Onko normaalia että päälle 60 vuotias sanoo "olen kovin vanha jo enkä jaksa enää"

Tämä on niin yksilöllistä, ettei tuohon ole absoluuttista totuutta ja yksiselitteistä vastausta. Toiset ovat jo tuota nuorempina raihnaisia ja huonokuntoisia, toiset puolestaan virkeitä ja jaksavaisia vielä 70-80-vuotiainakin.

Oma jaksamiseni on parantunut sen jälkeen, kun jäin eläkkeelle.

Voin kertoa että 64- vuotiaana vakan kurahousurumba ottaa voimille. Kaksi kertaa työvuoron aikana pukeutumissulkeiset vievät mehut. 

Lisäksi päivän muut hommat niin tämä nainen odottaa kauhulla seuraavan päivän samaa hommaa. Viikon jälkeen ei ehdi viikonloppuna toipua. 

Olen mielestäni hyväkuntoinen. Silti tuntuu tuolta, meteli rasittaa niin paljon, että kotona olen hiljaisuudessa niin paljon kuin voin. 

Eli ikä ei ole ainoa tekijä vanhenemisessa ja jaksamisessa. Työn vaatimukset vievät voimia. 

Vierailija kirjoitti:

Mä oon 59, mulla on uusi nuorempi mies ja elämä ihanaa. Myös sukupuolielämä parempaa ja runsaampaa kuin koskaan, 1-3 kertaa päivässä.

Opiskelin uuden ammatin ja olen kahdessa vuodessa tehnyt itsestäni korvaamattoman.

Haudan partaalle ehtii myöhemminkin, mulla ei sinne ole kiire. Mutta äitini oli tässä iässä aivan loppu. Uskon että se johtui asenneongelmasta ja hoitamattomista nuppihäiriöistä. 

Yksinäisyys on täysin oma valinta, jos pää ja raajat toimivat.  Pitää vain viedä itsensä ihmisten luo, koska ovelta ovelle kiertävää ystävyyspalvelua ei ole.

Eka kappale :hyi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon 59, mulla on uusi nuorempi mies ja elämä ihanaa. Myös sukupuolielämä parempaa ja runsaampaa kuin koskaan, 1-3 kertaa päivässä.

Opiskelin uuden ammatin ja olen kahdessa vuodessa tehnyt itsestäni korvaamattoman.

Haudan partaalle ehtii myöhemminkin, mulla ei sinne ole kiire. Mutta äitini oli tässä iässä aivan loppu. Uskon että se johtui asenneongelmasta ja hoitamattomista nuppihäiriöistä. 

Yksinäisyys on täysin oma valinta, jos pää ja raajat toimivat.  Pitää vain viedä itsensä ihmisten luo, koska ovelta ovelle kiertävää ystävyyspalvelua ei ole.

Melkoinen höyläpenkki😬

Loputonta kirnuamista. Voihan sekin toki olla elämän tarkoitus.

Juu, onhan se hieman huvittavaakin, että hed

Sulkeeko hellyys ja rakastelu pois toisensa? Ei ainakaan meillä - hellyys on sanoinkuvaamattoman ihanaa ja tärkeää ja vielä upeampaa on se että se johtaa uskomattoman hyvään rakasteluun (en edes puhu seksistä vaan nimenomaan rakastelusta!).

Jyystöön en ole koskaan joutunut tyytymään enkä panoon vaan aina huomioivaan nautinnolliseen läheisyyteen sen kaikissa muodoissaan.

Kuten sanottu, jos ei ole ikinä saanut hyvää seksiä tai rakastelua ei tiedä mitä ilman on. 

Vierailija kirjoitti:

oon seitkyt eikä ole mitään valittamista!

"Ken vaivojansa valittaa, on vaivojensa vanki!"

Ei ole 70 vuotta riittänyt järjen kasvamiseen? No laitan sinulle paluupostia: kel onni on se onnen kätkeköön. 

