Poikani ns. tutustui itseensä ja totesi, ettei välitä yhdestäkään ihmisestä. Neuvoja?

Vierailija kirjoitti:

Ap, kirjoitat tosi älyllisesti ja tiiviisti, ja vaikka kerrot olevasi surullinen,  kliininen kuvauksesi saa sen vaikuttamaan jähmettyneeltä. Voiko olla, että teillä on kovin laimea tunnemaailma sukuperintönä joko geneettisistä tai psyykkisistä syistä? Voiko olla, että olet itse masentunut ja poika on ottanut olemisen mallin siitä? Kertoisitko jotain, mikä tuo lihaa tarinan luiden ympärille? Mitään, mikä saa teidät vaikuttamaan todellisilta olennoilta lukijalle?

Voisitko käydä itse juttelemassa asiantuntijalle jos poikaa et saa sellaista tapaamaan? 

 

Tietoisesti valitsin tämän tavan kirjoittaa tänne. Neljästä syystä: teen samalla töitä. Toisekseen av:lle ei kannata avautua, koska kohta lynkataan. Kolmanneksi en halua avata täällä pojan koko elämää tunnistautumisen vuoksi. Neljänneksi: olen pyöritellyt tätä asiaa jo pari vuotta, olen saanut oman pääkoppani kasaan asian suhteen ja siksi kykenen esittämään teille ytimen. 

En ole masentunut, mutta olen analyyttinen ihminen. Kuten poikakin. 

Vierailija kirjoitti:

Voisiko olla kyse empatian puutteesta? Antisosiaalinen personallisuushäiriö? Ammattilainen voisi auttaa asian ratkomisessa, eri asia sitten suostuisiko menemään...

Eivät ammattilaisetkaan voi ratkoa mitä tahansa ja asian ratkaisemiseen tarvitaan joka tapauksessa ratkottavan kohteen oma motivaatio ja hakeutuminen hoitoon. Nythän näyttäisi siltä, että poika on hoidossa oppinut tuntemaan itseään sen verran paremmin, että tunnistaa tunnevajeensa ja on päättänyt olla kantamatta huolta siitä ja olla vapaasti oma itsensä. 

Oma isäni on sanonut, ettei hän osaa rakastaa ja on vetäytynyt lapsistaan. Minkä sille tekee. Olkoon keskenään, me rakkauteen kykenevät keskenämme. 

Anna olla jos elää ja huolehtii itsestään eikä vaadi sinulta yhtään mitään.

Eihän aikuiselle ihmiselle mitään väkisin voi tehdä jos tahdosta vastaisen hoitoonohjauksen kriteerit ei täyty ja tässä ne eivät ainakaan sitä tee.

Onhan kautta iakojen ollut ihmisiä jotka jostain syystä jonka he itse parhaiteen tietävät vetäytyvät ns. maailmasta siltä osian että lopettavat sosiaalisen elämän.  Jokaisella on oikeus elää juuri niinkuin haluaa jos ja kun ei itselle tai toiselle hengenvaaraa aiheuta tai riko lakia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko olla kyse empatian puutteesta? Antisosiaalinen personallisuushäiriö? Ammattilainen voisi auttaa asian ratkomisessa, eri asia sitten suostuisiko menemään...

Älkää tehkö diagnooseja, aikuinen ihminen joka ei jaksa äitinsä kanssa hengailla eikä ostella äidilleen lahjoja vain siksi että äiti niitä haluaa, voi olla ihan täysin terve. Poika on vaan miettinyt elämäänsä ja tullut siihen tulokseen, ettei pidä äidistään jonka elämä on noin pinnallista, eli kun äiti ostaa lahjoja pitää saada vastineeksi lahjoja, äiti sanoo miten kaikki tykkää joulusta ja ostaa lahjoja. Selvästi kyllästynyt äitinsä sanelemaan maailmaan 

 

Menepäs taruilemaan muualle.

Ihan totta tuo on. Ei todellakaan ole luonnollista, että 30v mies käyttäytyisi kuin 7v pikkupoika, joka mielellään auttelee äitiä ja matkii tätä. Murrosiässä poika alkaa etsimään miesesikuvia ja siinä vaiheessa äidin vaikutus lakkaa - jos kunnollista miesesikuvaa ei ole, poika jää sille tasolle, miksi pystyy miehenä itsenäisesti kasvamaan. Miehestä EI tule koskaan naista, äitiä, ja lapsuuden inhimillisyys taantuu murrosiässä siittäjä-tappajaksi, jos ei saa kunnollista tukea kasvaa muuksi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä tässä nyt oli se perimmäinen ongelma? Sekö ettei ap saa rakkautta lapseltaan?

