Tämä on varmaan tabu, mutta kysyn kuitenkin oman lapsen kuolemasta

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli aikoinaan opettaja joka käveli korkeilla korkkareilla, ei osannut kävellä niillä kovin tyylikkäästi, mutta oli pelottavan näköistä kun kulki niillä piikkikoroilla raskaana ison mahansa kanssa, horjui portaikossa. Eräänä päivänä kaatui korkkareillaan koulupäivän aikana, ja menetti lapsensa, oli viimeisillään raskaana. Oli muutaman päivän poissa. Kun palasi töihin niin sanoi ensimmäisenä pelänneensä että olisi osunut kasvoihinsa kuten että nenä olisi murtunut. Tai hampaille käynyt huonosti. Joku siinä pahoitteli hiljaa tulevan lapsen menetystä, vastasi kovaan ääneen että saa niitä lapsia lisää jos haluaa ja hymyili pelottavan välinpitämättömästi.

Minusta tuo oli todella outo kommentti, että kun yks menetetään niin hankitaan uus tilalle. Korvike.

Myöhemmin kuulin että olisi raskautunut jollekin varakkaalle miehelle, ankkurilapsi kyseessä, siksi kai ei ollut syntynyt mitään sidettä sikiöönsä. En tied

Ei varmaan paljon kiinnostanut käsitellä tuollaista asiaa joidenkin random työkavereiden kanssa. Hyvä, että laittoi saman tien jauhot suuhun "pahoittelijoille" :)

Vierailija kirjoitti:

Siskoni teki syöpään kuolemista pitkään. Vuositolkullla. Äiti sanoi vihdoin sairaalasängyn vieressä että "kyllä sä saat mennä". Sisko lähti pian sen jälkeen.

On se varmasti ollut aivan kamalaa, mutta varmasti vielä kamalampaa olis ollut seurata sitä kidutettua ja joka sekunnilla kivuliasta "elämän" ylläpitämistä.

Olis ihana jos elämä menis niinkun elokuvissa ja kaikki aina järjestys, mutta ei se mene niin.

Rauha jokaiselle.

On tosiaan ymmärrettävä, että yhteiskunnassa on monia "rooleja", joiden elämä on yhtä kidutusta. Jos menee hankkimaan itselleen vaikkapa jonkun diagnoosin ja joutuu lääkärien koekaniiniksi tai muuten silvottavaksi, elämä on yhtä kärsimystä. Jos vanhemmissa on pahuutta, tai välinpitämättömyyttä. Varsinkin miehillä on myös addiktioherkkyyttä ja ihan biologinenkin kysymysmerkki, että miten ihmiskunta toimii 50/50 synnyttäjillä ja siittäjillä

Länsimaalaisessa yhteiskunnassa kuolemasta ollaan tehty niin suuri tabu, että se tekee monien elämästä suurta kärsimystä. En sitten tiedä, miten nämä esim. Kanadassa ja Sveitsissä käyttöön otetut eutanasia-laitteet asiaa muuttavat. Niihinhän saa pääsyn kai vaan mt-diagnoosillakin, ei tarvitse olla fysiologisesti sairas, vaan pelkkä mielen pilaantuminen riittää

Tunnetasolla asioiden kohtaaminen vaatii sen, että ihminen on riittävässä määrin turvassa. Jos ei ole, tunteet joutuu siirtämään syrjään.

Mun lapsi kuoli vähän päälle vuoden ikäisenä keuhkokuumeeseen. Oli erittäin vaikeasti vammainen. Koko lapsen elämä oli yhtä kriisiä, epilepsiakohtauksia saattoi olla 20 päivässä, se kuolema nyt jotenkin vaan meni siinä. Jäin miettimään, että oliko mitään järkeä asentaa letkuruokintaa (ns. peg) suoraan vatsaan. 

Olen lähinnä helpottunut, että hän kuoli, vaikka toki hieman vaikeaa sanoa tuo ääneen. Tunnen itseni jotenkin pahaksi ihmiseksi. En sure, mutta syyllisyys on. 

Luin varsinkin nuorena paljon historiaa ja sanoisin, että lapsen kuolema on ollut aiemmin ihan normaalia. Menneinä vuosisatoina äidit eivät juuri ehtineet kiintyä lapsiin ja varmaan vähän osasivat valmistautuakin. Ja uutta pukattiin alulle naiselra kysymättä.  Paras on pienoisen taivaassa, sanottiin ja olen oman lapseni kohdalla samaa mieltä.

