Lue keskustelun säännöt.
Onko tälle luonnevialle nimi? Esitän aina roolia, koska tuntuu ettei mitään omaa itseä olekaan
13.10.2024 |
Minulla on ollut ihan perushyvä ja turvallinen lapsuus keskiluokkaisessa perheessä eikä mitään traumahommeleita, mitkä selittäisi. Mutta jostain syystä olen oppinut hyvin pienestä saakka, että ei ole suotavaa olla oma itsensä, vaan olen kehittänyt roolin, jota esitän kaikille.
Nyt keski-iässä se rooli alkaa tuntua koko ajan hankalammalta, ihan kuin olisi koko ajan liian pienet kengät väärissä jaloissa ja jalkani vielä kasvaisi koko ajan. Mutta kun yritän miettiä, kuka olen sen roolin alla, tuntuu että siellä ei ole ketään.
En esimerkiksi pidä lainkaan menneiden muisteluista, koska tuntuu aina, että ne on tapahtuneet vieraalle ihmiselle -poislukien jotkut ahdistavat, kielteiset muistot, silloin olen ilmeisesti ollut ihan itsenäni läsnä että on syntynyt tunnemuisto. Muistan kyllä asioita paljon ja hyvin, mutta ne ei tunnu liittyvän mitenkään minuun.
Mietin nyt, että onko tälle joku termi? Jos ilmiö on tunnistettu, siihen voisi sitä kautta löytää apua.
Kommentit (202)
Vierailija kirjoitti:
Ethän ap ole sortunut keskustelemaan ketjussa eri persoonina ja vastailemaan itsellesi anonyymiteetin suojassa?
En epäile, enkä syytä, enkä moralisoi, mutta jos olet, niin et voi parantua mistään, jos rakennat itsellesi jonkun uuden lohduttaja-/ymmärtäjä/yläpeukuttajapersoonan.
Joskus täytyy vaan löytää itsensä. Ja omistaa ne kirjoituksensa, ovat ne kuinka epämääräisiä, tylsiä tai ongelmallisia tahansa.
-winner-
Moniroolitusta kutsutaan myös skitsofreniaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sä olet löytänyt jotain olennaista, mitä esim. buddhalaisuudessa jotkut etsii vuosikaudet meditoimalla: että oikeasti niidne kaikkien roolien, niiden alastomuuden suojaksi elämän aikana koottujen viikunanlehtien, alla ei ole mitään eikä ketään. Että ns. ajallinen ihminen on vain kokoelma tällaisia leimoja, samaistumisia, esitettyjä rooleja jne. Kaikkien niiden alla olet vain tietoisuus, oleminen, et kukaan henkilö. Se on itse asiassa hyvin vapauttava oivallus kun sen tajuaa, eikä enää pidä ongelmana sitä ettei ole jotain myyttistä omaa aitoa itseä.
Ja jokainen on heijastusta ympäristöstään, yhteisöstään ja kulttuuristaan.
Toisaalta: jokin siihen on syynä, että jotkut pääsääntöisesti kokevat suurta vapautta ja tyytyväisyyttä, toiset ahdistuvat, menevät solmuun ja pahimmillaan tappavat itsensä. Toki voi sanoa: entäs sitten, sekin oli olemattoman olennon yksi polku? Mutta missä kohtaa voi ihmisen laittaa tällaiseen nihilismiin.
Vierailija kirjoitti:
Ethän ap ole sortunut keskustelemaan ketjussa eri persoonina ja vastailemaan itsellesi anonyymiteetin suojassa?
En epäile, enkä syytä, enkä moralisoi, mutta jos olet, niin et voi parantua mistään, jos rakennat itsellesi jonkun uuden lohduttaja-/ymmärtäjä/yläpeukuttajapersoonan.
Joskus täytyy vaan löytää itsensä. Ja omistaa ne kirjoituksensa, ovat ne kuinka epämääräisiä, tylsiä tai ongelmallisia tahansa.
-winner-
Mistä ihmeestä sulle edes on tullut mitään tuollaista mieleen? Mä en näe koko ketjussa mitään tuollaiseen viittaavaa.
