Tämä on varmaan tabu, mutta kysyn kuitenkin oman lapsen kuolemasta

Vierailija kirjoitti:

Vastaaja 35 (ja sitä ennen joku muukin numero sulla oli kun kommentoit aiemminkin)

Silläkin uhalla, että tämä ärsyttää sinua (eibole tarkoitus tidellakaan ärsyttää, vaan lohduttaa) mutta vaikket itse voi antaa itsellesi anteeksi etkä koe ansaitsevasi sitä, niin on vielä yksi joka voi sinulle antaa anteeksi, ja armahtaa. Jumala. Hänen kädessään on kaikki, loppuviimein. Tutkimattomat ovat Jumalan tiet, emme tiedä miksi lapsesi elämä meni niinkuin meni, ja miksi Jumala salli sen, mutta Hän sinut armahtaa ja hänellä on siihen kaikki valta ja voima. Myös auttaa sinut kestämään menestyksesi ja löytämään elämääsi vielä merkitystä ja rauhaa. 

Kuulostaapa sadistiselta.

Hyvä pohdinta.

Olen itse nähnyt ja kokenut vaikka mitä ja uskon, että jos kuolisin niin äitini olisi tottakai surullinen aina, mutta osaisi ajatella asian niin, että nyt mun ei tarvitse enää tuntea kipua.

Olen siis tullut mm rskatuksi, pahasti pahoinpidellyksi muutamaan otteeseen, mulla on pelkotiloja ja mielenterveysongelmia jotka estää normaalielämän, en ole ikinä päässyt ja kyennyt työelämään, mua vaan pidetään elossa jostain syystä.

Vierailija kirjoitti:

Lapseni teki muutama vuosi sitten itsemurhan nuorena aikuisena. Hän ei ollut syrjäytynyt, narkkari eikä rikollinen, hän vain sairastui masennukseen eikä saanut hoidoksi muuta kuin masennuslääkkeitä joita sitten otti yliannoksen.

Voitte kuvitella tätä syyllisyyden ja avuttomuuden määrää. Olen ollut koko ajan työkykyinen, ja elämäni vaikuttaa ulkoisesti (ainakin melkein) normaalilta, mutta tulen kuolemaan suruuni.

 

Mä haluan halata sua, jos sopii? 

Kuolema on vain ajatus (teoria). Se, ei tarkoita, että ajatus olisi totta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseni teki muutama vuosi sitten itsemurhan nuorena aikuisena. Hän ei ollut syrjäytynyt, narkkari eikä rikollinen, hän vain sairastui masennukseen eikä saanut hoidoksi muuta kuin masennuslääkkeitä joita sitten otti yliannoksen.

Voitte kuvitella tätä syyllisyyden ja avuttomuuden määrää. Olen ollut koko ajan työkykyinen, ja elämäni vaikuttaa ulkoisesti (ainakin melkein) normaalilta, mutta tulen kuolemaan suruuni.

 

Voi kauhea. Olen todella pahoillani. Anna itsellesi anteeksi. Muutakaan et voi tehdä. 

Ei ole aikomustakaan antaa itselleni anteeksi. En tarvitse anteeksiantoa.

Kyllä tarvitset. Jotta et itse kuole suruusi. 

En tarvitse anteeksiantoa. Kukaan ei voi antaa minulle anteeksi, koska se joka voisi antaa anteeksi on kuollut. Ymmärrätkö? Totta kai kuolen suruuni. Hänen isänsäkin kuoli suruunsa, joi itsensä hengiltä kun ei osannut surra rakentavammalla tavalla. Minä en juo, mutta jokainen jonka lapsi on tehnyt itsemurhan tietää olevansa syyllinen. Ihan turha tulla muuta mussuttamaan.

Minun lapseni ei ole - vielä - tehnyt itsemurhaa. Yritys epäonnistui. Olen liki varma, että hän vielä onnistuu. Sen verran pahalta näyttää, mutta en väitä, että tietäisin, miltä tuntuu, kun lapsi on itsemurhan tehnyt. Mutta kuulen sinua näin:  

Olet siis tehnyt valinnan, että haluat kuolla suruusi. Jos et halua, niin sinun on pakko antaa _itsellesi_ anteeksi. Siis sinä annat sinulle anteeksi se, että olit paska mutsi, teit x ja y, jne. 

Upp

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina sinä vanhempana muistat sen suloisen lapsesi, joka juoksee päiväkodin portille sinua iloisena vastaan tai joka illalla käpertyy kainaloosi sohvalle lukemaan kirjaa. Sitä menetettyä lastasi suret lopun ikääsi. Sitä pahempaa surua ei olekaan.