En ole samaa mieltä tuosta, että vakavasti masentuneen itsemurha olisi vanhempien vika. Tottakai on luonnollista tuntea syyllisyyttä, mutta mitä vanhempi muka voi sille, jos lapsi masentuu. Kaikki syy ei ole kotona, voi olla koulukiusausta tai ihan muita, kuin perheestä johtuvia syitä taustalla. Tai ylipäätään mikä tahansa mielensairaus. Eihän syöpään kuolleen nuoren kuolemakaan ole vanhempien vika niin miksi mielen sairastumisen takia kuolleen poismeno olisi automaattisesti vanhempien vika?

Vaikka juurisyy masennukseen olisikin kotioloissa, en silti sysäisi syyllisyyttä itsemur##sta vanhemmille.

- nytkin vakavasti masentunut ja työkyvytön "vanhemmista johtuvista syistä" enkä käytä aikaani miettien heitä ja heidän tekemisiään

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinkakohan paljon suremisen määrään vaikuttaa ihmisen tunteellisuus tai analyyttinen lähestymistapa?

 

Esim.Minulta ei ole kuollut lasta, mutta hiljattain äiti on. Läheisten empatian määrä on sanoinkuvaamaton, koska äiti oli pidetty ihminen. Kyllä minäkin kuolemaa itkin, mutta tuntuu, etten ole surrut sitä niin paljoa kuin muut ihmiset. Koska ajattelen, että hän oli vain onnekas, ettei tarvinnut elää vuosia vaipoissa. Moni muu ei näytä ajattelevan tällä tavoin. 

 

Oletan, että olisin yhtä analyyttinen, jos kärsivä lapseni kuolisi. Vai olisinko?

Et sinä sitten ole kokenut samaa. Älä vertaa äidin kuolemaa lapsen kuolemaan.

Ei, en vertaakaan. Puhuin vain analyyttisestä vs tunteellisesta ajattelut

Minusta tuo on ihan skeidaa, että surusta pääsisi suremalla, suostumalla tuntemaan se. Minä olen surrut jo vuosia, en ole kieltäytynyt tuntemasta sitä. Mutta ei suru mihinkään ole kadonnut. Se on osa elämääni, kulkee mukana eikä lähde koskaan pois.

Sama ajatus. Ensinnä, lapseni kuolema oli helpotus, koska hän kärsi todella paljon tilanteestaan, johon ei enää ollut saatavilla mitään kliinistä helpotusta. Hänen vaivansa hoitaminen oli jo ihmisavun ulkopuolella. Olin suorastaan kiitollinen, että hän kuoli kerralla ja kokonaan, eikä jäänyt vihanneksena kuolaamaan ja ynisemään, joka olisi ollut hyvinkin mahdollista. Se olisi ollut kuolemaa kauheampaa, meille molemmille. Eikä tämä ole mikään tabu, voin sanoa tämän ääneen, ja yleensä sanoinkin, jos aletaan kovin " ottamaan osaa".  Ei siinä kohtaa voi muuta kuin kiittää, ettei näin ennättänyt käymään. Toisekseen, olen tosiaan tuntenut ja elänyt surun ja oman tuskani, jo pitkään. Hengittänyt ikävää ja kaipausta joka ikinen päivä. Ei ne mihinkään katoa. Niille on vain annettava vaatimansa tila sielussa, hyväksyttävä, että ne tulivat jäädäkseen. Olen toimintakykyinen ja täysivaltainen ihminen, mutta olen loppuelämäni rikkinäinen. 

Vierailija kirjoitti:

Siskoni kuoli yliannostukseen kun olin parikymppinen. Tunsin myös helpotusta hänen kuolemastaan kuultuani, hänellä oli ollut ongelmia päihteiden kanssa jo vuosia. Aina piti pelätä ja jännittää, milloin sisko taas alkaa käyttää. Ensimmäisiä ajatuksiani kun isä soitti ja kertoi siskon kuolleen oli, että nyt ei tarvitse enää pelätä milloin hän alkaa käyttää uudestaan. Tiedän että vanhemmilla on ollut samanlaisia ajatuksia. Siskolla oli myös pieni lapsi, eikä tilanne ollut mitenkään kestävä. Pakko sanoa, että lapsi ei olisi ikinä saanut niin hyvää ja turvallista lapsuutta mitä hän on nyt saanut, kuin jos olisi elänyt lapsuutensa siskon kanssa.

Minäkin suren huumeisiin kuollutta veljeäni. Tai oikeastaan sitä rakasta lapsuuden veljeä kaipaan, ennen kaikkea pahaa. Mutta joka päivä, kun näen hänen terveet ja onnelliset lapsensa, niin olen tyytyväinen hänen kuolemaansa. He olivat aika pieniä silloin, eikä pahoja muistoja tainnut jäädä isän sekoilusta huumepäissään. Omalle äidilleni en tätä helpotustani ole voinut koskaan tunnustaa, hän kaipaa edelleen poikaansa syvästi.