Oon yksi ketjuun kommentoineista keski-ikäisenä autisminkirjon diagnoosin saaneista naisista. Moni kaltaiseni on kirjoittanut tähän ketjuun, ja mä tunnistan todella paljon asioita heidän kaikkien kirjoituksista. Selvästi myös AP tunnisti itseään naisten autisminkirjoa ja maskaamista kuvailevissa teksteissä.
Vierailija kirjoitti:
Ai että tympii nämä maskaamiset ja ghostaamiset.
Juu, maskeeraus ja naamiointi vievät mielikuvan teatterimaailmaan liikaa, mutta naamarointi olisi hyvä ja kuvaava ilmaisu asialle.
Haamuilu, kummittelu: haamutapailu, kummailu, haahuilu, haamuttelu.
Enää vissiin jossain savon perukoilla luodaan ja keksitään omia sanontoja, jotka osa on suorastaan nerokkaita. Ne on luultavasti noillekin sanoille keksineet jotkut hyvät vastineet.
Ihmeellisesti olet saanut alapeukkuja monta. Pelkästä faktasta. Maskaushan on pelkkää teatteria. Siis tarkoituksellista esiintymistä muuna kuin on. Syyt voi olla moninaisia, eikä edes välttämättä neurologisia anomalioita=poikkeavuuksia. Jopa terveet esittää usein parempaa kuin on. Ihan arkitilanteissa ja kaikille. Työnhaussa tämä on jopa osaamismeriitti. Osaa "brändätä" itsensä, ja kehua itseään sujuvasti, vaikka kompetenssi ei sanojen mittainen oikeasti olekaan. Somessa ihan sääntö. Ja niillä esiintymiskiiltokuvilla on tuhoisa vaikutus varsinkin nuoremman polven itsetuntoon. Vaikka onkin feikkiä. Ja vaikka rationaalinen ajattelu sen voi sellaiseksi luokitella. Visuaalisuuden voima on vahva.
Olet vain normaali ihminen. Joka toisella tässä ketjussa näyttää olevan samaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ai että tympii nämä maskaamiset ja ghostaamiset.
Juu, maskeeraus ja naamiointi vievät mielikuvan teatterimaailmaan liikaa, mutta naamarointi olisi hyvä ja kuvaava ilmaisu asialle.
Haamuilu, kummittelu: haamutapailu, kummailu, haahuilu, haamuttelu.
Enää vissiin jossain savon perukoilla luodaan ja keksitään omia sanontoja, jotka osa on suorastaan nerokkaita. Ne on luultavasti noillekin sanoille keksineet jotkut hyvät vastineet.
Ihmeellisesti olet saanut alapeukkuja monta. Pelkästä faktasta. Maskaushan on pelkkää teatteria. Siis tarkoituksellista esiintymistä muuna kuin on. Syyt voi olla moninaisia, eikä edes välttämättä neurologisia anomalioita=poikkeavuuksia. Jopa terveet esittää usein parempaa kuin on. Ihan arkitilanteissa ja kaikille. Työnhaussa tämä on jopa osaamismeriitti. Osaa "brändätä" itsensä, ja kehua itseään s
Ei tuo mitä kuvailet ole sama asia, kuin autistien maskaus. Ei autistien maskauksessa ole kyse siitä, että yrittää antaa itsestään paremman kuvan, vaan siitä, että yrittää piilottaa sen, että on ihan erilainen kuin muut ihmiset.
Vierailija kirjoitti:
Olet vain normaali ihminen. Joka toisella tässä ketjussa näyttää olevan samaa.
Niin, tähän ketjuun tietysti vastaa ne, joilla on kokemusta samankaltaisesta. Se ei kerro mitään tällaisten kokemusten yleisyydestä, tietenkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla taas on päinvastainen ongelma, olen liiankin "oma itseni" kaikkialla, asioin sitten viranomaisten kanssa, vanhojen kavereiden kanssa, lapsuudenperheeni kanssa tai vaikkapa uusien tuttavuuksien kanssa. Olen sellainen rehellinen oma itseni, töksäyttelen asiat niinkuin ne ovat, en osaa valehdella enkä esittää. Mutta en myöskään ole sinisilmäinen, päinvastoin. Joskus haluaisin osata esittää jotain muuta kuin olen, en esim. osaa miellyttää niin hyvin muita ventovieraita jossain.
