Onko tälle luonnevialle nimi? Esitän aina roolia, koska tuntuu ettei mitään omaa itseä olekaan

Vierailija kirjoitti:

Joo, 30+ ikäluokassa jo mahdollista, 40+ ei niinkään, saati sitä vanhemmissa. Tai siis, Suomen ensimmäinen asperger-diagnoosi on annettu vuonna 1989, ja siitä on matkaa siihen, että tyttöjen aspergeria ois tunnistettu.

Sama täällä. Päällisin puolin muakin syytettäisiin muotidiagnoosin hakemisesta. Todellisuudessa kykenen tekemään töitä n. 50% ajasta ja sekin syö mut niin loppuun että on vaan jatkuvasti todella huono olla. En ole koskaan ollut yhtä vuotta putkeen kokoaikatöissä ja ikä lähenee neljääkymppiä. Mä en saa huolettua itseäni ja kaikki ihmissuhteeni kärsivät. Ylläpito vaatii niin paljon etten kykene. Enkä puhu nyt mistään kymmenistä ihmissuhteista, vaan edes niistä tärkeimmistä, jotka todella haluaisin pitää. Mulla ei voi olla minkäänlaista ns. normaalia parisuhdetta, koska uuvun. Siksi olen sinkku. En koska haluaisin olla, vaan koska on pakko. Myös siksi ettei kukaan "normaali" jaksaisi minua enkä minä häntä. Myöskään lapsia en luultavasti voi koskaan hankkia, koska olisi vastuutonta hankkia jos ei saa itseäänkään huollettua. Masennuksesta kärsinyt 10+ vuotta ja ahdistuksesta koko ikäni. Lisänä on sosiaalista jännittämistä, jatkuvaa stressiä kaikesta sekä haitallista pakko-oireiluksi luokiteltavaa stimmausta ja hirveästi turhautumista koska en kykene keskittymään edes asioihin joita rakastan. Käyttämätöntä potentiaalia on huimasti. En vain saa tässä elämän grindauksessa ja keskittymisvaikeuksien takia sitä käyttööni.

En yksinkertaisesti voi *valita* tavallisen ihmisen tavallista elämää, johon kuuluu kokoaikatyö, tavallisen mallin mukainen parisuhde, pari lasta, lemmikit, harrastukset, kaikki sosiaalinen elämä ja tavallinen omakotitalo ja tuossa pyörityksessä mukana pysyvä mielenterveys ja riittävän tyytyväinen olo. Kaikkea noista en haluaisikaan, mutta pointti onkin että mikä on suurimmalle osalle täysin tehtävissä ja normaalia, tavallista hyvää elämää, jossa on useimmat palikat ja ne ns. tavalliset unelmat ovat ikään kuin itsestäänselvyyksiä, ei ole mahdollista minulle tai monille muillekaan autisteille. Minä kuolisin tai joutuisin osastolle.

Näkeekö tätä päältä päin kun kohtaa hymyilevän minun, joka kykenee sen n. 5 minuuttia kevyeen sosiaaliseen interaktioon kiitos opeteltujen fraasien, ennen kuin alkaa panikoida? Ei näe. Ei todellakaan näe, koska en halua joillekin tuntemattomille tai puolitutuille läväyttää näytille sitä järkyttävää uupumisen ja epätoivon määrää näistä niinkutsutuista normaaleista asioista. En halua alkaa selittää heille sitä syvää yksinäisyyttä ja erillisyyden tunnetta, jota he tuskin ymmärtävät. Päälläni on kuin kumipuku, joka pitää minut sen ratkaisevan mitan verran pääsemästä kontaktiin. Samaan aikaan minulta puuttuu ihon uloin kerros ja maailma koskettaa siihen lähes jatkuvasti ja aivan liikaa kerralla. Maailmassa on hyvin vähän paikkoja, ihmisiä ja tiloja, joissa voi tuntea itsensä ihan tavalliseksi keskikäyrän ihmiseksi, jolla on ihan hyvä olla ilman suuria ponnisteluja. Rakastan luontoa, mutta muutoin tahtoisin vain jo pois siihen oikeaan kotiin, enkä olla täällä jossa olen vain vaikea vieras.

