Lue keskustelun säännöt.
Poikani ns. tutustui itseensä ja totesi, ettei välitä yhdestäkään ihmisestä. Neuvoja?
04.10.2024 |
Kyse liki kolmikymppisestä miehestä. Hän aloitti itsetutkiskelun muutama vuosi sitten, ja on tämän seurauksena muuttunut epäsosiaaliseksi ja välinpitämättömäksi. Itse sanoo, että huomasi, ettei välitä kenestäkään. Ei vanhemmista, ei sisaruksista, ei kavereista. Sanoo suoraan, ettei välitä minusta, äidistä. Ei ole enää yhteydessä edes kavereihinsa.
Hän tulee lounaalle, jos pyydän. Lähtee syötyään, jättää minut syömään yksinään, ei edes kiitä ruoasta. Jouluna tulee, hakee lahjakasansa, mutta ei itse tuo edes suklaalevyä.
Ennen hän oli erilainen. Kohtelias ainakin. Oli sosiaalinenkin, ja on varmasti edelleenkin hyvä ihmisten kanssa, jos tahtoo.
Miten neuvoisitte, miten hänen kanssaan tulisi toimia?
Kommentit (186)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisiko mennyt psykoosiin tai sairastunut skitsofreniaan? Niihin kuuluu tietynlainen välinpitämättömyys ja passiivisuus.
Yksi vaihtoehto on myös, että on psykopaatti, ja on vaan lakannut teeskentelemästä. Autismikin on periaatteessa mahdollinen, mutta epätodennäköinen, koska ei jäänyt siitä kiinni jo nuorempana. Minulla on yksi autistinen lapsi ja hän vaikuttaa muiden silmään helposti tunnekylmältä eikä kiinny ihmisiin tavallisesti.
Ei hänellä aiemmin ole ollut näitä sairauksia.
No psykoosisairaus (mikä skitsofreniakin on), voi puhjeta myös vasta aikuisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli tuon tyyppistä käytöstä reilu kolmekymppisenä. Aloin etsiä itseäni. Tutustuin henkisiin viisauksiin.
Tuntui että kaikki perhe-elämä on toistoa ja teeskentelyä. Yhteyskuntaan liittyminen tuntui raskaalta. Kaksikymppisenä olin kouluttautunut, tehnyt töitä, haaveillut ja ollut mukana normaalisti.
Erakoiduin vähän, vapaaehtoisesti, pidin muut loitolla, kavereita oli edelleen kyllä.
Henkiseltä puolelta (ei uskonto vaan enemmän psykologiaa ja uushenkisyyttä) löysin viestin, että olen muutakin kun yhteiskunnan ja perheeni ohjelmoinnit. Aloin katsoa sitä että mitä olen kaiken takana. Löysin enemmän totuutta ja pysyvämpää mihin nojata. Opettelin rakastamaan itseäni vailla ohjelmointeja mitä pitäisi tai mitä muut tahtoisivat minulta. Se oli pitkä tie. Yksinäinenkin.
Sitten nelikymppisenä alkoi paluu. Ihmisiin ja ihmissuhteisiin. Työelämään. Maailmaan. Rakkauteen.
Olen elinvoimaisempi, yhdistyn eri tavalla. Luotan sisimpääni. Putsasin pois pitäisipitäisi harmaan kyseenalaistavan oloni, joka oli yksinkertaisesti sitä, että näin että täällä on parempaa tarjolla, mutta minun piti murtautua vanhojen sinänsä turvallisten mutta jotenkin riittämättömien perhe/kaveri/työ/hyötyohjelmointien läpi.
Saan nyt palautetta, että miten olen jotenkin helppo. Työni tehnyt. Säteilen kuulemma jotakin levollisuutta ja olen selkeä. Ihmiset tulevat herkästi seuraani ja sanovat että puhun jotenkin totta suoraan enemmän enkä teeskentele. Välini sukulaisiin myös muuttuivat helpoksi vaikka edelleen olen irtonainen. Kykenin myös solmimaan aidomman parisuhteen jossa pystyn antamaan ja vastaanottamaan ihan eri tavalla. Olemaan selkeä tarpeistani toiselle. Tiedän rajani, en myy itseäni sosiaalisille peleille. En pelkää.