Sinä kuulostat autistilta, eivät nuo feikkaajat, jotka feikkaavat normia keski-ikäiseksi niin hyvin ettei kukaan huomaa mitään ja luovat normaalin elämän siinä sivussa :D jos pystyy "maskaamaan" niin hyvin, että menee vuosikymmen täydestä ja pystyy luomaan normaalit sosiaaliset kuviot (ei siis itsekään ylikuormitu), ei ole autisti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minullakin tulee epävakaa persoonallisuus mieleen. Siihen liittyy identiteetin horjuvuus ja se, ettei edes tiedä kuka on. Ei kuulosta autistiselta yhtään, jos osaat lukea muita ja sosiaaliset taitosi ovat olleet jo nuorena tai olet oppinut ne siinä kuin muutkin ja ilmeisesti pärjäät sosiaalisesti hyvin.
Kyllä kuulostaa autistilta. Monet meistä naisautisteista on juuri tuollaisia. Oon melkein 100 % varma, että ap on autismin kirjolla.
No tietysti nykyään melkein kaikki some julkkikset ym ovat sutisteja ja keski-ikäisille naisille se on uusi suosittu identiteetti. Alkaa olla jo ADHD:n luokkaa. Mutta jos nyt palataan ap:n kuvauksiin sisäisestä tyhjyydestä yms. ja itsensä hukkaamisesta se kyllä viittaa epävakaaseen persoonallisuuteen ja / tai dissosaatioon. A
Jaa. Mä oon keski-ikäinen 30+ ja saanut diagnoosin lapsena. Nainen olen. Ei ole totta, ettei sitä olisi ennen 2020-lukua diagnosoitu, vaikka siitä on vasta nyt tullut todella muodikasta.
Lääkärilehdessä ilmestyi hyvä kirjoitus jokin aika sitten, jossa peräänkuulutettiin diagnosoinnin tiukentamista. Nyt on diagnosoitu ihmisiä, joilla ongelmia ei ole, lähinnä subjektiivisen kokemuksen perusteella, ja kun pelkkää identiteettiä hakevat aikuiset änkeävät mielenterveysvastaanotoille, se on pois oikeasti apua tarvitsevilta. Jos on aikuiseksi pärjännyt sosiaalisesti hyvin, autismia ei näiden lääkäreiden mukaan pitäisi jatkossa tutkia, ja olen samaa mieltä. Ja ap esimerkiksi on pärjännyt hyvin, tuossa en huomaa edes mitään kuvausta hillittömästä ahdistuksesta jota asia aiheuttaisi, saati toimuntakyvyttömyydestä. Ihan normaalia itsetutkiskelua mielestäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Depersonalisaatiossa ihminen kokee itsensä koko ajan epätodelliseksi, konemaiseksi, ikään kuin olisi vieraantunut itsestään tai katselisi itseään elokuvasta. Lyhytkestoisena oireena tämä on hyvin tavallinen esimerkiksi paniikkikohtauksen aikana, päihtymystiloissa tai unen ja valveen rajamailla. Jos oire on pysyvä ja tuottaa haittaa, voidaan puhua depersonalisaatiosta häiriönä, joka tosin on varsin harvinainen ilman muita psykiatrisia häiriöitä. Dissosiatiivisessa identiteettihäiriössä ihmisellä on ikään kuin kaksi erillistä persoonallisuuden aluetta tai tilaa, jotka vaihtelevat yleensä äkillisesti. Se ei tarkoita sitä, että ihmisellä olisi kaksi täysin omillaan toimivaa persoonallisuutta, vaan pikemminkin sitä, että ihmisen persoonallisuus on pilkkoutunut rikki. Tällöin identiteetti, muisti ja tietoisuus eivät toimi saumattomasti yhdessä. "
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä kuulostat autistilta, eivät nuo feikkaajat, jotka feikkaavat normia keski-ikäiseksi niin hyvin ettei kukaan huomaa mitään ja luovat normaalin elämän siinä sivussa :D jos pystyy "maskaamaan" niin hyvin, että menee vuosikymmen täydestä ja pystyy luomaan normaalit sosiaaliset kuviot (ei siis itsekään ylikuormitu), ei ole autisti.