Ap:lle kiitos kiinnostavasta avauksesta. Minullakin alkoivat tekstejäsi lukiessa heti autistisen maskauksen tunnistavat kellot kilkattaa. Ylipäätään vahvat neurokirjon fiilikset nousivat. Kuulisin mielelläni lisää ajatuksiasi.

Tutulta kuulostaa. Neurokirjolla minäkin. En minäkään oikeastaan täysin tiedä kuka olen ja mitä haluan sen maskin alla. Sitä osin luulee tietävänsä, mutta todellisuudessa se on se apina liskon aivoineen, joka vain yrittää selviytyä. On minulla tietysti preferenssejä ja harrastuksia, joista nautin, mutta silti tuntuu kuin syvyys vain katsoisi takaisin ilman mitään konkreettista, josta ottaa kiinni. Koen että useimmilla minuus on selkeärajaisempi ja sillä on kuin pysyvä muoto, minä olen kuin sumua ja taivaallinen parvilintuja. Muille otan sen muodon minkä tarvitsee ja se on niin automaattista etten osaa olla tekemättä niin. En täysin valehtele vaan olen kuin minuuteni näyttelykuraattori, joka tietoisesti ja tiedostamatta valitsee mitä näytetään. Häivyttää osan näkyvistä ja korostaa osaa. Jättää jotain kehysten ulkopuolelle tai spottivalon varjoihin.

Onko se se helpoin ja rennoin muoto jossa olisin jos kukaan ei katsoisi, ei tietenkään. En tiedä mikä se muoto on. Muilla se muoto kai on ja he tietävät miltä se näyttää. Heillä ei ole suuren suuria vaikeuksia olla juuri sitä ihan ilman mitään kuratoimista. Ehkä he laittavat töissä asiakaspalvelukasvot päälle, mutta muuten he vain ovat oma itsensä. Eivät monitoroi ja havainnoi kaikille aina. Minä en tiedä miltä se näyttää, vaikka iltaisin lösähdän sen kanssa olemaan ja kiitän kodista, jossa olla yksin ja rauhassa sekä vapaa. Sen verran tiedän, että jos haluan todella rentoutua, nauttia olemisesta ja elämän iloista, on yleensä oltava yksin. Kai sitä on tehnyt niin pitkään että minuus on hämärtynyt ja maski niin toinen luonto että vapaaseen minään ei ehdi olla tarpeeksi kosketuksissa, jotta se selkiytyisi ja vahvistuisi. Minä olen ikään kuin minä sekä sen havaitsija, joka valitsee. Valitsija projektoi "minut" näkyville kuin esityksenä valkokankaalle. Valitsija on niin kiireinen toimessaan ettei se näe koko minää ja olen niin kiireinen ollessani valitsija etten ole tilanteissa ihan vain no, minä. Varsinainen minä siis jää piiloon sekä minulta että katsojilta. 

Vierailija kirjoitti:

Tutulta kuulostaa. Neurokirjolla minäkin. En minäkään oikeastaan täysin tiedä kuka olen ja mitä haluan sen maskin alla. Sitä osin luulee tietävänsä, mutta todellisuudessa se on se apina liskon aivoineen, joka vain yrittää selviytyä. On minulla tietysti preferenssejä ja harrastuksia, joista nautin, mutta silti tuntuu kuin syvyys vain katsoisi takaisin ilman mitään konkreettista, josta ottaa kiinni. Koen että useimmilla minuus on selkeärajaisempi ja sillä on kuin pysyvä muoto, minä olen kuin sumua ja taivaallinen parvilintuja. Muille otan sen muodon minkä tarvitsee ja se on niin automaattista etten osaa olla tekemättä niin. En täysin valehtele vaan olen kuin minuuteni näyttelykuraattori, joka tietoisesti ja tiedostamatta valitsee mitä näytetään. Häivyttää osan näkyvistä ja korostaa osaa. Jättää jotain kehysten ulkopuolelle tai spottivalon varjoihin.