Eikö tuo suru surra jo siinä vaiheessa, kun tajuaa menettäneensä lapsensa esim. Huumeille? Ja jos tuota suree jo 5-10 vuotta, niin paljon surusta on jäljellä kuoleman kohdatessa?

Olin juuri tulossa kirjoittamaan samaa, enkä tajua, miksi tätä on alapeukutettu. Jos lapsi on rikollinen tai narkomaani tai vaikeasti sairas, on häntä surtu jo monia vuosia. Onnen hetket ovat olleet vähissä. Silloin kaiken päättyessä voi olla tunteena helpotus, koska jollain lailla kuolema merkitsee myös surun ja huolen loppua.

Jos lapsella on kaksisuuntainen mielialahäiriö, niin hän saattaa tehdä itsemurhan, vaikka olisi miten tahansa hyvästä kodista lähtöisin. 

Ei niitä diagnosoida välttämättä oikein.

Siksi ihan kaikissa tapauksissa ei vanhemman tarvitse potea syyllisyyttä.

Se on sairaus, jolle ei voi mitään eikä ihminen ole oma itsensä silloin kun se ei ole hoitotasapainossa. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli aikoinaan opettaja joka käveli korkeilla korkkareilla, ei osannut kävellä niillä kovin tyylikkäästi, mutta oli pelottavan näköistä kun kulki niillä piikkikoroilla raskaana ison mahansa kanssa, horjui portaikossa. Eräänä päivänä kaatui korkkareillaan koulupäivän aikana, ja menetti lapsensa, oli viimeisillään raskaana. Oli muutaman päivän poissa. Kun palasi töihin niin sanoi ensimmäisenä pelänneensä että olisi osunut kasvoihinsa kuten että nenä olisi murtunut. Tai hampaille käynyt huonosti. Joku siinä pahoitteli hiljaa tulevan lapsen menetystä, vastasi kovaan ääneen että saa niitä lapsia lisää jos haluaa ja hymyili pelottavan välinpitämättömästi.

Minusta tuo oli todella outo kommentti, että kun yks menetetään niin hankitaan uus tilalle. Korvike.

Myöhemmin kuulin että olisi raskautunut jollekin varakkaalle miehelle, ankkurilapsi kyseessä, siksi kai ei ollut syntynyt mitään sidettä sikiöönsä. En tied

Höpö höpö 

Vierailija kirjoitti:

Lapseni teki muutama vuosi sitten itsemurhan nuorena aikuisena. Hän ei ollut syrjäytynyt, narkkari eikä rikollinen, hän vain sairastui masennukseen eikä saanut hoidoksi muuta kuin masennuslääkkeitä joita sitten otti yliannoksen.

Voitte kuvitella tätä syyllisyyden ja avuttomuuden määrää. Olen ollut koko ajan työkykyinen, ja elämäni vaikuttaa ulkoisesti (ainakin melkein) normaalilta, mutta tulen kuolemaan suruuni.

Itse olen paraikaa nuori aikuinen ja melko vakavaan masennukseen sairastunut. Välillä mietin itsemurhaa ratkaisuna tämän loputtoman apatian ja vitutuksen loppumiseen, mutta tiedän, että vanhempani murtuisivat siitä täysin. En oikein tiedä mitä tehdä. En tahtoisi aiheuttaa surua, mutten myöskään enää elää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina sinä vanhempana muistat sen suloisen lapsesi, joka juoksee päiväkodin portille sinua iloisena vastaan tai joka illalla käpertyy kainaloosi sohvalle lukemaan kirjaa. Sitä menetettyä lastasi suret lopun ikääsi. Sitä pahempaa surua ei olekaan.

Eikö tuo suru surra jo siinä vaiheessa, kun tajuaa menettäneensä lapsensa esim. Huumeille? Ja jos tuota suree jo 5-10 vuotta, niin paljon surusta on jäljellä kuoleman kohdatessa?

Olin juuri tulossa kirjoittamaan samaa, enkä tajua, miksi tätä on alapeukutettu. Jos lapsi on rikollinen tai narkomaani tai vaikeasti sairas, on häntä surtu jo monia vuosia. Onnen hetket ovat olleet vähissä. Silloin kaiken päättyessä voi olla tunteena helpotus, koska jollain lailla kuolema merkitsee myös surun ja huolen loppua.