Mitä sä oikeasti toisten ihmisten elämästä tiedät? Jokaisen keski-ikäisenä autistinaisen on ollut pakko pärjätä jotenkin tänne keski-ikään saakka, koska ei ole ollut mahdollista, että kukaan ois tunnistanut meidän autismia lapsuudessa tai nuoruudessa. Toki on niitä, jotka ei oo pärjänneet, vaan on tappaneet itsensä.
Me muut on opittu makaamaan ja pärjäämään joten kuten, jotkut paremmin, jotkut huonommin. Jotkut pystyy työelämään, ja pystyvät sen työpäivän ajan esittämään normaalia (jolloin sä toteaisi, että ei tää oo oikea autisti), mutta heillä ei ole sosiaalista elämää. Jotkut, niin kuin minä, ei oo ikinä olleet työkykyisiä, vaan taustalla on lukemattomia kesken jääneitä kouluja ja kesken jääneitä työttömien höpöpajoja tms., mutta mulla on paljon sosiaalisia suhteita, on ystäviä, on perhe ja lapsia - jonka perusteella sä heti sanoisit, että ei oo oikea autisti.
Eihän kukaan väitä, ettei kukaan ois huomannut mitään. Kyllä mua ainakin on aina pidetty omituisena, vaikka kuinka maskaan. Ja yllättäen kaikki mun ystävät ja puolisot on aina olleet neurokirjolla myös - me oudot kun ihan ilman diagnoosejakin tullaan usein toimeen keskenään.
Jos sä et itse ole autisti, niin ei kyllä kannata lähteä kyseenalaistamaan toisten autismia sillä perusteella, että se ei vastaa sitä stereotypiaa mikä sulla on mielessäsi autisteista (joka luultavasti perustuu pelkkään miesoletettujen autistien oirekuvaan).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Sille on olemassa fysiologinen pohja, että autistit ei osaa/kykene lukea muiden tunteita ja tunnetiloja näiden habituksen tyyppi-ilmeidenkään perusteella. Ja siksi autistit on myös epäempaattisia pääosin.
Aivojen peilisolujärjestelmä on puutteellinen ja virheellinen vs. normiaivot. Niiden kautta kulkevat aistisignaalit myös reitittyvät eri aivoalueiden kautta. Ja siksi edellämainitut on mahdottomia/epätodennäköisiä kykyjä. Mekanismia niihin ei ole.
Aivojen rakenteelliseen anomaliaan ei psykohenkilöiden maksulliset kuuntelusessiot auta."
Sulla on kyllä vanhentunutta tietoa, ja sotket asioita. Ei meidän peilisolujärjestelmä ole puutteellinen tai virheellinen, vaan erilainen. Eikä aiheuta epäempaattisuutta.
EEG-tutkimuksessa, kun "normit" havainnoivat toimintaa (esim. kasvojen tahdonalaiset lihakset=ilmeet, niin heidän myy-aallot heikkenee. Autisteilla tätä ei tapahtunut. Johtuen peilijärjestelmän puutteellisuudesta.
fMRI-tutkimuksessa peilineuronijärjestelmän häiriöt ilmeni myös autisteilla, kun tutkimuksessa mitattiin emotionaalisten kasvonilmeiden havainnointia ja matkimista.
Lisäksi todettiin, että kasvonilmeitä matkiessaan normaalit lapset käyttivät oikean aivopuoliskon peilaavaa neuraalista järjestelmää, joka liittyy limbiseen järjestelmään aivosaaren kautta. Peilausjärjestelmä ei kuitenkaan käynnisty autistisissa lapsissa. He lisäävät näkö- ja liiketarkkaavaisuuttaan käyttäen hermorataa, joka ei kulje limbisen järjestelmän tai aivosaaren kautta.
Näin on kirjoittanut neurotieteilijä Gazzaniga.
Tämä siis vanhentunutta tietoa? Vaikka kokeellisesti osoitettua?
Olisitko ystävällinen, ja kirjoittaisit sitten uudemman nykyisen fysiologisen perustan, ja korjaist virhekäsitykset. Ja selitä sekin, miten uudet tutkimukset kumoaa nuo. Kiitos.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla taas on päinvastainen ongelma, olen liiankin "oma itseni" kaikkialla, asioin sitten viranomaisten kanssa, vanhojen kavereiden kanssa, lapsuudenperheeni kanssa tai vaikkapa uusien tuttavuuksien kanssa. Olen sellainen rehellinen oma itseni, töksäyttelen asiat niinkuin ne ovat, en osaa valehdella enkä esittää. Mutta en myöskään ole sinisilmäinen, päinvastoin. Joskus haluaisin osata esittää jotain muuta kuin olen, en esim. osaa miellyttää niin hyvin muita ventovieraita jossain.
