Lue keskustelun säännöt.
Tämä on varmaan tabu, mutta kysyn kuitenkin oman lapsen kuolemasta
03.10.2024 |
Aina puhutaan, ettei mikään ole kauheampaa kuin oman lapsen kuolema. Että se on niin luonnotonta, että vaikka itse olisi satavuotias, niin ei kestä oman lapsen kuolemaa. Sitä suree lopun elämänsä. Ainakin muutama vuosi on täyttä kärsimystä jne. Kenenkään muun kuolema - ei edes oman äidin kuolema - vedä vertoja sille surulle.
Jotenkin kyseenalaistan tämän. Onko aina näin? Sureeko silloinkin, jos oma lapsi on sarjamurhaaja - narkkari - 10 vuotta syvien mt-ongelmien kanssa kamppaillut - välit vanhempiinsa katkaissut - antisosiaalinen persoonallisuus - tms?
Puhun nyt ns normi-vanhemmista, en tunnekylmistä tai narskuista.
Kommentit (69)
Vierailija kirjoitti:
Kuinkakohan paljon suremisen määrään vaikuttaa ihmisen tunteellisuus tai analyyttinen lähestymistapa?
Esim.Minulta ei ole kuollut lasta, mutta hiljattain äiti on. Läheisten empatian määrä on sanoinkuvaamaton, koska äiti oli pidetty ihminen. Kyllä minäkin kuolemaa itkin, mutta tuntuu, etten ole surrut sitä niin paljoa kuin muut ihmiset. Koska ajattelen, että hän oli vain onnekas, ettei tarvinnut elää vuosia vaipoissa. Moni muu ei näytä ajattelevan tällä tavoin.
Oletan, että olisin yhtä analyyttinen, jos kärsivä lapseni kuolisi. Vai olisinko?
Et sinä sitten ole kokenut samaa. Älä vertaa äidin kuolemaa lapsen kuolemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapseni teki muutama vuosi sitten itsemurhan nuorena aikuisena. Hän ei ollut syrjäytynyt, narkkari eikä rikollinen, hän vain sairastui masennukseen eikä saanut hoidoksi muuta kuin masennuslääkkeitä joita sitten otti yliannoksen.
Voitte kuvitella tätä syyllisyyden ja avuttomuuden määrää. Olen ollut koko ajan työkykyinen, ja elämäni vaikuttaa ulkoisesti (ainakin melkein) normaalilta, mutta tulen kuolemaan suruuni.
Voi kauhea. Olen todella pahoillani. Anna itsellesi anteeksi. Muutakaan et voi tehdä.
Ei ole aikomustakaan antaa itselleni anteeksi. En tarvitse anteeksiantoa.
Mummoni menetti 2 aikuista lastaan. 2 on vielä elossa. Toisen lapsen hautajaisista on kuva mummosta, kuvasta näkyy se suru kun lapsi on kuollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinkakohan paljon suremisen määrään vaikuttaa ihmisen tunteellisuus tai analyyttinen lähestymistapa?
Esim.Minulta ei ole kuollut lasta, mutta hiljattain äiti on. Läheisten empatian määrä on sanoinkuvaamaton, koska äiti oli pidetty ihminen. Kyllä minäkin kuolemaa itkin, mutta tuntuu, etten ole surrut sitä niin paljoa kuin muut ihmiset. Koska ajattelen, että hän oli vain onnekas, ettei tarvinnut elää vuosia vaipoissa. Moni muu ei näytä ajattelevan tällä tavoin.
Oletan, että olisin yhtä analyyttinen, jos kärsivä lapseni kuolisi. Vai olisinko?
Et sinä sitten ole kokenut samaa. Älä vertaa äidin kuolemaa lapsen kuolemaan.
Ei, en vertaakaan. Puhuin vain analyyttisestä vs tunteellisesta ajattelutavasta.
Käänteisesti: tunnen paljon äitinsä menettäneitä, jotka vielä monta vuotta myöhemminkin itkevät äitinsä kuolemaa. Säästävä kesämökin, koska äiti tavallaan elää siellä. Ja äiti on kuitenkin kuollut vanhana ja sairaana. Nämä ihmiset ovat tunneihmisiä: ovatko nämä ihmiset niitä, jotka eivät koskaan selviäisi oman lapsensa kuolemasta, koska jo äidinkin kuolema on niin kova juttu? Vai yksinkertaistanko liikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapseni teki muutama vuosi sitten itsemurhan nuorena aikuisena. Hän ei ollut syrjäytynyt, narkkari eikä rikollinen, hän vain sairastui masennukseen eikä saanut hoidoksi muuta kuin masennuslääkkeitä joita sitten otti yliannoksen.