Sinulle toki jonkun random narkki-Maken yliannostus on vain positiivinen muutos katukuvaan, mutta vanhemmilleen se Make on rakas lapsi vielä narkkarinakin. Siis, ei ainoastaan rakas muisto raittiilta, kaidan polun ajoiltaan, vaan rakas sellaisena, kuin on loppuun asti. Toki kärsivän lapsen kuolemassa voi olla helpotusta mukana, mutta ei se surua vähennä. Pahoja rikoksia tehneen lapsen sureminen se vasta tuskaista varmasti onkin, koska se täytyy hoitaa salassa, helpottunutta ja välinpitämätöntä esittäen

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli aikoinaan opettaja joka käveli korkeilla korkkareilla, ei osannut kävellä niillä kovin tyylikkäästi, mutta oli pelottavan näköistä kun kulki niillä piikkikoroilla raskaana ison mahansa kanssa, horjui portaikossa. Eräänä päivänä kaatui korkkareillaan koulupäivän aikana, ja menetti lapsensa, oli viimeisillään raskaana. Oli muutaman päivän poissa. Kun palasi töihin niin sanoi ensimmäisenä pelänneensä että olisi osunut kasvoihinsa kuten että nenä olisi murtunut. Tai hampaille käynyt huonosti. Joku siinä pahoitteli hiljaa tulevan lapsen menetystä, vastasi kovaan ääneen että saa niitä lapsia lisää jos haluaa ja hymyili pelottavan välinpitämättömästi.

Minusta tuo oli todella outo kommentti, että kun yks menetetään niin hankitaan uus tilalle. Korvike.

Myöhemmin kuulin että olisi raskautunut jollekin varakkaalle miehelle, ankkurilapsi kyseessä, siksi kai ei ollut syntynyt mitään sidettä sikiöönsä. En tied

Tiedän tapauksen, jossa 2 lasta kuoli tulipalossa äidin ollessa pihalla. 

Äiti meinasi hukuttautua kaivoon. 

Isoäitini neuvoi, että yrittää saada uudet lapset, joille antaa samat nimet. Tämä pelasti tuon äidin hengen ja sillä tavalla hän myös teki. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina sinä vanhempana muistat sen suloisen lapsesi, joka juoksee päiväkodin portille sinua iloisena vastaan tai joka illalla käpertyy kainaloosi sohvalle lukemaan kirjaa. Sitä menetettyä lastasi suret lopun ikääsi. Sitä pahempaa surua ei olekaan.

Eikö tuo suru surra jo siinä vaiheessa, kun tajuaa menettäneensä lapsensa esim. Huumeille? Ja jos tuota suree jo 5-10 vuotta, niin paljon surusta on jäljellä kuoleman kohdatessa?

Olin juuri tulossa kirjoittamaan samaa, enkä tajua, miksi tätä on alapeukutettu. Jos lapsi on rikollinen tai narkomaani tai vaikeasti sairas, on häntä surtu jo monia vuosia. Onnen hetket ovat olleet vähissä. Silloin kaiken päättyessä voi olla tunteena helpotus, koska jollain lailla kuolema merkitsee myös surun ja huolen loppua.

Jollain tasolla helpotus kyllä, mutta surua se ei poistanut. 

Vierailija kirjoitti:

Aina sinä vanhempana muistat sen suloisen lapsesi, joka juoksee päiväkodin portille sinua iloisena vastaan tai joka illalla käpertyy kainaloosi sohvalle lukemaan kirjaa. Sitä menetettyä lastasi suret lopun ikääsi. Sitä pahempaa surua ei olekaan.

Suunnilleen näin sanoi eräs kuuluisa norjalainen kirjailija kauan sitten. Hän ei menettänyt lasta, mutta yksi lapsi oli pienestä pitäen vaikeasti kehitysvammainen. Lapsi osasi kävellä ja sanoa pari sanaa, mutta sai pahoja kirkumiskohtauksia ja hänen kerrotaan nipistäneen sisaruksiaan kipeästi, jos nämä menivät lähelle. Nykyään vastasyntyneille tehdään testejä ja joitakin tilooja voidaan ehkäistä. Vanhin lapsi taas oli ollut fyysisesti sairas vauvana ja kirjailijalla oli kokemusta siihen liittyvästä pelosta.