Onko se se helpoin ja rennoin muoto jossa olisin jos kukaan ei katsoisi, ei tietenkään

Tähän lisään vielä. Uskon että sinullakin se persoona ja minuus kyllä on. Nyt se vain on paennut niin kauas, ja sinä olet aktiivisesta toimijuudesta ja poissaolosta niin kulunut ja uupunut ettet näe sitä. Olet ikään kuin jatkuvasti itsesi ulkopuolella ja et toimi itsenäsi ja ole läsnä itsenäsi, vaan itsesi ulkoisena havainnoitsijana. Sinä olet kyllä siellä sen spottivalon, joka valaisee dynaamisen maskisi 24/7, reunamilla pimeässä. Kun sammutat huomion ja kohteena olemisen kohdevalon, et näe ensin mitään muuta kuin pimeää monotoniaa.

Sinuna ottaisin nyt niin paljon aikaa yksinolemiseen, reflektioon ja tarpeidesi kuunteluun kuin mitenkään mahdollista. Kysyisin paljon kysymystä "miksi", "miksi teen näin" tai "minkä takia". Joihin vastaus pitäisi olla koska haluan, nautin siitä tai saan hyvää oloa (eikä muuten muotoa: "haluan koska haluan että muut ovat iloisia"). Ensin alkuun liiasta miellyttämisestä parantuessa ja minuuden etsinnässä pitää olla epämukavankin itsekäs ja ajatuksen tasolla hylätä kaikki mikä tähtää mielihyvän saamiseen muille mielihyvää tuottamalla, ja vain yrittää löytää ensin ne asiat mistä tykkää ihan vain siksi, että saa niistä mielihyvää itselleen. Pohtisin mitä ovat ne asiat, joista yksinollessasi nautit ja unelmoit. Pohdi mitä ovat ne asiat, joista voit sanoa tuntevasti rehellisesti iloa ja nautintoa. Joita tehden sulla on vapaa olo, aika kuluu kuin siivillä ja tunnet rentoutuvasi.

Tarvitset aikaa yksin kontaktitta muihin, koska sinun pitää saada sammutettua kohdevalo (muiden ihmisten havainnoimisen ja odotusten kohteena oleminen), johon reagoit automaattisesti luomalla sen eteen kuvan. Osa siitä kuvasta voi hyvinkin olla oikeaa sinua, mutta osa takuuvarmasti on vain odotusten täyttämistä eikä jotain mikä kuuluu sinuun. Mitä enemmän syvennyt itsesi kanssa olemiseen yksin ja nautittavien asioiden löytämiseen, sitä enemmän saat selkyyttä kuvaan ja vahvistettua todellisia osiasi. Sitä pitää tehdä riittävän paljon ilman muita, jotta ääriviivat alkaisivat näkyä sinulle myös silloin kun selkärangastasi tuleva esitys ja maski napsahtaa päälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, 30+ ikäluokassa jo mahdollista, 40+ ei niinkään, saati sitä vanhemmissa. Tai siis, Suomen ensimmäinen asperger-diagnoosi on annettu vuonna 1989, ja siitä on matkaa siihen, että tyttöjen aspergeria ois tunnistettu.