Sinä kuulostat autistilta, eivät nuo feikkaajat, jotka feikkaavat normia keski-ikäiseksi niin hyvin ettei kukaan huomaa mitään ja luovat normaalin elämän siinä sivussa :D jos pystyy "maskaamaan" niin hyvin, että menee vuosikymmen täydestä ja pystyy luomaan normaalit sosiaaliset kuviot (ei siis itsekään ylikuormitu), ei ole autisti.
Olet väärässä ja tietosi autistisuudesta ja autismista hyvinkin vajavaisia.
Osa maskaa niin pitkään (ja niin alitajuisesti, onhan kyseessä monesti jo lapsuudessa sisäistetty selviytymismekanismi), ja se on niin väsyttävää ja sisältäsyövää muiden piirteiden, tai ennemminkin maailman piirteisiin reagoimisen ohella, että tuloksena on paha burn out ja esimerkiksi itsemurha. Mulle tieto autistisuudesta on ollut pelastusrengas. Olen halunnut kadota tästä maailmasta ja päästä elämältä lepoon jo monta vuotta, vaikka ulospäin sitä ei voisi arvata. Minua kuvataan auringoksi ja vaikutankin iloiselta ja hilpeältä. Niin, ne lyhyet hetket kun olen tekemisissä muiden kanssa. Helpottaa kun tietää että sille miksi reagoin maailmaan on syy ja se syy ei ole yrittämisen ja tahtomisen puute, vaan synnynnäinen ominaisuus. Eri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"
" Jaa. Mä oon keski-ikäinen 30+ ja saanut diagnoosin lapsena. Nainen olen. Ei ole totta, ettei sitä olisi ennen 2020-lukua diagnosoitu, vaikka siitä on vasta nyt tullut todella muodikasta.
Lääkärilehdessä ilmestyi hyvä kirjoitus jokin aika sitten, jossa peräänkuulutettiin diagnosoinnin tiukentamista. Nyt on diagnosoitu ihmisiä, joilla ongelmia ei ole, lähinnä subjektiivisen kokemuksen perusteella, ja kun pelkkää identiteettiä hakevat aikuiset änkeävät mielenterveysvastaanotoille, se on pois oikeasti apua tarvitsevilta. Jos on aikuiseksi pärjännyt sosiaalisesti hyvin, autismia ei näiden lääkäreiden mukaan pitäisi jatkossa tutkia, ja olen samaa mieltä. Ja ap esimerkiksi on pärjännyt hyvin, tuossa en huomaa edes mitään kuvausta hillittömästä ahdistuksesta jota asia aiheuttaisi, saati toimuntakyvyttömyydestä. Ihan normaalia itsetutkiskelua mielestäni."
Joo, 30+ ikäluokassa jo mahdollista, 40+ ei niinkään, saati sitä vanhemmissa. Tai siis, Suomen ensimmäinen asperger-diagnoosi on annettu vuonna 1989, ja siitä on matkaa siihen, että tyttöjen aspergeria ois tunnistettu.
Mä oon käynyt lapsena vuosikausia lastenpsykiatrian puolella, eikä siellä oo tunnistettu silloin (90-luvulla) mun aspergeria, vaikka olin silloin lapsena vielä tosi huono maskaamaan, kun en oikein yhtään ymmärtänyt ympäröivän yhteiskunnan kulttuuria ja ihmisiä. Ja ongelmiahan mulla oli, kun koulu oli mulle niin kauhean ahdistavaa, ja siksi tosiaan siellä lastenpsykiatrisella kävinkin.
Mulla on ollut autismistani johtuvia ongelmia koko ikäni, olen ollut erilaisten mielenterveyspalveluiden asiakas suuren osan nuoruutta ja aikuiselämääni lapsuuden lisäksi. Ja silti kukaan ei ole tajunnut epäillä sitä autismin kirjoa kohdallani, ennenkuin oman lapsen ongelmien ja niiden selvittelyn kautta aloin itse epäillä, että ehkä olenkin autisti. Eli tälleen keski-ikäisenä (eli 40+, en käsitä miks joku kolmekymppinen nuori pitäis itseään keski-ikäisenä 🙄😃) olen vasta saanut sen oikean diagnoosin.