No oman lapsen "menettäneenä" tiedän, että siihen liittyy sellaista tuskaa, mitä on vaikea kuvitella kokevansa muusta

Mutta koska se lapsi ei ole koskaan "oma" samalla tavalla kuin vaikkapa lemmikki, eli tämä kantaa myös muuta fyysistä ja henkistä perimää kuin minulta saatua, lapsi saattaa olla oikeasti myös hirviö. Sen vuoksi en kokenut pelkkää surua. Suurelta osin menetys oli myös helpotus ja palautti esim. oman turvallisuudentunteeni, sillä en joudu nyt pelkäämään lasta

Lastaan ei voi pelastaa maailmalta. Mutta oman sielunsa voi, myös surulta. Lapsensa menettäneitä on paljon, ja menetyksen tapoja monia. Kyllä sitä vertaistukea löytyy, ja sitä kannattaa etsiä ennemminkin sellaisilta tahoilta, jotka ovat päässeet asiasta nimenomaan yli, eivätkä jääneet vellomaan siihen

Lapsi voi kuolla myös vaikkapa onnettomuudessa, jolloin tunnekavalkadi on varmasti erilainen. Vaikka olisi ollut täydellinen äiti ja lapsi olisi ollut täydellinen, elämää ei voi täysin hallita. Tällöin epäreiluuden ja voimattomuuden kokemus on varmasti erittäin syvä ja kivulias, mutta minä uskon, että terve mieli ja sydän pääsee yli oikeasti ihan kaikesta. Surra saa, mutta sitä ei kannata uskoa, etteikö se suru voisi joskus olla myös surtu pois ja elämä jatkua aidosti siitä yli päässeenä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli aikoinaan opettaja joka käveli korkeilla korkkareilla, ei osannut kävellä niillä kovin tyylikkäästi, mutta oli pelottavan näköistä kun kulki niillä piikkikoroilla raskaana ison mahansa kanssa, horjui portaikossa. Eräänä päivänä kaatui korkkareillaan koulupäivän aikana, ja menetti lapsensa, oli viimeisillään raskaana. Oli muutaman päivän poissa. Kun palasi töihin niin sanoi ensimmäisenä pelänneensä että olisi osunut kasvoihinsa kuten että nenä olisi murtunut. Tai hampaille käynyt huonosti. Joku siinä pahoitteli hiljaa tulevan lapsen menetystä, vastasi kovaan ääneen että saa niitä lapsia lisää jos haluaa ja hymyili pelottavan välinpitämättömästi.

Minusta tuo oli todella outo kommentti, että kun yks menetetään niin hankitaan uus tilalle. Korvike.

Myöhemmin kuulin että olisi raskautunut jollekin varakkaalle miehelle, ankkurilapsi kyseessä, siksi kai ei ol

Tämä on tietysti menetyksen kokeneelle karu ja mahdottomalta tuntuva ajatus, mutta se on luonnon tapa. Luonto ei jää suremaan, vaan menee vain eteenpäin. Ja siten elämä voittaa

Vierailija kirjoitti:

Kuinkakohan paljon suremisen määrään vaikuttaa ihmisen tunteellisuus tai analyyttinen lähestymistapa?

 

Esim.Minulta ei ole kuollut lasta, mutta hiljattain äiti on. Läheisten empatian määrä on sanoinkuvaamaton, koska äiti oli pidetty ihminen. Kyllä minäkin kuolemaa itkin, mutta tuntuu, etten ole surrut sitä niin paljoa kuin muut ihmiset. Koska ajattelen, että hän oli vain onnekas, ettei tarvinnut elää vuosia vaipoissa. Moni muu ei näytä ajattelevan tällä tavoin. 

 

Oletan, että olisin yhtä analyyttinen, jos kärsivä lapseni kuolisi. Vai olisinko?

Ihmiset suhtautuvat eri tavalla suruun ja tuo että ulkopuoliset "kaatavat" surua omaisten niskaan kertoo ennemminkin heidän omasta käsityksestään kuolemasta. Minäkin olen puhunut kuolemasta niin paljon oman äitini kanssa, että epäilen hautajaisissa nyyhkivän vain niiden, jotka eivät aidosti edes jakaneet elämää ja keskustelleet hänen kanssaan

Maailmassa on myös paljon ihmisiä, kokonaisia kulttuureja, jotka eivät pidä kuolemaa kuin muodonmuutoksena. Keho on poissa, mutta henki säilyy. Jotkut ajattelevat jopa, että henki on vahvempi kuoleman jälkeen, sillä keho kuormittaa henkeä. Ateistisessa Suomessa ollaan tässä vähän sormi suussa, kun edes kristinuskon tuomaa taivaan turvaa ei ole sureville enää tarjolla :) Noh, kukin löytäkööt omat keinonsa ja tarinansa

aanut hoidoksi muuta kuin masennuslääkkeitä joita sitten otti  ja avuttomuuden määrää. Olen ollut koko ajan työkykyinen, ja elämäni vaikuttaa ulkoisesti (ainakin melkein) normaalilta, mutta tulen kuolemaan suruuni.

 

Voi kauhea. Olen todella pahoillani. Anna itsellesi anteeksi. Muutakaan et voi tehdä. 

