Onko normaalia että päälle 60 vuotias sanoo "olen kovin vanha jo enkä jaksa enää"

Normaalia. Olen 49. Ja väsyttää. Ei jaksa 3 päivää ryypätä ja rellestää enää.

Vierailija kirjoitti:

Olen kanssa jo yli 60 v. Tuntuu, että en jaksa alkaa enää tässä iässä treenaamaan täysmatkojen triathloniin. En vaan jaksa enää.

Ehkä tässä on tavoitteenasettelukin hieman pielessä. Vähempikin riittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyisin 60v. on entinen 40v. Työelämä kyllä voi sairastuttaa. Stressi on pahasta. Itse olen 61v. ja täynnä energiaa. Ehkä hieman jäykkyyttä tullut jäseniin. 

No höpö höpö ole. Biologia on muuttunut tasan nuoruutta ihannoivien pölhöjen omassa päässä. Ne numerot on yhä ihan sitä ikää.

Ymmärrät varmaan mitä edellinen tarkoitti - esim mun mummoni istui kiikkustuolissa 60v:nä ja kutoi sukkaa, käveli kepin kanssa. Ikätoverinsa muuttivat vanhainkoteihin.

Minä ja mun samanikäiset kaverit harrastamme vaellusta, purjehdusta, maratonejakin, yksi jopa ultrajuoksee. Matkustamme, nautimme parisuhteesta ja lastenlapsista. Muutamme ulkomaille aloittamaan uuden elämän kuten minä olen jo puoliksi tehnyt. 

Sellaista mitä ennen ehkä 40v:t teki. 

Eli jotain on tapahtunut

Ei kaikilla mene noin. Toki elämänkaari on pidentynyt: mummoni kuolivat alle 60-vuotiaina, joten olen kiitollinen siitä että olen hengissä ja fyysisesti kohtalaisen terve nyt kuusikymppisenä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyisin 60v. on entinen 40v. Työelämä kyllä voi sairastuttaa. Stressi on pahasta. Itse olen 61v. ja täynnä energiaa. Ehkä hieman jäykkyyttä tullut jäseniin. 

No höpö höpö ole. Biologia on muuttunut tasan nuoruutta ihannoivien pölhöjen omassa päässä. Ne numerot on yhä ihan sitä ikää.

Ymmärrät varmaan mitä edellinen tarkoitti - esim mun mummoni istui kiikkustuolissa 60v:nä ja kutoi sukkaa, käveli kepin kanssa. Ikätoverinsa muuttivat vanhainkoteihin.

Minä ja mun samanikäiset kaverit harrastamme vaellusta, purjehdusta, maratonejakin, yksi jopa ultrajuoksee. Matkustamme, nautimme parisuhteesta ja lastenlapsista. Muutamme ulkomaille aloittamaan uuden elämän kuten minä olen jo puoliksi tehnyt. 

Sellaista mitä ennen ehkä 4

Ainamkin olin nelikymppisenä paljon virkeämpi kuin kuusikymppisenä. En nelikymppisenä ollut vielä käynyt läpi vaihdevuosiakaan. 

https://www.nurmijarvenuutiset.fi/paikalliset/4645057

Veikko aloitti maraton harrastuksen 50 hujakoilla. 2022 tuhat maratonia täynnä. Siittä mallia.

Mä saatan sanoa, että en jaksa, kun tosiasiassa mua ei vaan huvita/kiinnosta. 

Se on subjektiivinen tuntemus, ja sellaisenaan ihan oikea. Johtuuko se sitten sairaudesta, vai esim. psyykkisistä syistä kun tuntuu että elämä on ohi ja on vanha ja väsynyt, ei tiedä kyselemättä ihmiseltä itseltään lisää. 

Itsellä oli 45 v:nä olo että en välittäisi enää täällä olla. Tuntui että kaikki on koettu mitä halusin, olen yksinäinen, loppuelämällä ei ole mitään merkitystä. Tuntui että olen ikäloppu, vanha ja koko ajan raihnaistuva ihminen, jolla on vain alamäkeä edessä. Oli ne tuntemukset ihan aitoja, mutta ne ei näin jälkeenpäin ajatelleen johtuneet fyysisestä vanhenemisesta ja sen tuomista oikeista tuntemuksista, vaan ikäkausikriisistä. Siitä kun lapset lähti pesästä eikä enää ulkoisten asioiden tavoittelu oikein kiinnostanut, mikään ei kiinnostanut. Ikäkausikriisi meni ajallaan ohi, ja nyt 58-vuotiaana en tunne oloani vanhaksi ja väsyneeksi sitten ollenkaan.