Mä siis olen yksi niistä "oikeasti apua tarvitsevista", mutta olen tietenkin kooo ikäni tehnyt parhaani kätkeäkseni sen ja esittääkseni muuta. Eli joku vähemmän mun elämästä tietävä vois varmaan heitti tuota kulunutta läppää muotidiagnoosin hakemisesta jne.
Mä väitän, että vaikka autisti näennäisesti pärjäisi elämässä, niin se tieto omasta autismista on melkein kaikille ihan välttämätön hyvinvoinnin edellytys. Toki siihen ei vaadita virallista diagnoosia.
Ja hei, sähän olet itse autisti. Ihmekös, jos sun mielestä ap:n pohdinta kuulostaa normaalilta itsetutkiskelulta 😃. Kyllähän se autisteille normaalilta kuulostaakin.
Sivusta: en usko että ap:n kohdalla on kyse narsismista, mutta samoja piirteitä kyllä on. Yksi läheiseni omaa hyvin vahvoja narsistisia piirteitä, ja häneltä on joskus heikkona hetkenä kuultu hyvin samanlaista tekstiä kuin Apl:lta. Tuntuu kuulemma siltä, että minuus ei ole kehittynyt/se on jotenkin vajaa, ei tiedä mitä haluaa/mistä pitää ja tuntuu siltä, että oma persoona on "tyhjä". Ko. ihmisessä on myös piirteitä vaativasta ja epävakaasta persoonallisuushäiriöstä.
Ilmeisesti nämä asiat eivät ole kovin mustavalkoisia, ja siksi persoonallisuushäiriötkin ilmeisesti diagnosoidaan vaan ylätasolla nykyään, ilman narsismia tmv. alamääritelmää.
Vierailija kirjoitti:
"Sille on olemassa fysiologinen pohja, että autistit ei osaa/kykene lukea muiden tunteita ja tunnetiloja näiden habituksen tyyppi-ilmeidenkään perusteella. Ja siksi autistit on myös epäempaattisia pääosin.
Aivojen peilisolujärjestelmä on puutteellinen ja virheellinen vs. normiaivot. Niiden kautta kulkevat aistisignaalit myös reitittyvät eri aivoalueiden kautta. Ja siksi edellämainitut on mahdottomia/epätodennäköisiä kykyjä. Mekanismia niihin ei ole.
Aivojen rakenteelliseen anomaliaan ei psykohenkilöiden maksulliset kuuntelusessiot auta."
Sulla on kyllä vanhentunutta tietoa, ja sotket asioita. Ei meidän peilisolujärjestelmä ole puutteellinen tai virheellinen, vaan erilainen. Eikä aiheuta epäempaattisuutta.
EEG-tutkimuksessa, kun "normit" havainnoivat toimintaa (esim. kasvojen tahdonalaiset lihakset=ilmeet, niin heidän myy-aallot heikkenee. Autisteilla tätä ei tapahtunut. Johtuen peilijärjestelmän puutteellisuudesta.
fMRI-tutkimuksessa peilineuronijärjestelmän häiriöt ilmeni myös autisteilla, kun tutkimuksessa mitattiin emotionaalisten kasvonilmeiden havainnointia ja matkimista.
Lisäksi todettiin, että kasvonilmeitä matkiessaan normaalit lapset käyttivät oikean aivopuoliskon peilaavaa neuraalista järjestelmää, joka liittyy limbiseen järjestelmään aivosaaren kautta. Peilausjärjestelmä ei kuitenkaan käynnisty autistisissa lapsissa. He lisäävät näkö- ja liiketarkkaavaisuuttaan käyttäen hermorataa, joka ei kulje limbisen järjestelmän tai aivosaaren kautta.
Näin on kirjoittanut neurotieteilijä Gazzaniga.
Tämä siis vanhentunutta tietoa? Vaikka kokeellisesti osoitettua?
Olisitko ystävällinen, ja kirjoittaisit sitten uudemman nykyisen fysiologisen perustan, ja korjaist virhekäsitykset. Ja selitä sekin, miten uudet tutkimukset kumoaa nuo. Kiitos.