 

Ei kai tässä ongelmaa ole. Hän saa elää haluamallaan tavalla. Kysyn vain, että miten neuvoisitte minun reagoimaan, toimimaan ja suhtautumaan poikaani? 

Näin pienten poikien äitinä kysymyksesi vihloo sydäntäni. Mutta vastaavanlaisen ja pahemmankin miehen siskona minun täytyy sanoa, että kenenkään ei tarvitse mittaansa enempää kestää. Enpä osaa muuta kuin toivottaa kaikkea hyvää.

Mun sydäntä vihloo se, että joku hylkää lapsensa sen takia, että hän ei kiitä ruokapöydästä poistuessaan.

Onko tässä ketjussa kyse hylkäämisestä?

Siltä se kuulostaa. 

Jos tosiaan ei välitä edes omasta äidistään niin älä kutsu jouluna. Huomaat pian puhuuko poika totta. Epäilen että rakkauden ja naisen puutetta.

Vierailija kirjoitti:

Jos tosiaan ei välitä edes omasta äidistään niin älä kutsu jouluna. Huomaat pian puhuuko poika totta. Epäilen että rakkauden ja naisen puutetta.

Pikkasen on vaikea saada rakkautta, jos ei itse välitä kenestäkään. Ja tuskin edes silloin kauheasti rakkautta edes kaipaa. 

Alkava skitsofrenia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tosiaan ei välitä edes omasta äidistään niin älä kutsu jouluna. Huomaat pian puhuuko poika totta. Epäilen että rakkauden ja naisen puutetta.

Pikkasen on vaikea saada rakkautta, jos ei itse välitä kenestäkään. Ja tuskin edes silloin kauheasti rakkautta edes kaipaa. 

Onko sulla tästä diagnoosista oma kohtasta kokemusta? Niimpä, tarua on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko olla kyse empatian puutteesta? Antisosiaalinen personallisuushäiriö? Ammattilainen voisi auttaa asian ratkomisessa, eri asia sitten suostuisiko menemään...

Eivät ammattilaisetkaan voi ratkoa mitä tahansa ja asian ratkaisemiseen tarvitaan joka tapauksessa ratkottavan kohteen oma motivaatio ja hakeutuminen hoitoon. Nythän näyttäisi siltä, että poika on hoidossa oppinut tuntemaan itseään sen verran paremmin, että tunnistaa tunnevajeensa ja on päättänyt olla kantamatta huolta siitä ja olla vapaasti oma itsensä. 

Oma isäni on sanonut, ettei hän osaa rakastaa ja on vetäytynyt lapsistaan. Minkä sille tekee. Olkoon keskenään, me rakkauteen kykenevät keskenämme. 

Tuollainen isä voi olla jopa parempi kuin nämä nykyajan "rakkaudelliset" isät, jotka lähinnä mutiloivat ja pahoinpitelevät lapsiaan, koska kuvittelevat olevansa äitejä. Edellinen sukupolvi haaveili rakastavista miehistä, ja milleniaalit nyt sitten katsovat, kuinka milleniaalimiehet kirjaimellisesti leikkivät lapsillaan ja lapset traumatisoituvat ja vammautuvat eliniäksi tästä miessukupuolen hoivapakosta

Kontroversiaali mielipide, mutta kun on päässyt näkemään niitä kituvia ja rääkättyjä, pahoinpideltyjä vauvoja, minä rehellisesti sanottuna pelkään tätä isien kasvattamaa sukupolvea

Keski-ikäistyvä mieslapsi, ei sen kummempaa. Elämän keskus on oma rakas napa. Näitä on, ikävä kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Jos tosiaan ei välitä edes omasta äidistään niin älä kutsu jouluna. Huomaat pian puhuuko poika totta. Epäilen että rakkauden ja naisen puutetta.

Naisethan eivät sitten muuten ole mitään yleisiä rakkaudettomien miesten hyväksikäyttökohteita. Sellaiseksi nainen nimittäin tuollaisen miehen kanssa päätyy. Mies voi aloittaa rakkauden harjoittelun siitä chilikasvista, ja palataan elävään naiseen muutaman vuosikymmenen päästä, jos rakkausharjoitukset chiliä kohtaan ovat tuottaneet tulosta

Joissakin maissa, missä naisia jaellaan "välinpitämättömille" miehille rahasta, nainen saattaa kuolla sisäiseen verenvuotoon jo hääyön seurauksena. Tämä ei ole oikein yhtäkään naista kohtaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tosiaan ei välitä edes omasta äidistään niin älä kutsu jouluna. Huomaat pian puhuuko poika totta. Epäilen että rakkauden ja naisen puutetta.

Pikkasen on vaikea saada rakkautta, jos ei itse välitä kenestäkään. Ja tuskin edes silloin kauheasti rakkautta edes kaipaa. 