Voitte kuvitella tätä syyllisyyden ja avuttomuuden määrää. Olen ollut koko ajan työkykyinen, ja elämäni vaikuttaa ulkoisesti (ainakin melkein) normaalilta, mutta tulen kuolemaan suruuni.
Voi kauhea. Olen todella pahoillani. Anna itsellesi anteeksi. Muutakaan et voi tehdä.
Ei ole aikomustakaan antaa itselleni anteeksi. En tarvitse anteeksiantoa.
Kyllä tarvitset. Jotta et itse kuole suruusi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli aikoinaan opettaja joka käveli korkeilla korkkareilla, ei osannut kävellä niillä kovin tyylikkäästi, mutta oli pelottavan näköistä kun kulki niillä piikkikoroilla raskaana ison mahansa kanssa, horjui portaikossa. Eräänä päivänä kaatui korkkareillaan koulupäivän aikana, ja menetti lapsensa, oli viimeisillään raskaana. Oli muutaman päivän poissa. Kun palasi töihin niin sanoi ensimmäisenä pelänneensä että olisi osunut kasvoihinsa kuten että nenä olisi murtunut. Tai hampaille käynyt huonosti. Joku siinä pahoitteli hiljaa tulevan lapsen menetystä, vastasi kovaan ääneen että saa niitä lapsia lisää jos haluaa ja hymyili pelottavan välinpitämättömästi.
Minusta tuo oli todella outo kommentti, että kun yks menetetään niin hankitaan uus tilalle. Korvike.
Myöhemmin kuulin että olisi raskautunut jollekin varakkaalle miehelle, ankkurilapsi kyseessä, siksi kai ei ollut syntynyt mitään sidettä sikiöönsä. En tiedä, tuo on jäänyt mieleeni erittäin kummallisena tapauksena ja siksi ajattelin vaan avautua siitä.
Vierailija kirjoitti:
Minun lapseni syntyi keskosena ja kuoli 3 kk:n ikäisenä. Tietysti surin kovastikin, mutta samaan aikaan ymmärsin, että hänen elämänsä olisi ollut kärsimystä kaikkien mahdollisten ongelmien kanssa. Ollakseni rehellinen voin sanoa että olin helpottunut kun hän kuoli.
Minulla on täysin sama kokemus! Sitä lapsen kärsimystä kivuissaan oli vaikea seurata. Oli iso helpotus että hän pääsi pois. Oma elämä oli täysin kortilla sen ajan kuin hän jaksoi elää. En olisi jaksanut vuosia, vuosikymmeniä vaikeasti vammaisen äitinä. Elämänlaatu täysi nolla mulla sekä vauvalla, sekä vanhemmalla sisaruksella. Parisuhdekin häipyi takavasempaan sinä aikana.
Äitini kuoli pian sen jälkeen 59-vuotiaana syöpään. Tästä on pian 10v enkä ole päässyt yli vieläkään! Oltiin superläheisiä. Lähes päivittäin itken ja haluaisin soittaa hänelle. Niin paljon jäi sanomatta. Minulla ei ole muita läheisiä eikä sukulaisia niin menetys oli täysin korvaamaton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuhkasta nousee aamu, aamu uus ikuinen.. on laulu.
Vierailija kirjoitti:
Siskoni kuoli yliannostukseen kun olin parikymppinen. Tunsin myös helpotusta hänen kuolemastaan kuultuani, hänellä oli ollut ongelmia päihteiden kanssa jo vuosia. Aina piti pelätä ja jännittää, milloin sisko taas alkaa käyttää. Ensimmäisiä ajatuksiani kun isä soitti ja kertoi siskon kuolleen oli, että nyt ei tarvitse enää pelätä milloin hän alkaa käyttää uudestaan. Tiedän että vanhemmilla on ollut samanlaisia ajatuksia. Siskolla oli myös pieni lapsi, eikä tilanne ollut mitenkään kestävä. Pakko sanoa, että lapsi ei olisi ikinä saanut niin hyvää ja turvallista lapsuutta mitä hän on nyt saanut, kuin jos olisi elänyt lapsuutensa siskon kanssa.
Mun veli oli narkkari vuosia Viimeisen vuoden ajan pelkäsin puhelinsoittoa, joko veli on tappanut jonkun tai hänet on tapettu. Huomasin, että se lause toi lohtua. Loppuu tää hullunmylly, jos noin kävis. Suruaika kestää jonkun aikaa, mutta sitten taas elämä asettuu uomiinsa. Siinä helpottuis monen elämä.