------------------------------------
Sori, täällä ei toimi lainaukset niin tää on vähän hankalaa.
Se on vanhentunutta tietoa, että autistit ois epäempaattisia. Se on väärä tulkinta.
Yhäkään, ei meidän peilisolut ole virheellisiä jos ne toimii erilailla kuin teillä.
Me voidaan loogisen päättelyn kautta päätyä samaan johtopäätökseen, mihin neurotyypilliset päätyy "vaistomaisesti".
Sun lainaama tutkimushan kertoo vain, että meidän aivot prosessoi asioita eri kautta ja eri mekanismeilla. Se ei kerro, ettei me kyettäis tuntemaan empatiaa, tai ettei me kyettäis tunnistamaan ihmisten tunteita näiden ilmeistä. Me vaan tehdään se tulkinta eri kautta.
Vähän niinkuin me joudutaan käyttämään sitä aivojen päättelyyn liittyvää osaa jokapäiväisiin tekemisiin, jotka tulee neurotyypillisillä automatisoidusti. Mä joudun joka kerta uudestaan miettimään, pitääkö mun työntää vai vetää ovenkahvaa, vaikka kulkisin siitä ovesta viikoittain. Mut se ei tarkoita, että olisin kykenemätön avaamaan ovea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei sinussa ole mitään vikaa, olet vain hyvin sisäistänyt kasvatuksesi naiseksi. Kasvatuksen, joka on loputonta itsensä ja oman persoonansa kutistamista, jotta muilla olisi parempi mieli ja asiat sujuisi joutuisammin. Tervetuloa keski-iän kriisiksi kutsuttuun aikaan missä vihdoin vapaudut näistä kahleista.
Tämä. Mä tajusin kolmekymppisenä, että hitto mähän voin sanoa ihmisille ei. Ei haittaa jos joku loukkaantuu.
Minulla ei ole ollut ikinä mitään ongelmaa sanoa ei, jos vaan olen tiedostanut, että en tahdo jotain.
Ongelma on, että se roolini on niin vahva, että LUULEN tahtovani asioita, joita en tahdo.
ap
Tehokas aivopesu saa uskomaan tuollaisia. Meitä aivopestään lapsesta
En usko, että meitä aivopestään. Tietenkin on olemassa valmiita malleja ja rooleja, erilaisia elämäntapoja, uskomuksia, erilaisia valintoja on kenties jopa liikaa. Lapsina aikuisten asia on näyttää ne rajat, ohjata toimimaan omien resurssien mukaan ja niin, että tulee muiden kanssa toimeen. Kun kehitys on tietyssä pisteessä, nuori pääsee tekemään omia valintojaan, kokeilemaan ja myös erehtymään. Kun on tullut lisää vuosia, valintoja, erehdyksiä, onnistumisia ja tätä kautta itsetuntemusta, niin vasta todella tietää kuka on ja mitä tahtoo ja mihin kykenee.
Feikkaajiksi kutsujalla ei myöskään tunnu äly riittävän siihen, että se on aika iso ongelma eikä mitenkään ns. normaalia että joku musertuu keski-ikäisenä aivan tavallisen arkielämän alle. Autistinen totaaliuupuminen ja itsemurhalla fantasiointi ratkaisuna siihen ettei enää kykene, ei ole normaalia. Yleensä sellainen vaatii vakavia traumoja ja mielenterveyden sairauksia alle. Neuropoikkeavilla ei. Tavallinen elämä traumatisoi ja kuluttaa, ihan heti syntymästä. Tai on se normaalihko tapa reagoida nykyiseen maailmaan hyvin monille autisteille kun heidät tarpeeksi lujille laitetaan. Sitä ei kuitenkaan pitäisi normalisoida. Nk. normot eivät ensinnäkään "feikkaa" kolmikymppiseksi ja sitten romahda siten että paluu entiseen ns. hyvin (hyvin ja hyvin :D) toimeentulevaan on mahdotonta.