Jos olet niin onnekas että et ole geenibingossa saanut hermosairautta, kasvaimia, liikunta- ja toimintakykyä merkittävästi vaikeuttavia haasteita jne. niin voit silti tuntea myöntätuntoa etkä kirjoittaa tuollaista omahyväistä huttua. Kyllä sairaus tai kipu on vankila. 

Vierailija kirjoitti:

Liike on lääke, ja se pitää aloittaa riittävän aikaisessa vaiheessa ennenkuin alkaa edes punkeroitumaan ja kangistumaan. Paluu toimintakykyiseski on vaikeaa jos on jo päässyt rapistumaan. Painonhallinta auttaa tässä paljon, sekä tosiaan liike. Lenkkeily ja kehonpainotreeni/jumppa vie jo pitkälle, ei tarvi olla salihirmu, itseasiassa heillä on monesti vanhemmiten paljonkin kremppaa. Katsokaa millainen keho thristlonisteilla tms on, se on terveyttä edistävä asia. Viimeistään nelikymppisenä on herättävä ylläpitämään sellaista kehoa tai jo aikaisemmin mikäli on huomannut pullautumisen merkkejä itsessä. En kirjoita tätä nyt minään kehopositiivisuusnaureskelijana, onpahan vain havainnut sen olevan faktaa.

Monelle meistä on käynyt niin että 40-50 vuotiaana sairaus tai geneettinen rappeuma on edennyt siihen kohtaan, että joutuu pikkuhiljaa luopumaan siitä lääkkeestä nimeltä liike. Itselleni kävi niin ja olen erittäin katkera. Kaikki terveet tuota lausetta hokevat vain syventävät masennusta. Ei enää koskaan voi harrastaa urheilua ja nauttia siitä sillä tavalla, lähellekään, mihin identiteetin on rakentanut. Haluan kuolla vaikka olen vasta 56.

Täytin juuri 61 ja vielä vuosi sitten olin energinen ja jaksava, hoidin työni lisäksi lapsenlapsia ja äitini asioita, siivosin hänellä kerran viikossa jne. Mutta sairastuin vakavasti ja nyt toipumusvaiheessa ihmettelen, miten ikinä jaksan palata työelämään, saati sitten hoitaa näitä muita "velvollisuuksiani". Eli olen sitä mieltä, että terveenä jaksaa, mutta sairastelu kyllä vielä mehut totaalisesti ja siitä palautuminenkin kestää näillä kilometreillä kauan. Aika näyttää, palaudunko entiseen kuntoon enää koskaan. 

Hmm, no esim. aivoinfarkti voi iskeä jo esim. 55-vuotiaalle - ja KYLLÄ, myös ilman omaa syytä ts. huonoja elintapoja kuten heti osoitellaan. Se voi vain iskeä. Ihan kelle vaan. Syöpiä on myös kaikenikäisillä, eikä pelkästään vanhuksilla, kuten halutaan toistella. Aivoinfarkti voi jättää ihmisen toisten autettavaksi loppuelämän ajaksi ja viedä eläkkeelle esim. silloin 55-vuotiaana. Näissä tilanteissa ei vaihtoehtoja ole, ja monihan tietysti myös kuolee ensimmäiseen aivoinfarktiin (jos ei pääse hoitoon lähituntien aikana).

Minä olen 67, pari sairautta mutta ne ovat lääkkeillä hoidettavissa. Väsyn vähän nopeammin kuin ennen, mutta muutenkin lepään paljon. Elämäntilanteeni oli 40-vuotiaasta asti vaikea, olin aina vuorossa ja vastuussa kaikesta. Nyt pari viime vuotta on helpottanut.

Veljeni narisi pari vuotta sitten (10 vuotta nuorempi) että aikoo aloittaa puoli-eläkkeellä olon. Hänellä vaimo hoitamassa kaikkea. Nyt tämä puoli-eläkeläinen ei enää jaksa. Ylipainoa on roimasti. Ilmeisesti viina maistuu edelleen. Onneksi on omalla kustannuksellaan sillä puoli-eläkkeellä. En jaksa kuunnella typeriä valituksia tyhjästä.