Äitinsä rakastaa poikaansa ja haluaa auttaa tätä. Poijankin sen luulisi ymmärtävän, että äitinsä on häntä kantanut 9kk kohdussaan, synnyttänyt ja imettänyt. Ja kasvattanut. Niin on kyllä suuressa kiitollisuuden velassa ainoalle ihmiselle joka häntä rakastaa. Idiootti poika.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tosiaan ei välitä edes omasta äidistään niin älä kutsu jouluna. Huomaat pian puhuuko poika totta. Epäilen että rakkauden ja naisen puutetta.

Pikkasen on vaikea saada rakkautta, jos ei itse välitä kenestäkään. Ja tuskin edes silloin kauheasti rakkautta edes kaipaa. 

Äitinsä rakastaa poikaansa ja haluaa auttaa tätä. Poijankin sen luulisi ymmärtävän, että äitinsä on häntä kantanut 9kk kohdussaan, synnyttänyt ja imettänyt. Ja kasvattanut. Niin on kyllä suuressa kiitollisuuden velassa ainoalle ihmiselle joka häntä rakastaa. Idiootti poika.

Mitä ihmeen kiitollisuuzen velkaa siitä syntyy, että äiti haluaa itse lapsia? Ja mikä automaatti se on, että äiti oikeasti rakastaa lapsiaan ja ymmärtää heidän olevan itsenäisiä yksilöitä eikä vanhempiensa kopioita.

-ohis

Onko hän työelämässä, onko koulutusta tai ammattia? Voisiko olla defendssi, jolla käsittelee omaa epäonnistumistaan muiden kolmekymppisten edetessä elämissään? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko olla kyse empatian puutteesta? Antisosiaalinen personallisuushäiriö? Ammattilainen voisi auttaa asian ratkomisessa, eri asia sitten suostuisiko menemään...

Eivät ammattilaisetkaan voi ratkoa mitä tahansa ja asian ratkaisemiseen tarvitaan joka tapauksessa ratkottavan kohteen oma motivaatio ja hakeutuminen hoitoon. Nythän näyttäisi siltä, että poika on hoidossa oppinut tuntemaan itseään sen verran paremmin, että tunnistaa tunnevajeensa ja on päättänyt olla kantamatta huolta siitä ja olla vapaasti oma itsensä. 

Oma isäni on sanonut, ettei hän osaa rakastaa ja on vetäytynyt lapsistaan. Minkä sille tekee. Olkoon keskenään, me rakkauteen kykenevät keskenämme. 

Missä hoidossa poika on käynyt? Aloituksessa ei puhuta mistään hoidosta vaan itsetutkiskelusta. Mutta jos kykenee itsetutkiskeluun niin sekin kertoo jo paljon. Menisin ammattilaiselle siksi, että kyllä ne osaavat paremmin kuin maallikot arvioida mistä on kyse, sitä he ovat opiskelleet. Toinen hyöty olisi, että kuinka toimia jos jotain sieltä löytyy. Ja kyllä hoitoon tarvitsee itse hoidettavan suostumus ja halu mennä, niin kuin mainitsinkin tuolla "suostuuko menemään". Kannattaisi lukea vähän tarkemmin...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ateismi johtaa Nihilismiin. 

Hän on ateisti.

No ateismin looginen lopputulos on joko hedonismi tai nihilismi. Ottamatta kantaa jumalauskomuksen puolesta, mutta noin se menee. 

Kerrotko vielä mikä looginen päättelyketju vääjäämättä johtaa tuohon vain siksi että ei omaa jumaluskoa?

 

Jos rakastaa maailmaa ja kokee elämän itsessään merkitykselliseksi ilman jatkuvaa hekumaa tai draamaa, päätyy hyvin nopeasti ymmärtämään mistä jumalasta puhuttaessa on kyse, eikä voi sitä kieltää. Yksinkertaista aivokemiaa - kun aivot ovat tarpeeksi kauan tietyllä tyytyväisyyden taajuudella, yhteys jumalaan syntyy yhtä itsestään kuin kakka tulee s

No höpsis höpsis, mitä höpöjä suollat. 😄

Länsimaisen moraalikäsityksen kasvattaminen lapselle ei tietenkään vaadi minkään uskonnon seuraamista, vaan yllätys, yllätys... kasvattamista lapsen länsimaiseen moraalikäsitykseen!

Jos nyt välttämättä haluaa noudattaa jotain erityistä ateistista ja länsimaalaisiin moraalikäsityksiin ja etiikkaan perustuvaa kasvatusmallia, niin aina voi soveltaa vaikka humanismia, kultaisia sääntöjä, empatiaa, oikeudenmukaisuutta, Kantin velvollisuusetiikkaa, jne. Moraalifilosofian puolelta kyllä esimerkkejä riittää.