Sama täällä. Päällisin puolin muakin syytettäisiin muotidiagnoosin hakemisesta. Todellisuudessa kykenen tekemään töitä n. 50% ajasta ja sekin syö mut niin loppuun että on vaan jatkuvasti todella huono olla. En ole koskaan ollut yhtä vuotta putkeen kokoaikatöissä ja ikä lähenee neljääkymppiä. Mä en saa huolettua itseäni ja kaikki ihmissuhteeni kärsivät. Ylläpito vaatii niin paljon etten kykene. Enkä puhu nyt mistään kymmenistä ihmissuhteista, vaan edes niistä tärkeimmistä, jotka todella haluaisin pitää. Mulla ei voi olla minkäänlaista ns. normaalia parisuhdetta, koska uuvun. Siksi olen sinkku. En koska haluaisin olla, vaan koska on pakko. Myös siksi

Tuttua tekstiä. Olen jo 40+, enkä koskaan tehnyt töissä täyttä päivää. Nyt osa-aikaisena. Mitään diagnoosia minulla ei ole, olen vältellyt virallisten tahojen kanssa yhteyksissä olemista. 

Sinkku myös. En jaksaisi toista samalla tavalla (tai edes eri tavalla) vinksahtanutta enkä sitten ns. "normaaliakaan" kun sille en uskaltaisi näyttää kokonaista itseäni, vaan esittäisin roolia. 

Minuuden hajaannus on minulla helpottanut vähän ajan ja elämän vakautumisen myötä. On uskaltanut pysähtyä itsen äärelle kuuntelemaan sitä omaa ääntä. Omia tarpeita. 

Hämmentävä ketju. Siis siinä mielessä, että paljon uutta tietoa autismista ja oma pää meni pyörälle.

Itselläni on ollut lapsena paljon autismiin viittaavia piirteitä. En kuitenkaan enää tunnista itseäni niistä, enkä koskaan ole tosissani epäillyt, että olisin autismin kirjoilla.

Olin siis lapsena sosiaalisesti kömpelö, viihdyin yksin. Ihan pienestä pitäen jo inhosin kun joku vieras hymyili minulle. Koin sen niin, että minulle nauretaan. Näin on äitini kertonut. Julkisissa kulkuneuvoissa en voinut kestää, kun jonkun takin helma osui minuun ohi kulkiessaan. Näille jutuille ollaan perheeni kanssa lähinnä naureskeltu. Äitini totesi joskus, että "tulihan se tuosta Liisastakin ihan sosiaalikelpoinen yksilö." 

Mielenterveysongelmia löytyy kyllä nyt aikuisena vaikka muille jakaa. Dissosiaatio juttujakin koin teini-iässä jonkin verran. Kuten sanoin, hämmentävää..

.En ole ollut tietoinen, että naisten autismi on erilaista kuin miesten. Löytyisiköhän jostain joku hyvä tietolähde? Mielellään suomeksi. :) 

Ylös

Vierailija kirjoitti:

Hämmentävä ketju. Siis siinä mielessä, että paljon uutta tietoa autismista ja oma pää meni pyörälle.

Itselläni on ollut lapsena paljon autismiin viittaavia piirteitä. En kuitenkaan enää tunnista itseäni niistä, enkä koskaan ole tosissani epäillyt, että olisin autismin kirjoilla.

Olin siis lapsena sosiaalisesti kömpelö, viihdyin yksin. Ihan pienestä pitäen jo inhosin kun joku vieras hymyili minulle. Koin sen niin, että minulle nauretaan. Näin on äitini kertonut. Julkisissa kulkuneuvoissa en voinut kestää, kun jonkun takin helma osui minuun ohi kulkiessaan. Näille jutuille ollaan perheeni kanssa lähinnä naureskeltu. Äitini totesi joskus, että "tulihan se tuosta Liisastakin ihan sosiaalikelpoinen yksilö." 

Mielenterveysongelmia löytyy kyllä nyt aikuisena vaikka muille jakaa. Dissosiaatio juttujakin koin teini-iässä jonkin verran. Kuten sanoin, hämmentävää..

