Lue keskustelun säännöt.
Muistisairas mummo hoitokodissa
17.10.2024 |
Koitan käydä mummua katsomassa niin paljon kuin vain ehdin. Vien kahvia ja pullaa mukanani. Usein kuitenkin huomaan, että kun lähden pois olen jotenkin surullinen. Ehkä siksi, että muistelen sitä aikaa, kun oma mummo oli omassa kodissaan. Välillä myös mietin, että ymmärtääkö mummu enää kuka oikeasti olen. Eli hänen lapsenlapsensa.
Kommentit (36)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä luulen, että tunnistaa sinut. Vai onko muistisairaus kuinka paha?
Hän pystyy juttelemaan ja kertoo aika paljon vanhoja juttuja. Menee kyllä sekaisin nimissä. Joskus hän saattaa sanoa minulle, että olin kiva lapsena ja vähän vilkaskin. Ehkä hän sitten vielä muistaa.
Ei noin lievästi dementoitunut hoitokotipaikkaa saa.
Tietenkin saa, ellei pysty huolehtimaan itsestään kotona, eikä edes kotihoidon hoitajien käynnit riitä. Ei Alzheimer ja ja dementia joka ikisessä asiassa näy.
Kotona ei pärjää, koska voi öisin herätessään tehdä vaikka mitä outoa. Vesihanat laittaa vuotamaan, liesi päälle, sauna päälle, tai mitä muuta.
Ei osaa käyttää rahaa. Ei kertakaikkiaan kykene enää elämään yksin kotona.
Silti henkilö kykenee juttelemaan vierailleen, ja liittää vieraitaan muihin muistoihin. Vanhemmat asiat he muistavat hyvin.
Vaarallisinta ja pahinta on juuri lähimuistin heikkeneminen ja katoaminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Viimeinen käynti sairaalassa. Tätini, rakas ihminen +90 lepäsi voipuneena. Puristin kättään ja itkin hiljaa. Hän puristi takaisin ja sanoi: Pitäkää huolta toisistanne. Lähdin sairaalasta ääneen itkien. Parin päivän päästä hän kuoli, emme nähneet enää.
Olin niin kiitollinen kaikista vierailuistani, enää en voi käydä. Joka käynnin jälkeen oli surullinen, mutta kuitenkin tyytyväinen olo.
Alapeukkua tälle, miksi ihmeessä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisiko aika katkaista napanuora...
Ai??? Etteikö pitäis käydä tapaamassa enää? Julmaa, jos tätä tarjoat.
Kyllä se napanuora katkeaa itsestään kuoleman myötä
Niin. Jos vierailut aiheuttavat surua, ei kannata enää vierailla. Oma terveys on paljon tärkeämpää kuin puolikuolleen vanhuksen tarpeet.
Suru kuuluu elämään, rumasti kirjoitat!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ai??? Etteikö pitäis käydä tapaamassa enää? Julmaa, jos tätä tarjoat.
Kyllä se napanuora katkeaa itsestään kuoleman myötä
Niin. Jos vierailut aiheuttavat surua, ei kannata enää vierailla. Oma terveys on paljon tärkeämpää kuin puolikuolleen vanhuksen tarpeet.
Suru kuuluu elämään, rumasti kirjoitat!
Kuolema kuuluu vielä enemmän. Suru voi aiheuttaa terveyshuolia. Omalla terveydellä ei kannata leikkiä.
Vierailija kirjoitti:
Olet surullinen, koska olet empaattinen ja muistat millainen hän oli kun vielä asui kotonaan. Voit kysyä käydessäni: kuka minä olen? Tai muistako kuka olen? Sillon saat tietää muistaako mummu sinut. Oma äitini dementoitui ja ei muistanut enää minua, olin vain kiva nainen, jonka kanssa käytiin kävelyllä. Olin tekemisissä päivittäin ja joka päivä esittelin itseni hänelle, ei muistanut enää seuraavana päivänä nimeä.
Muistisairaasta on todella ahdistavaa kun kysytään muistatko kuka olen, jos sillä hetkellä mieli on kirkas ja muistaa on loukkaavaa kysyä ja jos mieli on ajassa ennen lapsenlapsen syntymää on ahdistavaa kun kysellään kuka se on tuo vieras joka pitäisi muka tuntea.
Onko sillä väliä muistaako mummu, olet tilanteessa, jossa pitää ajatella vain mummun parasta. Tervehtiä, täältä mummu tulee sinun lapsenlapsesi Jenna.
Dementiaa sairastavat ovat hyvin erilaisia ja eri vaiheessa sairautta siinä missä toinen haluaa että hänelle kerrotaan suoraan miksi hän on hoitokodissa, toinen on hotellissa lomalla eikä sairasta mitään, kolmas ihmettelee miksi hän kodistaan on tuotu taulu yämän vankilan seinälle jne
Dementia on pitkä kuolema omaisille, vähitellen omainen valuu pois, on hyvin ymmärrettävää, että olet surullinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kävin taas ja sama haikea olo vaivannut monta päivää. :( miksi?