Iän puolesta 60-vuotias ei ole vielä vanha ja automaattiseesti jaksamaton. Tosin palautumiseen tarvitsee tervekin yli 50-vuotias huomattavasti paljon enemmän aikaa, joten siinä mielessä kukaan ei enää jaksa samalla tavalla näillä vuosikymmenillä kuten nuorempana. Jos on paljon kroonisia sairauksia ja kremppoja, niin kyllähän ne haittaa, vaikka olisi kuinka positiivinen asenne.

Vaihdevuodet aiheuttaa näitä hormovajeita. Lääkäristä saa korvaushoitona hormoni laastaria. Myös miehille. Käynti parturissa piristää ja kun pesee hampaat. Vaihtaa kalsarit. Ulkoilu raittiissa ilmassa tekee ihmeitä. Vaikka parvekkeella. Verenkierto lähtee toimimaan jumpalla vähän venyttelyä. Nostelee jalkoja. Roskista löytyy lehtiä naisten lehtiä, miesten harrastus juttuja. Kaikki vanhenee joten se on hyvä muistaa joka päivä ETTÄ MUUTKIN TULEE VANHOIKSI. ON hyvä iloita nytkin syksyn väreistä ja kirpeästä ilmasta. Ilo tulee puhtaista vaatteista. Kaikilla jopa nuorilla on vaivoja. Käynti apteekissa helpottaa on hyviä vitamiineja ja voiteita. Hampaat pitää hoitaa ja sukulaiset. 

Jollain ihmisillä myös sisäinen puhe on oppinut pitämään tuollaista valitusvirttä. Puhun omasta kokemuksesta. Tajusin vasta psykoterapiassa tämän taipumuksen. 

Mulla siis jo suht nuorena, ehkä nelikymppisenä, alkoi kaikki tuntua raskaalta. Ei jaksaisi joka päivä laittaa ruokaa. Ei pestä pyykkiä. Ei tehdä työpäivän jälkeen mitään. Mennä minnekään. Harrastaa mitään. Joskus kun vaikka piti viedä roskat, mielessä oli dramaattinen valitus "en JAKSA, haluan KUOLLA". Kävin lääkärillä ja otettiin veriarvot, mutta ei ollut vikaa missään, ei ferritiineissä, ei klilpirauhashormoneissa ei missään. Olo vaan oli koko ajan väsynyt ja paska ja tuntui etten jaksa elää. 

Aikani tutkimuksissa ravattuani, päätin että käyn nyt kokeeksi juttelemassa terapeutillekin, jos ei muuten niin että miten voisi sopeutua tällaiseen krooniseen uupumukseen. Terapiassa alkoikin purkautua isompia ongelmavyyhtejä mun mielestä, ja yksi ilmenemismuoto niille oli se, että sisäisessä puheessani pyöri jatkuvasti sellainen uhriutumiskela siitä miten mun täytyy tehdä tämmöisiä paskoja rutiinihommia päivästä toiseen ja mä en haluaisi ja MÄ EN JAKSA. Terapeutti kehotti tiedostamaan tällaisen valituksen hetkellä, miltä jaksamattomuus tuntuu: missä se tuntuu kehossa, millainen tuntemus se on, onko kipu, lihasuupumus, henkinen uupumus vai mikä. Ja minä huomasin jotain outoa: ei ollut mitään fyysistä uupumuksen tuntemusta. Vain se ajatuskela, ja siihen reaktiona ahdistus siitä kun ei jaksa mutta pakko vaan. Aloin kyseenalaistaa koko ajatuksen etten jaksa, jos kerran mitään oireita ei ole väsymyksestä. Sanoin itselleni lempeästi, että kyllä sinä jaksat. Teet sitten jotain mukavaa sen jälkeen. Ja vähitellen tosiaan aloin jaksaa eikä enää tuntunut että minä raukka joudun vanhana ja väsyneenä raahustamaan tätä elämää ja se on yhtä kärsimystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyisin 60v. on entinen 40v. Työelämä kyllä voi sairastuttaa. Stressi on pahasta. Itse olen 61v. ja täynnä energiaa. Ehkä hieman jäykkyyttä tullut jäseniin. 

No höpö höpö ole. Biologia on muuttunut tasan nuoruutta ihannoivien pölhöjen omassa päässä. Ne numerot on yhä ihan sitä ikää.

Ymmärrät varmaan mitä edellinen tarkoitti - esim mun mummoni istui kiikkustuolissa 60v:nä ja kutoi sukkaa, käveli kepin kanssa. Ikätoverinsa muuttivat vanhainkoteihin.