Elämän tyhjyys ja merkityksettömyys muuttui merkitykselliseksi, luotan itseeni, en hae enää samalla tavalla ulkopuolelta suorituksia, viihdettä, vastauksia, materiaalia, elämyksiä. Ne tuntuvat illuusioilta. Samalla ne kuuluvat ihmisen elämään ja ymmärrän miksi niiden ympärillä aika täällä menee.
Näin tyhjyyden. Se oli totta. Löysin merkityksen, täyttymyksen jota kaipasin ilman jumalia, materiaa, riippuvuuksia.
Se vaihe kun en yhdistynyt, oli tärkeä. Vaikka se oli outoa muille. Tunnen, että löysin todellisempaan. Nyt minulla on iloinen elämisen ja liittymisen halu.
Sulla on näköjään kasvatus sitten vielä kesken, vaikka poika on jo 3-kymppinen. Kerrot, että et hyväksy tuollaista käytöstä ja jos aikoo jatkossa vierailla, niin sanotaan kiitos ja tuodaan myös oma osa esim. joulunviettoon. Nythän poika on alkanut loisimaan, vaikka pitäisi alkaa kantaa vastuuta.
Pätevä analyysi kiitos tästä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ateismi johtaa Nihilismiin.
Hän on ateisti.
No ateismin looginen lopputulos on joko hedonismi tai nihilismi. Ottamatta kantaa jumalauskomuksen puolesta, mutta noin se menee.
Kerrotko vielä mikä looginen päättelyketju vääjäämättä johtaa tuohon vain siksi että ei omaa jumaluskoa?
Jos rakastaa maailmaa ja kokee elämän itsessään merkitykselliseksi ilman jatkuvaa hekumaa tai draamaa, päätyy hyvin nopeasti ymmärtämään mistä jumalasta puhuttaessa on kyse, eikä voi sitä kieltää. Yksinkertaista aivokemiaa - kun aivot ovat tarpeeksi kauan tietyllä tyytyväisyyden taajuudella, yhteys jumalaan syntyy yhtä itsestään kuin kakka tulee s
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tosiaan ei välitä edes omasta äidistään niin älä kutsu jouluna. Huomaat pian puhuuko poika totta. Epäilen että rakkauden ja naisen puutetta.
Pikkasen on vaikea saada rakkautta, jos ei itse välitä kenestäkään. Ja tuskin edes silloin kauheasti rakkautta edes kaipaa.
Äitinsä rakastaa poikaansa ja haluaa auttaa tätä. Poijankin sen luulisi ymmärtävän, että äitinsä on häntä kantanut 9kk kohdussaan, synnyttänyt ja imettänyt. Ja kasvattanut. Niin on kyllä suuressa kiitollisuuden velassa ainoalle ihmiselle joka häntä rakastaa. Idiootti poika.
Mitä ihmeen kiitollisuuzen velkaa siitä syntyy, että äiti haluaa itse lapsia? Ja mikä automaatti se on, että äiti oikeasti rakastaa lapsiaan ja ymmärtää heidän olevan itsenä
Eipä tietenkään mitään, jos vanhempien uhraukset onnellisen olemassaolosi eteen katsotaan hedonismin muodoksi ja laajennetuksi narsismiksi. Ei kyllä olisi syytä minun mielestäni tähän asenteeseen. Olisi hyvä kasvaa kiitollisuuteen siitä, että on tullut edes jossain mitassa välitetyksi ja asiallisesti kohdelluksi. Ja jakaa samaa eteenpäin. Tämä pitäisi ymmärtää ihan järjellä, ja siksi pidän kummallisena ristiriitaa viestissäsi.
Kovin kauas on nykyisin kadotettu tyytyväisyys olemassaolosta. Kaiken pitäisi nykyisin olla täydellistä ennen kuin voi olla onnellinen. Miksi tavoittelemme sellaista olemisen tapaa, kun on ihan perusbiologiaa, että tyytyväisyys ei silloinkaan säily, vaan aletaan hamuta vähän vielä täydellisempää. Koska jos kunnon mustikkamättään kerran löydettyämme jäisimme köllimään nirvanaan sen viereen, sellainen palkitsemisjärjestelmä ei edistäisi elossapysymistä. Tämä olisi ihmisten syytä takoa kalloonsa - niihin tyytymättömyysviesteihin ei kuulu liikaa luottaa, vaikka on hyvä miettiä, onko tyytynyt vääriin asioihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten ap sinut jätetään syömään yksin? Missä on puolisosi ja muut lapset?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli tuon tyyppistä käytöstä reilu kolmekymppisenä. Aloin etsiä itseäni. Tutustuin henkisiin viisauksiin.