Soitto tuli ja hän oli päättänyt itse päivänsä. Pirullistahan se elämä oli jonkin aikaa. Äidille oli raastavaa aikaa. Yhä tuo käy läpi. Itsellä suru muuttui helpotukseksi aika nopeeta. Mulla oli nyt aikaa omalle elämälle, eikä tosiaan tarvinnut pelätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on veli, joka katkeroitui vanhemmilleni kolmekymppisenä. Muuttu ulkomaille, ei käynyt Suomessa. Ei nyt suoraan välejä katkaissut, mutta pitkän hajurajon otti. Ei onnitellut äitienpäivänä eikä toivottanut hyvää joulua. Siirtyi arvoissaan ja elämäntyylissään kauas vanhemmistani.
25 vuotta myöhemmin hän tuli tapaamaan vanhempiani. Äitini kertoi ihmetelleensä, että onko tuo minun poikani. En jaksa uskoa, että äitini kauheasti surisi, jos poikansa kuolisi. Etäisyys heidän välillään on niin iso.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinkakohan paljon suremisen määrään vaikuttaa ihmisen tunteellisuus tai analyyttinen lähestymistapa?
Esim.Minulta ei ole kuollut lasta, mutta hiljattain äiti on. Läheisten empatian määrä on sanoinkuvaamaton, koska äiti oli pidetty ihminen. Kyllä minäkin kuolemaa itkin, mutta tuntuu, etten ole surrut sitä niin paljoa kuin muut ihmiset. Koska ajattelen, että hän oli vain onnekas, ettei tarvinnut elää vuosia vaipoissa. Moni muu ei näytä ajattelevan tällä tavoin.
Oletan, että olisin yhtä analyyttinen, jos kärsivä lapseni kuolisi. Vai olisinko?
Et sinä sitten ole kokenut samaa. Älä vertaa äidin kuolemaa lapsen kuolemaan.
Ei, en vertaakaan. Puhuin vain analyyttisestä vs tunteellisesta ajattelutavasta.
Käänteisesti: tunn
Minä olen tunne ihminen.
Äiti löi minua ja piti nälässä.
En tiedä missä hän on, enkä välitä
Hautajaisiin en mene.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siskoni teki syöpään kuolemista pitkään. Vuositolkullla. Äiti sanoi vihdoin sairaalasängyn vieressä että "kyllä sä saat mennä". Sisko lähti pian sen jälkeen.
On se varmasti ollut aivan kamalaa, mutta varmasti vielä kamalampaa olis ollut seurata sitä kidutettua ja joka sekunnilla kivuliasta "elämän" ylläpitämistä.
Olis ihana jos elämä menis niinkun elokuvissa ja kaikki aina järjestys, mutta ei se mene niin.
Rauha jokaiselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapseni teki muutama vuosi sitten itsemurhan nuorena aikuisena. Hän ei ollut syrjäytynyt, narkkari eikä rikollinen, hän vain sairastui masennukseen eikä saanut hoidoksi muuta kuin masennuslääkkeitä joita sitten otti yliannoksen.
Voitte kuvitella tätä syyllisyyden ja avuttomuuden määrää. Olen ollut koko ajan työkykyinen, ja elämäni vaikuttaa ulkoisesti (ainakin melkein) normaalilta, mutta tulen kuolemaan suruuni.
Voi kauhea. Olen todella pahoillani. Anna itsellesi anteeksi. Muutakaan et voi tehdä.
Ei ole aikomustakaan antaa itselleni anteeksi. En tarvitse anteeksiantoa.
Kyllä tarvitset. Jotta et itse kuole suruusi.
En tarvitse anteeksiantoa. Kukaan ei voi antaa minulle anteeksi, koska se joka voisi antaa anteeksi on kuollut. Ymmärrätkö? Totta kai kuolen suruuni. Hänen isänsäkin kuoli suruunsa, joi itsensä hengiltä kun ei osannut surra rakentavammalla tavalla. Minä en juo, mutta jokainen jonka lapsi on tehnyt itsemurhan tietää olevansa syyllinen. Ihan turha tulla muuta mussuttamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli aikoinaan opettaja joka käveli korkeilla korkkareilla, ei osannut kävellä niillä kovin tyylikkäästi, mutta oli pelottavan näköistä kun kulki niillä piikkikoroilla raskaana ison mahansa kanssa, horjui portaikossa. Eräänä päivänä kaatui korkkareillaan koulupäivän aikana, ja menetti lapsensa, oli viimeisillään raskaana. Oli muutaman päivän poissa. Kun palasi töihin niin sanoi ensimmäisenä pelänneensä että olisi osunut kasvoihinsa kuten että nenä olisi murtunut. Tai hampaille käynyt huonosti. Joku siinä pahoitteli hiljaa tulevan lapsen menetystä, vastasi kovaan ääneen että saa niitä lapsia lisää jos haluaa ja hymyili pelottavan välinpitämättömästi.