Minä ja mun samanikäiset kaverit harrastamme vaellusta, purjehdusta, maratonejakin, yksi jopa ultrajuoksee. Matkustamme, nautimme parisuhteesta ja lastenlapsista. Muutamme ulkomaille aloittamaan uuden elämän kuten minä olen jo puoliksi tehnyt. 

Sellaista mitä ennen ehkä 40v:t teki. 

Eli jotain on tapahtunut

Minusta kyse on paljon juuri asenteesta ja siihen vaikuttaa se, miten on nuoresta pitäen asennoitunut. Oma sukuni on vähän koulutettua ja hiljaiseloa elänyttä ja viisikymppisinä on istuttu kiikkustuoliin ja Kaunarit on ollut päivän kohokohta. Harrastukseni myötä tapaan aktiivisia eläkeläisiä, jotka haluavat oppia uutta ja tehdä kaikenlaista. On heilläkin fyysistä kremppaa, mutta se on hidaste eikä este. Omassa suvussani kipuihin on suhtauduttu niin, että sitten vain jätetään asiat tekemättä, eikä yritetäkään liikkua. Olen viisikymppinen ja minulle on kristallinkirkasta kumpaan ryhmään tähtään.

Vierailija kirjoitti:

Jollain ihmisillä myös sisäinen puhe on oppinut pitämään tuollaista valitusvirttä. Puhun omasta kokemuksesta. Tajusin vasta psykoterapiassa tämän taipumuksen. 

Mulla siis jo suht nuorena, ehkä nelikymppisenä, alkoi kaikki tuntua raskaalta. Ei jaksaisi joka päivä laittaa ruokaa. Ei pestä pyykkiä. Ei tehdä työpäivän jälkeen mitään. Mennä minnekään. Harrastaa mitään. Joskus kun vaikka piti viedä roskat, mielessä oli dramaattinen valitus "en JAKSA, haluan KUOLLA". Kävin lääkärillä ja otettiin veriarvot, mutta ei ollut vikaa missään, ei ferritiineissä, ei klilpirauhashormoneissa ei missään. Olo vaan oli koko ajan väsynyt ja paska ja tuntui etten jaksa elää. 

Aikani tutkimuksissa ravattuani, päätin että käyn nyt kokeeksi juttelemassa terapeutillekin, jos ei muuten niin että miten voisi sopeutua tällaiseen krooniseen uupumukseen. Terapiassa alkoikin purkautua isompia ongelmavyyhtejä mun mielestä, ja yksi ilmene

Käytännössä manipuloit itsesi orvanpyörään lempeällä pakotuksella? Että kyllä sinä jaksat, vaikka et jaksaisikaan. Ja että ei ole mitään syytä olla jaksamatta ja tuntea vastenmielisyyttä, anna mennä vaan, sitten saat tikkarin kun olet taas hieman vastahakoisesti suorittanut? 😳

Tämä oli syy miksi terapiani lopetin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Mä aloitin treenaamisen salilla 50+, pilates oli myös ihan ehdoton mun kipuileville nivelille ja jäykälle kropalle. 2 viime vuotta meni niin ettei polvet toimineet ollenkaan, hirveät kivut vaan.  

Eilen heitin 2 pientä maastolenkkiä jyrkässä mäkimaastossa. Ei kilometrejä tullut kuin 8 yhteensä mutta mäistä extraboostia. Koville otti mutta kotona voittajafiilis. Polvetkin kesti kivuitta! 

Mummo 60+v elämännälkäisenä"

Mahtavaa. Kipeää ja jäykkää kroppaa ja niveliä kun alkaa säästämään ja varomaan niin se voi olla noidankehä, josta ei ole paluuta. Toki maltti ja järki pitää olla, etenkin alussa. Ei se liike kaikkeen ole lääke, mutta aika moneen eikä sitä oikein pysty edes lääkäri ennustamaan. Olen nähnyt 50+ potilaalla sellaiset polvikuvat, että tuntui ihmeeltä että kävelee. Fyysisessä ammatissaan kulki portaissa ja oli ihan muussa asiassa kä

 

3-5 päivän palautumisaika on tuossa iässä ihan normaali, treenistä toki riippuen. En tiedä miten buranan syömiseen pitää totutella. Avaat suun, nielet pillerin ja juot vettä perään. Kuulostaa vähän asenneongelmalta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyisin 60v. on entinen 40v. Työelämä kyllä voi sairastuttaa. Stressi on pahasta. Itse olen 61v. ja täynnä energiaa. Ehkä hieman jäykkyyttä tullut jäseniin. 

No höpö höpö ole. Biologia on muuttunut tasan nuoruutta ihannoivien pölhöjen omassa päässä. Ne numerot on yhä ihan sitä ikää.