.En ole ollut tietoinen, että naisten auti

Naisten autismi voi tietysti näyttäytyä ihan samalla lailla kuin stereotyyppisesti miehillä näkyy ja miehellä näkyä samalla lailla kuin stereotyyppisellä naisautistilla. Ei siis ole erillistä miesten tai naisten autismia, mutta sille on syynsä miksi naisilla usein oirehtii vähän eri tavalla kuin niillä stereotyyppisillä seitsenvuotiailla valkoihoisilla pojilla 90-luvulla. Eikä esimerkiksi tarvitse olla nainen, jotta on alkanut maskaamaan. Toivottavasti joku vinkkaa hyviä tietolähteitä sinulle. Englanniksi löytyy kattavammin. Väsymys painaa sen verran ettei minusta ole nyt siihen. 

Joo, ilmaisin itseni vähän hölmösti ja ymmärrän etteivät ne ole erillisiä toisistaan, mutta olisi tosiaan mukava lukea nimenomaan naisten kokemuksista ja jos jotain tutkimusfaktaakin saisi kylkeen .

Suunnaton epävarmuus???

Vierailija kirjoitti:

Joo, ilmaisin itseni vähän hölmösti ja ymmärrän etteivät ne ole erillisiä toisistaan, mutta olisi tosiaan mukava lukea nimenomaan naisten kokemuksista ja jos jotain tutkimusfaktaakin saisi kylkeen .

https://www.kaypahoito.fi/nix03176

https://autismiliitto.fi/autismi/erilaista-autismia/autismikirjo-tytoil…

Tuossa pari linkkiä. 

Ongelmana usein on, ettei autisti välttämättä tunnista itseään siitä kuvauksesta, jonka asiaa ulkoapäin tarkkailevat neurotyypilliset ihmiset ovat kirjoittaneet. Sen sijaan kun lukee autistien omia kuvauksia omasta kokemusmaailmastaan, saattaa helposti tunnistaa itsensä kuvauksesta

Kannattaa siis etsiä vasta aikuisena diagnoosin saaneiden naisten kertomuksia. En ole itse lukenut sitä Clara Törnvallin kirjaa, mutta siitä kertovat lehtijutut ovat herättäneet paljon ajatuksia. Kannattaa siis ehkä tsekata se myös. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, ilmaisin itseni vähän hölmösti ja ymmärrän etteivät ne ole erillisiä toisistaan, mutta olisi tosiaan mukava lukea nimenomaan naisten kokemuksista ja jos jotain tutkimusfaktaakin saisi kylkeen .

https://www.kaypahoito.fi/nix03176

https://autismiliitto.fi/autismi/erilaista-autismia/autismikirjo-tytoil…

Tuossa pari linkkiä. 

Ongelmana usein on, ettei autisti välttämättä tunnista itseään siitä kuvauksesta, jonka asiaa ulkoapäin tarkkailevat neurotyypilliset ihmiset ovat kirjoittaneet. Sen sijaan kun lukee autistien omia kuvauksia omasta kokemusmaailmastaan, saattaa helposti tunnistaa itsensä kuvauksesta

Kannattaa siis etsiä vasta aikuisena diagnoosin saaneiden naisten kertomuksia. En ole itse lukenut sitä Clara Törnvallin kirjaa, mutta siitä kertovat lehtijutut ovat herättäneet paljon ajatuksia. Kannattaa siis ehkä tsekata

Kiitos!  En tosiaan ole tunnistanut itseäni näistä "ulkoapäin tarkkailevista" teksteistä .

Tulee mieleen epävakaa persoonallisuus ap:n kuvauksista ja muista tänne kirjoitetuista viesteistä. Se, että muistot ovat hukassa, liittyisi kyllä dissosaatioon. Eri asia kuinka paljon haittaa siitä on. Ilmeisesti et ole suhteessa jossa hyväksi käytettäisiin tms? Osaat pitää puolesi ja elämäsi on vakaata?