Ei ole aikomustakaan antaa itselleni anteeksi. En tarvitse anteeksiantoa.

Kyllä tarvitset. Jotta et

Olet siis tehnyt valinnan, että haluat kuolla suruusi. Jos et halua, niin sinun on pakko antaa _itsellesi_ anteeksi. Siis sinä annat sinulle anteeksi se, että olit paska mutsi, teit x ja y, jne. 

Lisäksi voi yrittää sisäistää sen, että kukaan ei tapa itseään siksi, että mutsi oli paska. Se on sairaus, joka saa ihmisen tap^amaan itsensä. Kukaan, sadistisinkaan vanhempi, ei ole itsensä ta#pamisen arvoinen. On vankilaan joutuneita vanhempia, joiden lapset eivät ole tehneet itselleen mitään.

Olen pahoillani, että lapsillanne on (ollut) niin vaikeaa. Se ei kuitenkaan ole teidän syynne.

Vierailija kirjoitti:

Jos lapsella on kaksisuuntainen mielialahäiriö, niin hän saattaa tehdä itsemurhan, vaikka olisi miten tahansa hyvästä kodista lähtöisin. 

Ei niitä diagnosoida välttämättä oikein.

Siksi ihan kaikissa tapauksissa ei vanhemman tarvitse potea syyllisyyttä.

Se on sairaus, jolle ei voi mitään eikä ihminen ole oma itsensä silloin kun se ei ole hoitotasapainossa. 

Myös epävakaus ja masennus aiheuttavat tuota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinkakohan paljon suremisen määrään vaikuttaa ihmisen tunteellisuus tai analyyttinen lähestymistapa?

 

Esim.Minulta ei ole kuollut lasta, mutta hiljattain äiti on. Läheisten empatian määrä on sanoinkuvaamaton, koska äiti oli pidetty ihminen. Kyllä minäkin kuolemaa itkin, mutta tuntuu, etten ole surrut sitä niin paljoa kuin muut ihmiset. Koska ajattelen, että hän oli vain onnekas, ettei tarvinnut elää vuosia vaipoissa. Moni muu ei näytä ajattelevan tällä tavoin. 

 

Oletan, että olisin yhtä analyyttinen, jos kärsivä lapseni kuolisi. Vai olisinko?

Et sinä sitten ole kokenut samaa. Älä vertaa äidin kuolemaa lapsen kuolemaan.

Ei, en vertaakaan. Puhuin vain analyyttisestä vs tunteellisesta ajattelutavasta.

 

Käänteisesti: tunn

Nuo henkilöt välttävät kohtaamasta surua kieltämällä poismenon, ylläpitämällä jotain muistojen mausoleumia. Tunneihminen pääsee kuolemasta yli tuntemalla - suremalla aidosti menetystään, elämällä sen tyhjyyden. Kukaan ei tietenkään sano, että se pitäisi tehdä kerralla ja kesämökki polttaa välittömästi, muistot hävittää, jne. Mutta se on se tapa, millä tunnetasolla menetys käsitellään - tuntemalla se

Analyyttisyys ja ylipäätään aivojen aktivointi rationaalisella tasolla, mitä myöskin puhuminen on, taas ei välttämättä edistä menetyksen käsittelyä. Olen törmännyt tapauksiin, missä ihminen on vaan puhunut ja puhunut ja puhunut, pääsemättä ollenkaan tunnetasolle, ja edelleen vaan etsinyt kuuntelijaa. Ehkä jotenkin yrittänyt saada jotatkuta muuta sitten tuntemaan ja käsittelemään asiaa tunnetasolla tarinaa kertomalla. Ja lopulta kukaan ei enää halunnut kuunnella, kun aina vaan ne samat jutut, ja mikään ei muutu. Tämän henkilön olisi pitänyt lopettaa puhuminen ja sen aivoalueen aktivointi, ja aidosti tuntea ja elää se tunne, mitä pyrki puheellaan selittämään

Ihmisessä on paljon toimintoja, jotka eivä yksinkertaisesti onnistu verbalisoimalla. Esimerkiksi synnytyksen ollaan todettu usein jopa keskeytyvän, jos synnyttäjä joutuu puhumaan ja aktivoimaan rationaalista aivoaluetta. Me EMME ole robotteja - vaan meissä on edelleen ihan kaikki eläimen ja muut evolutiiviset kehitysasteet, ja esimerkiksi syvä suru on sellainen, mille ei välttämättä edes ole sanoja. Mutta sen voi purkaa huutamalla, itkemällä, tai muulla kehon tavalla