Ymmärrät varmaan mitä edellinen tarkoitti - esim mun mummoni istui kiikkustuolissa 60v:nä ja kutoi sukkaa, käveli kepin kanssa. Ikätoverinsa muuttivat vanhainkoteihin.

Minä ja mun samanikäiset kaverit harrastamme vaellusta, purjehdusta, maratonejakin, yksi jopa ultrajuoksee. Matkustamme, nautimme parisuhteesta ja lastenlapsista. Muutamme ulkomaille aloittamaan uuden elämän kuten minä olen jo puoliksi tehnyt. 

Sellaista mitä ennen ehkä 40v:t teki. 

Eli jotain on tapahtunut

Joo, jotain on tapahtunut. Kyllä minunkin mummo olis 60-vuotiaana mielellään käynyt Lapin vaelluksilla ja matkustanut ulkomailla, mutta vapaa-ajallaan hän istui vain kiikkustuolissa ja kutoi sukkaa ja käytti välillä keppiä. Me lapsenlapset emme kuitenkaan ole raataneet maatalon töissä, heränneet joka aamu hoitamaan ja lypsämään lehmät ja pitihän ne illallakin lypsää, ihan joka aamu ja ilta eli 24/7/365 kymmeniä vuosia. Eipä ollut stressitöntä ja helppoa hänen elämänsä. Hän jäi minimieläkkeelle 65-vuotiaana ja kuoli 67-vuotiaana syöpään. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Mä saatan sanoa, että en jaksa, kun tosiasiassa mua ei vaan huvita/kiinnosta. 

Propsit rehellisyydestä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jollain ihmisillä myös sisäinen puhe on oppinut pitämään tuollaista valitusvirttä. Puhun omasta kokemuksesta. Tajusin vasta psykoterapiassa tämän taipumuksen. 

Mulla siis jo suht nuorena, ehkä nelikymppisenä, alkoi kaikki tuntua raskaalta. Ei jaksaisi joka päivä laittaa ruokaa. Ei pestä pyykkiä. Ei tehdä työpäivän jälkeen mitään. Mennä minnekään. Harrastaa mitään. Joskus kun vaikka piti viedä roskat, mielessä oli dramaattinen valitus "en JAKSA, haluan KUOLLA". Kävin lääkärillä ja otettiin veriarvot, mutta ei ollut vikaa missään, ei ferritiineissä, ei klilpirauhashormoneissa ei missään. Olo vaan oli koko ajan väsynyt ja paska ja tuntui etten jaksa elää. 

Aikani tutkimuksissa ravattuani, päätin että käyn nyt kokeeksi juttelemassa terapeutillekin, jos ei muuten niin että miten voisi sopeutua tällaiseen krooniseen uupumukseen. Terapiassa alkoikin purkautua is

 

Lopetit terapian koska siellä sinut saatiin uskomaan että jaksat tehdä ruokaa, pestä pyykkiä ja pitää itsestäsi huolta? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon 59, mulla on uusi nuorempi mies ja elämä ihanaa. Myös sukupuolielämä parempaa ja runsaampaa kuin koskaan, 1-3 kertaa päivässä.

Opiskelin uuden ammatin ja olen kahdessa vuodessa tehnyt itsestäni korvaamattoman.

Haudan partaalle ehtii myöhemminkin, mulla ei sinne ole kiire. Mutta äitini oli tässä iässä aivan loppu. Uskon että se johtui asenneongelmasta ja hoitamattomista nuppihäiriöistä. 

Yksinäisyys on täysin oma valinta, jos pää ja raajat toimivat.  Pitää vain viedä itsensä ihmisten luo, koska ovelta ovelle kiertävää ystävyyspalvelua ei ole.

Mä en haluaisi seksiä edes 1- 3 kertaa kuussa. N62

 

Enkä mä vuodessa.

N.50+ 😂

Ehkä et vaan ole saanut koskaan hyvää seksiä ;)

Oon 31v ja oon jo monta vuotta sanonut olevani vanha ja väsynyt :D siltä se nimittäin usein tuntuu. 

Sanon noin TE- toimiston virkailijoille. Onhan se osittain totta tietysti. Olo on tosi hyvä eikä mitään valittamista, elämä on ihan mukavaa näin suht. koht. vapaana.

Vierailija kirjoitti:

Olen 75v. enkä tunne itseäni vanhaksi enkä vaivaiseksi.

On varmaan erikoista, jos jo 60v. tuntee noin.

Ihan kuin minun äitini! Nyt hän  on 80-vuotias, eikä tunne itseään vieläkään vanhaksi ja vaivaiseksi. Hänellä on keskivaikea alzheimer ja hän liikkuu rollaattorin avustuksella ja pääsee ulos vain saattajan seurassa.