Tässä tietoa, Googlettamalla löytyy opinnäytetyö. Autismiliiton sivuilta löytyy muutakin tietoa naisten autismista. 

https://autismiliitto.fi/materiaalia/autismi-lehti/naisten-autismi-mask…

https://autismiliitto.fi/autismi/erilaista-autismia/autismikirjo-tytoil…

Vierailija kirjoitti:

Tulee mieleen epävakaa persoonallisuus ap:n kuvauksista ja muista tänne kirjoitetuista viesteistä. Se, että muistot ovat hukassa, liittyisi kyllä dissosaatioon. Eri asia kuinka paljon haittaa siitä on. Ilmeisesti et ole suhteessa jossa hyväksi käytettäisiin tms? Osaat pitää puolesi ja elämäsi on vakaata?

Ammattlaisetkin erityisesti naisilla sekoittavat autistisen oirehtimisen mm. varsinkin epävakaaseen ja kaksisuuntaiseen. Vähän samaa näkyy masennuksen ja vaikkapa sosiaalisten tilanteiden pelon kanssa. Ihmisen primääri "ongelma" voi olla autismi ja se sitten näkyy ulospäin jonain mitä tulkitaan kimpuksi muita ennemminkin sekundäärisiä "ongelmia", jotka ovat osa siten miten jonkun autistin autistisuus tulee ilmi tai miten autisti reagoi maailmaan jota ei ole rakennettu hänen aivoilleen ja hermostolleen (mm. masennus reaktiona tavalliseen arkeen ja maailmaan).

Ja mikä nyt on oikeasti ongelma ja mikä ei. Hyvin erilaiset asiat ovat ongelmia neurotyypilliselle kuin autistille. Mikä on autistille aivan normaalia ja tervettä, neurologiansa mukaista vapaata ja onnellista käytöstä ja hyvinvoinninkin merkki voi olla merkki epänormaaliudesta ja huonovointisuudesta sekä ongelmasta neurotyypillisellä. Esimerkiksi minä en pelkää sosiaalisia tilanteita, mutta niihin kyllä liittyy ylimääräistä jännitystä, koska pyrin mm. maskaamalla neurotyypillisiin standardeihin. Sosiaaliset tilanteet eivät luonnostaankaan ole jotain mitä kohti hakeudun, mutta koska olen mitä olen, niihin on alkanut liittyä jännittämisen tunnetta. Joku sanoisi että minulla on ongelmallinen sosiaalifobia, minä taas että olen autisti, jolle ei suoda vapautta kommunikoida ominaisimmalla tavalla ilman että siitä seuraa jotakin ylimääräisiä negatiivisia tulkintoja tai ärsyyntymistä. Haluan vain hoitaa asiani mahdollisimman helposti, ilman väärinymmärryksiä ja mitään turhaa draamaa.

Neurotyypilliselle, joka on ennen katsonut aivan normaalisti silmiin ja alkaakin välttää sitä ynnä muuta liiallisen jännittämisen takia, silmiinkatsomattomuus ja jännitys onkin ongelma ja merkki häiriötilasta, joka olisi hyvä hoitaa. Ei siksi että jännittäminen olisi väärin, vaan siksi että henkilö kärsii jos sosiaaliset tilanteet pelottavat liiallisesti. Minä taas autistina en tarvitse vastaavaa hoitoa, vaan hyväksyntää voida kommunikoida autistisesti. Eli vaikkapa hyväksymällä silmiinkatsomattomuuden, antamalla tarpeeksi aikaa ja kummeksumatta liikkeitäni. Minua ei sosiaalisesti jännitä mikään muu kuin se että on väsyttävää yrittää kommunikoida itselle epäluonnollisella tavalla ja se kun se on sellaista häslinkiä aina joko siksi että yritän liikaa tai koska kuultava autistisuus tekee oman twistinsä. Sekä autistisuus että autistisen mielen ja hermoston reagointi ympäröivään maailmaan voi näkyä ulospäin identtisenä kuin henkilöllä, jolla on oikea sosiaalifobia. Silti ne eivät ole sama asia. Silti toinen tarvitsee hoitoa ja ongelmasta olisi pyrittävä hänen itsensä vuoksi eroon. Toinen taas on normaali oma itsensä ja tarvitsee vain ymmärrystä, jotta turhat jännityksen rippeet ja kamala yliyrittäminen voisi lakata. Mistään muusta ulospäin muka fobiasta kielivää taas ei pidä pyrkiä eroon, koska se olisi autistille haitallista, vaikkapa silmiinkatsomattomuudesta ja stimmailusta.