Minusta tuo oli todella outo kommentti, että kun yks menetetään niin hankitaan uus tilalle. Korvike.
Myöhemmin kuulin että olisi raskautunut jollekin varakkaalle miehelle, ankkurilapsi kyseessä, siksi kai ei ollut syntynyt mitään sidettä sikiöönsä. En tied
Shokki päällä. Koittanut esittää välinpitämätöntä ja heittää vitsiksi, pakko puskea läpi,tässä maassa ei saa näyttää tunteitaan. Ei kukaan ole varmaan ollut näkemässä niitä hajoamisia heti kotioven sisäpuolella.
Miksi te sössötätte täällä äitien ja veljien ja siskojen kuolemasta, kun keskustelun aiheena on oman lapsen kuolema? Ette te voi siitä mitään tietää jos sitä ei ole tapahtunut teille.
Minulle se on tapahtunut, ja siksi tiedän että sanoivatpa vanhemmat mitä tahansa helpotuksesta, ei se vie surua pois. On saatava surra myös sitä että lapsen kuolema on helpotus.
Vastaaja 35 (ja sitä ennen joku muukin numero sulla oli kun kommentoit aiemminkin)
Silläkin uhalla, että tämä ärsyttää sinua (eibole tarkoitus tidellakaan ärsyttää, vaan lohduttaa) mutta vaikket itse voi antaa itsellesi anteeksi etkä koe ansaitsevasi sitä, niin on vielä yksi joka voi sinulle antaa anteeksi, ja armahtaa. Jumala. Hänen kädessään on kaikki, loppuviimein. Tutkimattomat ovat Jumalan tiet, emme tiedä miksi lapsesi elämä meni niinkuin meni, ja miksi Jumala salli sen, mutta Hän sinut armahtaa ja hänellä on siihen kaikki valta ja voima. Myös auttaa sinut kestämään menestyksesi ja löytämään elämääsi vielä merkitystä ja rauhaa.
Vierailija kirjoitti:
Aina sinä vanhempana muistat sen suloisen lapsesi, joka juoksee päiväkodin portille sinua iloisena vastaan tai joka illalla käpertyy kainaloosi sohvalle lukemaan kirjaa. Sitä menetettyä lastasi suret lopun ikääsi. Sitä pahempaa surua ei olekaan.
Tämä kosketti. Tiedän. Olen äiti joka menetti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kaikki lapsensa menettäneet, jotka tiedän, ovat palanneet työelämään, joten ei se lapsen menettäminen ole sellainen loppuiän työkyvyttömyyttä aiheuttava asia.
Työelämään palaaminen ei kerro mitään suremisen laadusta eikä määrästä.
Voi myös olla, että työssä on helpompaa kuin yksin kotona, kun saa ajatukset pois surusta.
Vierailija kirjoitti:
Aina sinä vanhempana muistat sen suloisen lapsesi, joka juoksee päiväkodin portille sinua iloisena vastaan tai joka illalla käpertyy kainaloosi sohvalle lukemaan kirjaa. Sitä menetettyä lastasi suret lopun ikääsi. Sitä pahempaa surua ei olekaan.
Tämä oli tosi koskettavasti todettu. Olen 2,5-vuotiaan lapsen äiti ja kyllä kuolemanpelko on saanut oman lapsen myötä ihan uuden ulottuvuuden. Ei voi muuta kuin kiittää jokaisesta yhteisestä päivästä ja toivoa parasta.
Miksi surtaisiin? Lapsi on kuitenkin elossa. Hän on sairas ja aina on toivoa parantumisesta. Se toivohan siinä pirullista onkin, kun siihen tahtoo jäädä roikkumaan, kun rakkaista on kyse. Kuin lapset alkoholisti vanhempiaan hyysää ja vanhemmat narkkarilastaan. Osa vieläpä elää pää pensaassa. Ei halua nähdä lapsensa aineiden käyttöä, vaan keksii selityksiä.