Meillä ihmisillä on lisäksi evoluution tuloksena koodautunut jo geeneihinkin määrättyjä käyttäytymismalleja, joilla laumaeläimet kuten ihmiset, kykenevät toimimaan laumassa toistensa kanssa. Ne realisoituvat erityisesti pienissä ihmisyhteisöissä. Esim. toisten syytön tappaminen tai vahingoittaminen koetaan järjestäen pahana, pulassa olevaa tai sairasta autetaan, jne.

Huom. Nyt puhun sitten länsimaalaisista moraali- ja etiikkakäsityksistä. Huomioi, että esim. lähi-idässä pätevät erilaiset käsitykset etiikasta, jota ohjaa vahvasti konservatiivinen islamin usko eli hihhulismi. 😄

Vierailija kirjoitti:

Onko hän työelämässä, onko koulutusta tai ammattia? Voisiko olla defendssi, jolla käsittelee omaa epäonnistumistaan muiden kolmekymppisten edetessä elämissään? 

Niin, itseäkin kiinnostaisi tämä, mutta Ap ei mielestäni ole tähän vastannut. Paljon tosiaan riippuu siitä, onko töissä, opiskelemassa tai edes aktiivinen harrastuselämä vai meneekö päivät netissä nököttäessä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko hän työelämässä, onko koulutusta tai ammattia? Voisiko olla defendssi, jolla käsittelee omaa epäonnistumistaan muiden kolmekymppisten edetessä elämissään? 

Niin, itseäkin kiinnostaisi tämä, mutta Ap ei mielestäni ole tähän vastannut. Paljon tosiaan riippuu siitä, onko töissä, opiskelemassa tai edes aktiivinen harrastuselämä vai meneekö päivät netissä nököttäessä?

Olette oikeassa, pojalla on tässä ongelma. Hän ei välitä ihmisistä, eikä mistään muustakaan. Mutta se on toinen keskustelu se. En aloita sitä keskustelua. 

Poikasi kuulostaa autismin kirjolaiselta. Autisteilla (ainakin monilla heistä) välittäminen toisista eroaa neurotyypillisten välittämisen kokemuksesta. 

Mieheni on autismin kirjolla, samoin osa lapsistamme. Mieheni on analysoinut paljon mielessään sitä, missä määrin välittää ihmisistä ja rakastaa heitä. Hän kokee itsensä epäempaattiseksi ja kokee, että ei esimerkiksi rakasta vanhempiaan. Itse kuitenkin näen hänessä paljon rakkautta vanhempia kohtaan, huolenpitoa ja välittämistä. Nämä tunteet näkyvät hänessä kuitenkin ihan toisella tavalla kuin ihmisissä keskimäärin. Niinpä arvelen, että kun hän ei tunnista itsessään samanlaista välittämistä muita kohtaan mitä näkee ympärillään, hän helposti kuvittelee, että ei välitä. Mieheni äiti osoittaa rakkautta ylitsevuotavasti niin sanoillaan ja eleillään kuin teoillaan. Miehelleni tämä on ollut läpi elämän jopa päällekäyvää: hän ei esimerkiksi mielellään halaa ihmisiä, koska se tuntuu epämukavalta. Tästä hän tekee johtopäätöksen, että ei tunne rakkautta vanhempiaan kohtaan. Kuitenkin vanhemmat ovat läsnä hänen puheissaan, huoli heidän terveydestään ja ikääntymisestään näkyy minulle päin, mies kuuntelee vanhempiaan ja on kiinnostunut heistä, jne. Kun tuon näitä asioita miehelleni esiin, hän kyllä tunnistaa, että ne kertovat välittämisestä.



Lasteni kohdalla näen samaa: heidän tapansa osoittaa tunteitaan tai esim. itsenäistymisen jälkeen pitää yhteyttä lapsuudenkotiin eivät vastaa yhteiskunnan standardeja. Törmään hämmästelyihin, kun kerron esim. aikuisen poikani soittaneen viimeksi muutama kuukausi sitten. Ystäväpiirissäni tämä tulkitaan niin, että välimme ovat kylmät ja etäiset. Itse en koe näin vaan poikani on minulle tärkeä ihminen ja minä hänelle, se välittyy kyllä silloin kun kohtaamme. 

Pitkä selostus, mutta tältä pohjalta näkisin, että ympäristön tyypilliset tavat ilmentää välittämistä voivat asettaa jonkinlaisen odotusarvon sille, mitä välittäminen tarkoittaa. Jos ei itse välitä juuri samalla tavalla, voi päätyä tulkintaan, että en kerta kaikkiaan välitä. Vaikka kyse olisi vain siitä, että välittää jotenkin muuten.