Tuntui että kaikki perhe-elämä on toistoa ja teeskentelyä. Yhteyskuntaan liittyminen tuntui raskaalta. Kaksikymppisenä olin kouluttautunut, tehnyt töitä, haaveillut ja ollut mukana normaalisti.
Erakoiduin vähän, vapaaehtoisesti, pidin muut loitolla, kavereita oli edelleen kyllä.
Henkiseltä puolelta (ei uskonto vaan enemmän psykologiaa ja uushenkisyyttä) löysin viestin, että olen muutakin kun yhteiskunnan ja perheeni ohjelmoinnit. Aloin katsoa sitä että mitä olen kaiken takana. Löysin enemmän totuutta ja pysyvämpää mihin nojata. Opettelin rakastamaan itseäni vailla ohjelmointeja mitä pitäisi tai mitä muut tahtoisivat minulta. Se oli pitkä tie. Yksinäinenkin.
Sitten nelikymppisenä alkoi paluu. Ihmisiin ja ihmissuhteisiin. Työelämään. Maailmaan.
Kiitos tästä. Osaatko kertoa, miten pääsit tyhjyyden toiselle puolelle?
Vierailija kirjoitti:
Miten ap sinut jätetään syömään yksin? Missä on puolisosi ja muut lapset?
Käyn ko pojan kanssa lounaalla ravintolassa. Haluan keskustella kahden kesken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kyllä kolmekymppisenä kuuntelisi vanhempieni neuvoja siitä, miten pitää olla ylisosiaalinen.
Neuvo:
Suhtaudu häneen lämpimästi ja inhimillisesti niin kuin ennenkin. Hänessä on muuri päällä. Saatat olla suuri turva jostakin merkityksellisestä tyhjyyden keskellä, vaikka ei siltä tunnu. Poikasi taittaa urheaa yksinäisyä matkaa täällä. Hän kulkee eri paikkaan kun äitinsä, siksi sitä kulkua voi olla vaikea ymmärtää. Tulee hyvä kun pääsee perille. Tarvitaan uskoa ihmiseen. Ei hylkäämistä, mielenosoituksia. Sydäntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kunnioita aikuisen ihmisen itse tekemää päätöstä.
Fiksu mies. Hänellä on omat perusteensa toimia kuten on päättänyt.
Yleisesti ottaen mitä älykkäämpi ihminen on sen yksinäisempi hän on tässä kaikkeudessa. Hän on todennäköisesti tajunnut suuria asioita.
Jättäkää siis hänet rauhaan ja kunnioittakaa hänen itse haluamiaan rajoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ap sinut jätetään syömään yksin? Missä on puolisosi ja muut lapset?
Käyn ko pojan kanssa lounaalla ravintolassa. Haluan keskustella kahden kesken.
Miksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kokeilisin kohtauksen järjestämistä, ei tuo tuosta ainakaan pahemmaksi voi enää mennä. Eli kertoisin hänelle miltä itsestäni tuntuu hänen käytöksensä, tarvittaessa höystäisin sanomaani itkulla ja vihan ilmauksella. Jospa se saisi hänet ajattelemaan asioita ja huomaamaan miten ikävältä käytöksensä ympärillään olevista ihmisistä tuntuu.
Kuulostaa siltä, että poikasi ei oikeasti tunne itseään eikä varsinkaan osaa sanallistaa asioita. Kuvittelee tietävänsä, että elämän ja oikean syvällisen itsetuntemuksen arvoitus on noin yksinkertainen vaikka tuskin on edes raapaissut pintaa. Jäänyt jumiin eikä tajua sitä edes itse, luulen että on sokea ja defenssit jääneet päälle, piikit pystyssä puolustautumisasennossa koska totuus satuttaisi häntä liikaa. Pinnan alla kupliva tietoisuus siitä että tuskin on edes päässytkään alkua pidemmälle ja että itsetuntemuksen sipulin kerroksia on vielä vaikka kuinka paljon jäljellä ja jokaise
Kohtauksen järjestäminen on kauhea ajatus, etenkin jos se tapahtuu laskelmoidusti. Mutta itse voin sanoa, että olen tyttärenä, sisarena, kumppanina ja äitinä saanut tärkeimmät muutokset aikaan kohtauksin, joita järjestän äärimmäisen harvoin. Olen normaalisti erittäin hillitty ja rakentava ihminen, ja tällainen kommunikaatio tuntuu ainakin oman lähipiirini miehiltä valuvan kuin vesi hanhen selästä.
