautumisella.

Vierailija kirjoitti:

Häpeällistä, turvatonta ja ylivastuuttavaa lapsen näkökulmasta. Muistan ihmetelleeni, kun kaveri kertoi että heillä oli ostettu kontaktimuovia jo ennen koulun alkua. Se kuulosti rakkaudelta käytännössä. 

Mä muistan, miten kaverin äiti sanoi ohimennen, että oli tilannut kaverille Ellokselta pari hupparia. Olin ihan hämmentynyt ja vähän vihainen kaverilleni (13-vuotiaan logiikalla toki hän syypää tässä), kun hän ei edes kiittänyt saati madellut kuten itse olisin tilanteessa tehnyt, vaan sanoi vain että ok, eikä äitinsä tuntunut edes odottavan mitään vuolaita kiitoksia kuten omani. Eikä kaverini ollut edes pyytänyt niitä huppareita eikä joutunut perustelemaan, mihin niitä tarvitsi, ja kaiken lisäksi hänellä oli jo monta pitkähihaista paitaa ennestään! Kyllä siinä oli paljon pureskeltavaa minulle siinä tilanteessa, silloin.

Itse toimin nykyään oman lapseni kanssa samoin kuin tuo kaverin äiti ja olen siitä ylpeä.

Mulla on tällainen mies. Itse suunnittelen kaikki jutut, lapsilla on vaatteet ja uimapäivänä varusteet repussa. Mies tuntuu olevan hetken lapsi ja kaikki tapahtuu aina siinä hetkessä. Lomamatkaa ei saa suunnitella etukäteen ja lomien ajankohdat on aina suuria mysteerejä. Kun sitten yhtäkkiä pari päivää ennen mies ilmoittaa, että nyt lähdetään lomalle ja haetaan pikapassit lapsille hirveellä stressillä. Paineessa on löydettävä joku hyvä lomakohde minne päästäisiin ja kaikki on tietenkin minun vikaani kun olen "estänyt" häntä pääsemästä lomalle.

Jos taas varaan, jonkin ajankohdan puolivuotta etukäteen niin siihen mies suunnittelee päällekäisiä menoja kuukausi ennen lähtöä. Onkin työmatkalla tai elintärkeässä harrastusleirissa, joita järjestetään vain "kerran elämässä". Ja taas syytellään minua, kun olen järjestänyt loman ja estänyt hänen menojaa ja hän ei nyt voi enää peruja näitä muita juttuja. Huoah! Ja vaikka loman ajankohta on tiedetty, sovittu ja päätetty puoli vuotta etukäteen.

Näiden ihmisten kanssa on elämä on tuskaa. Kaikki on säätöä ja vaikka etukäteen toinen huolehtisi niin silti siihen sähelletään päälle jotain ja ollaan marttyyrinä, että "minulle ei ole kerrottu mitään, en ollut tietoinen tästä, kommunikointi ei toimi tässä perheessä jne jne".

Kaikki metatyöt kaatu yhden päälle ja jos jotain itse unohtaa niin mitään turvaverkkoja ei ole. Ja niistä yksittäisistä unohdustuksista nämä anti-metatyöpuolisot jaksavat ulista, että miksi et huolehtinut, minä en tiennyt tästä mitään jne jne. Eli tyyppi ulkoistaa itsensä kaikesta vastuusta. Olisko englanniksi termi countability ominaisuus, joka puuttuu täysin. Ei olla vastuussa mistään mutta vaaditaan kaikki oikeudet ja mukavuudet.

Vierailija kirjoitti:

Itse ymmärsin vasta oman lapsen saatuani, kuinka epäreilusti minua oli ihan liian nuorena vastuutettu asioihin. Esim. ala-asteella pikkukoululaisena oli jo pestävä itse pyykit jos halusi saada puhdasta vaatetta. Toivoin kovasti lemmikkiä, jonka sitten sain. Kun tämä tarvitsi eläinlääkäriä, oltiin minua n. 10-vuotiasta vastuuttamassa, että itse etsittävä puhelinluettelosta eläinlääkärin puhelinnumero ja varattava sinne aika. Kun itkua pidätellen olin ihan neuvottomana, niin suuresti huokaillen lopulta vanhemmat tekivät sen "puolestani" jupisten samalla, että se on kyllä minun vastuullani se lemmikki.

Nyt kun itselläni on samanikäinen lapsi, niin en taatusti toimisi noin....

Tuli ihan tippa linssiin tästä, kun itselläni on niin vastaavia muistoja lemmikin kanssa.

Sain 11-vuotiaana kovasti toivomani akvaarion. Tein kaiken selvitystyön siihen liittyen itse, eli valitsin sisustuksen, kalat jne tutkittuani akvaariokirjoja. Mittasin vesiarvot, ja hoidin ruokinnan lisäksi viikoittaisen vedenvaihdon ja puhdistamisen. Vanhempani eivät osallistuneet tai auttaneet, vaan päin vastoin olivat tiellä. Vaihtoivat akvaarioon kuuluvan kunnollisen jalustan sisustukseen sopivampaan lastulevylipastoon, vaikka koitin kertoa, että meidän akvaario painaa yli 300 kg eikä lipasto sitä kestä. Kun meille tuli akvaarion vuoksi vesivahinko, se oli minun vikani luonnollisesti.

Aikuisena hankin uudelleen akvaarion. Vanhempani antoivat ymmärtää, ettei kannattaisi, kun ei viimeeksikään oikein sujunut..