Arvon feikkaajiksi haukkuja ei myöskään kykene ymmärtämään, että se minkä hän näkee ei useinkaan ole totuus. Se "pärjäävä" autisti voi pärjätä yksin kotonaan niin hienosti ettei käy suihkussa, ruoki itseään ja saa ne vähät ystävyyssuhteensa pidettyä viimeisillä voimillaan, eläen jatkuvasti reunalla, eläen jatkuvasti voimilla joita hän käyttää tulevaisuudestaan ja voimilla, joita hänellä ei todellisuudessa ole. Hän ei näe niitä lähes katatonisia hetkiä kun pelkkä puheen tuotto on vaikeaa liian suuren kuorman vuoksi. Hän ei tunne sisuksissaan sitä yllätyksellisen ja aistikuorman täyteisen päivän kaaosta, joka ajaa itkemään, vaikka ymmärtääkin ettei ole mitään syytä tuntea niin eikä mitään pahaa ole tapahtunut. Hän ei tunne sitä jokapäiväistä ahdistusta, joka aamuisin iskee ja iltaisin nälvää sisuksia sen minkä uupumiselta kykenee tuntemaan. Ahdistusta jonka on tajunnut olleen siellä koko elämän. Sitä kun tuntee ettei ole ollut yhtäkään levollista rentoa päivää sitten varhaislapsuuden, vaan aina on ollut jotakin mikä häiritsee sisäistä rauhaa ja kehollista tasapainotilaa, aina on ollut selviytymistä ja räpiköintiä. Joka helvetin ikinen päivä. Ja joko hukkuu siihen tai ehkäpä, saa toisen mahdollisuuden omana itsenään.
Ihminen kykenee moneen pelkästä selviytymisestä, mutta onko se aina tervettä, oikein ja tekeekö se hyvää - ei. Ei ole normaalia, että arki on pelkkää selviytymistaistelua ja pahimmillaan toivoo ettei tarvitsisi enää herätä itselleen väärään maailmaan, joka satuttaa ja kuluttaa joka päivä. Olit sitten nelivuotias tai viisikymmentä.
Mielenkiintoinen ketju, kiitos hyvästä aloituksesta. Samaistun näin 40v kynnyksellä olevana naisena myös.
Olen varmaan hieman kirjolla ja todella paljon omaan miellyttämisen halua hylkäämisen pelon vuoksi. Tai niin että asiat pitää tehdä oikein ja hyvin vaikka pää kainalossa, sillä: mitä muut ajattelevat jne jne.
Tämä malli on kotoa opittu. Lapsuus oli puitteiltaan ok (ruokaa, vaatteita, katto pään päällä) mutta henkisesti kylmien/ kypsymättömien vanhempien antama alku elämälle ei ollut paras mahdollinen. Tunteista ei puhuttu ollenkaan. Suututtiin vain. En ollut oikeanlainen ja saanut toteuttaa itseäni niinkuin parhaaksi näin. Piti olla hiljaa ja kiltisti :D perusjuttuja. Omilleen muuttaminen oli niin ihanaa.
Introvetti ja osittain roolia vedän myös, kun on välillä vaan pakko ihmisten kanssa olla tekemisissä (töissä). Etätyö on pelastanut paljolti mun mielenterveyttä.
Ärtyynnyn nykyään tosi helposti ihmisistä. Olen vain niin väsynyt kaikkeen sosiaaliseen paskaan, teennäisiin ja pinnallisiin ihmisiin. Omissa oloissa on jees ja eläinten parissa, jotenkin selkeät sävelet. Ylipäänsä tää nyky-yhteiskunta on aika sairas somemaailmoineen ja muine ongelmineen.
Haluaisin muuttaa maalle omaan rauhaan eläinten pariin. Mutta ajokortittomana ja jo nyt vähän tules-vaivaisena se ei vaan tule toteutumaan :(
En tiedä mitä hain tällä vastauksella. Ehkä vaan halusin osallistua koska samaistun.
Oikea minä ehkä alkaa pilkottaa roolien alta; nautin hiljaisuudesta, rauhasta, kiireettömyydestä ja mielikuvituksen ja pään sisäisen dialogin ja maisemoinnin tuottamista tarinoista.
ps. Silmiinkatsominen on muuten vaikeaa! Ei yhtään luontevaa joten pidän pakollisen katsekontaktin hetken ja sitten katselen johonkin henkilön pään yläpuolelle lopun aikaa. Halaamiset tms vieraampien ihmisten kanssa ahdistaa. Uh.
Ja jokainen meistä on omanlaisensa hullu. Eikö olekin hullua? ;D
-winner-