Kerran järjestin erään parisuhteen päätyttyä kohtauksen. Suhdetta se ei enää pelastanut, mutta miekkonen totesi, että tuon naisen hän olisi halunnut oppia tuntemaan.
En mitenkään ihannoi omaa käytöstäni, mutta muistutan, että erityisesti meidän kulttuurissamme ja erityisesti äitien odotetaan kestävän kaiken. On parempi räjähtää joskus kuin katkeroitua pysyvästi, ja etenkin pienten lasten kanssa on reilua kertoa reilusti, miltä tuntuu. Toki isompienkin. En kerro ap:lle mitä hänen pitäisi tehdä, koska en tunne hänen kommunikaatiotyyliään, mutta tässä muutama ajatus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ap sinut jätetään syömään yksin? Missä on puolisosi ja muut lapset?
Käyn ko pojan kanssa lounaalla ravintolassa. Haluan keskustella kahden kesken.Miksi?
Häh? Etkö sinä koskaan halua keskustella kenenkään kanssa kahden kesken?
Poika puhuu henkilökohtaisia ajatuksia, kun olemme kahden kesken, mutta ei, jos on muita paikalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ap sinut jätetään syömään yksin? Missä on puolisosi ja muut lapset?
Käyn ko pojan kanssa lounaalla ravintolassa. Haluan keskustella kahden kesken.Miksi?
Häh? Etkö sinä koskaan halua keskustella kenenkään kanssa kahden kesken?
Poika puhuu henkilökohtaisia ajatuksia, kun olemme kahden kesken, mutta ei, jos on muita paikalla.
Kuulostaa lähinnä siltä, että et pidä siitä mitä kuulet. Miksi ette tapaa yhdessä isän ja muiden sisarusten kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Neuvo:
Suhtaudu häneen lämpimästi ja inhimillisesti niin kuin ennenkin. Hänessä on muuri päällä. Saatat olla suuri turva jostakin merkityksellisestä tyhjyyden keskellä, vaikka ei siltä tunnu. Poikasi taittaa urheaa yksinäisyä matkaa täällä. Hän kulkee eri paikkaan kun äitinsä, siksi sitä kulkua voi olla vaikea ymmärtää. Tulee hyvä kun pääsee perille. Tarvitaan uskoa ihmiseen. Ei hylkäämistä, mielenosoituksia. Sydäntä.
Olen tähän mennessä ajatellut ja uskonut, että hän vain kulkee pidempää ja kuoppaisempaa tietä, mutta vuodet kuluvat ja kuluvat, alamäkeä, enkä enää jaksa uskoa, että matka päättyy hyvin. Ei, en ole hylkäämässä, mutta oma uskoni on koetuksella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ap sinut jätetään syömään yksin? Missä on puolisosi ja muut lapset?
Käyn ko pojan kanssa lounaalla ravintolassa. Haluan keskustella kahden kesken.Miksi?
Häh? Etkö sinä koskaan halua keskustella kenenkään kanssa kahden kesken?
Poika puhuu henkilökohtaisia ajatuksia, kun olemme kahden kesken, mutta ei, jos on muita paikalla.
Kuulostaa lähinnä siltä, että et pidä siitä mitä kuulet. Miksi ette tapaa yhdessä isän ja muiden sisarusten kanssa?
Hänen kanssaan on oikein mielenkiintoisia keskusteluita. Pidän niistä, enkä kuule niitä, jos muita on paikalla. Kyllä joskus kutsun häntä meillekin.
Vierailija kirjoitti:
V I T T U E T T Ä O L E T R A S I T T A V A Ä M M Ä ! ! !
Ok, mene sitten pois.
27-vuotiaana ihmisellä on usein vaihe joka johtaa epätoivoon. Pitäisi ns olla jo kaikki kasassa ja tyytyväinen, rakentaa elämää mutta sitten vastassa onkin suuri tyhjyyden tunne.