Haikeus on sitä surutyötä, jota joudut tekemään mummosi menettämisestä. Hän ei ole enää se sama mummo kuin ennen.
Kieltämättä yllättävää, että noinkin hyväkuntoinen on päässyt hoitokotiin. Ehkä siihen on joku muu fyysinen sairaus eikä muistisairaus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä luulen, että tunnistaa sinut. Vai onko muistisairaus kuinka paha?
Hän pystyy juttelemaan ja kertoo aika paljon vanhoja juttuja. Menee kyllä sekaisin nimissä. Joskus hän saattaa sanoa minulle, että olin kiva lapsena ja vähän vilkaskin. Ehkä hän sitten vielä muistaa.
Ei noin lievästi dementoitunut hoitokotipaikkaa saa.
Tietenkin saa, ellei pysty huolehtimaan itsestään kotona, eikä edes kotihoidon hoitajien käynnit riitä. Ei Alzheimer ja ja dementia joka ikisessä asiassa näy.Kotona ei pärjää, koska voi öisin herätessään tehdä vaikka mitä outoa. Vesihanat laittaa vuotamaan, liesi päälle, sauna päälle, tai mitä muuta.
Ei osaa käyttää raha
Rahan käyttöön määrätään edunvalvoja eikä se ole missään tapauksessa hoitopaikkakriteeri. Laitetaan turvaliesi, eikä dementoivan asunnossa ole sähkökiuasta. Eikä edes tulitikkuja. Hanan voi kyllä jättää auki, mutta näitä vahinkoja sattuu paljon enemmän nuorille kuin dementikoille. Täällä reaalimaailmassa maataan ensin terveyskeskuksen kroonikko-osastolla muutamia kuukausia ennen kuin päästään hoitokotiin. Tai sitten on hälytetty poliisi, palokunta ja ambulanssi vähintään kolme kertaa ennen kuin sijoitetaan ympärivuorokautiseen valvontaan.
Aloittajan kannattaa kuitenkin käydä katsomassa häntä. Hänelle voi kuitenkin jäädä hyvä mieli siitä, että joku läheinen on käynyt, vaikka ei muistaisikaan. Tosin hän vaikuttaa vielä niin hyvämuistiselta, että hänen haikeutensa saattaa johtua siitä, että muistaa kaivata pois sieltä, missä nyt on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä, kun käyt hänen luonaan. Oma mummoni sairasti myös dementiaa ja hän ei jossain vaiheessa ollut enää oma itsensä. Olen silti hyvilläni, että kävin. Mummolle oli elämän loppuvaiheessakin tärkeää se läsnäolo. Että joku välitti hänestä. Surua et voi elämässä välttää, vaikka tekisit mitä.
Ihana kun käyt. Vaikkei tunnistaisi sinua, tunnistaa ystävällisyyden, hellyyden, huolehtimisen. Meillä täti 92v ei tunnistanut ketään läheisiään kahteen viimeiseen vuoteen. Kun käytiin, soitettiin puhelimelta musiikkia, täti nautti yllättäen erityisesti lastenlauluista, silitettiin kättä ja kammattiin hiuksia, mistä tuntui nauttivan. Aina jäi itselle hyvä mieli näistä käynneistä ja ne olivat meille tärkeitä niin kauan kuin eli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älytöntä tuhlata yhteiskunnan rahoja muistisairaisiin vanhuksiin.
Kyllä se on läheisille raskasta. Kun oma läheinen ei enää tunnista, eikä muista samoja yhteisiä muistoja. Omalla mummullani on muisti laskenut nyt 3 kk aikana hyvin merkittävästi. Keskustelut ovat muuttuneet, hän ei ymmärrä missä hän on ja puhuu niitä näitä , epätosia juttuja... On vuodepotilaana hoivakodissa ja kertoo käyneensä aamulla uimassa ja kävelyllä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mukavaa, että huolehdit hänestä. :)
Onko sillä väliä tunnistaako? Muistisairas elää hetkessä. Vaikka ei muistaisi edes koko käyntiäsi jälkeenpäin, hän on onnellinen sillä hetkellä kun olet häntä katsomassa ja hänelle tulee tunne että hänestä välitetään.
Hautasin viime vuonna muistisairaan äitini. Lämmöllä muistelen yhteisiä hetkiämme, vaikka hän ei viimeisinä vuosina enää edes ymmärtänyt, että olen hänen tyttärensä. Ilahtui silti aina kun menin häntä katsomaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen tullut samaan tulokseen, että mitä sitten vaikka mummo ei muista minua. Aina kun menen paikalle, hän ilahtuu, vaikkei tiedä tarkkaan enää kuka olen... Onhan se välillä vähän erikoista, kun jutut sille radalle lähtee, mutta koitan jutella hyvin hyvin vanhoja asioita hänen kanssaan.
Niin. Jos vierailut aiheuttavat surua, ei kannata enää vierailla. Oma terveys on paljon tärkeämpää kuin puolikuolleen vanhuksen tarpeet.