Onko muka autisteilla muistamisen ongelmia?

Vierailija kirjoitti:

Onko muka autisteilla muistamisen ongelmia?

Kyllä voi olla, mm. työmuistin heikkoutta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko muka autisteilla muistamisen ongelmia?

Kyllä voi olla, mm. työmuistin heikkoutta. 

Ap:lla ei puhe työmuistista vaan ulkopuolisuuteen. dissosiaatio. Depersonalisaatio.

"Karkeasti yleistäen depersonalisaatiossa henkilö kokee itsensä epätodelliseksi tai oudoksi, derealisaatiossa henkilö taas kokee ympäristön epätodelliseksi tai oudoksi."

https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00359

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko muka autisteilla muistamisen ongelmia?

Kyllä voi olla, mm. työmuistin heikkoutta.

Adhd on myös yleistä autisteilla, joten ihan luonnollista siltäkin kannalta. Ylipäätään kannattaa ihmettelijöiden muistaa, että autistit ja muut neuroepätyypilliset ovat yhtä kirjava joukko kuin neurotyypillisetkin. Sanotaan että kun on tavannut yhden autistin on tavannut yhden autistin. Jos otetaan kadulta tämä yksi autisti, löytyy siltä stereotyyppisiä autistisia piirteitä ja sitten myös kasa kaikkea muuta, osa nk. autismista johtuvaa ja osa sitten yleistä ihmisyyden kirjoa. Ei hän silti lakkaa olemasta ihan oikea autisti, vaikka joukossa olisi jotakin ei niin autisteille tyypillisiä piirteitä tai jokin ihan harvinaisuuskin.

Kuulostaa kyllä ihan selkeältä autistiselta tai ADHD:n maskaamiselta. Yleinen kokemus, että kun tajuaa maskaavansa ja huomaa ettei maski olekaan se mitä oikeasti on, ammottaa oman minuuden paikalla hämmentävä kysymysmerkki ja kysymys miten on edes mahdollista olla tietämättä tarkkaan kuka on ja mikä on minua ja mikä ei. Varsinkin myöhään diagnosoiduilla autistinaisilla ihan yleistä että ovat hukassa ja on tunne etteivät tiedä keitä ovat kaiken sen jatkuvan ja usein ei-tahdonalaisen naamioinnin takana. Moni on aloittanut sen niin pienenä ettei heillä ole käsitystä milloin se on alkanut tai tiedä heidän itsensä ja maskaavan itsensä eroa. He luulevat näytöksen olevan heitä eikä oikeasti vain selviytymisstrategia. Osa taas pystyy maskaamaan täysin tietoisesti, koska sillä pääsee helpommalla eikä tarvitse jatkuvasti olla selittelemässä itseään. Lienee myös syystä tai toisesta liian kilteiksi lannistuneiden steategia myös.

Täällä toinen samanlainen. Jotenkin koitan olla aina hajuton ja mauton miellyttääksi kaikkia. Ja vaikka inhoan sitä niin muutakaan en osaa olla. Juuri pari päivää sitten mietin etten ole oikeastaan koskaan saanut kehuja luonteestani. Kerran yksi kaveri sanoi että ollen sisukas taistelija mutta siihen se sitten jääkin. Olen ulkomuodoltani suht nätti ja koko olemiseni perustuu siihen. Saan kehuja ulkonäöstäni mutta onhan se tosi säälittävää että aikuinen nainen on nätti kuori tyhjää täynnä. Haluaisin olla hyvä, kiinnostava tyyppi ominen vankkoine mielipiteineni.