Yksinviihtyvät! Tätä harvoin on kysytty, mutta nyt kysyn

Hyviä kommentteja jo tullutkin. Mä nautin yksinolosta sen vuoksi, että silloin kukaan ei tarvitse eikä halua multa yhtään mitään. Kukaan ei keskeytä mun tekemisiäni tai ajatuksiani omilla asioillaan tai omilla toiveillaan. Täysin yksin en kuitenkaan juuri koskaan ole, koska mulla on kissa ja koira. Ne kyllä keskeyttää, mutta ne ovat niin helppoja, että niiden eleistä jo tiedän, mitä ne haluaa eli ruokaa, ulos vai rapsutuksia. Mikään noista kolmesta asiasta ei kuitenkaan keskeytä mun ajatuksiani vaan voin jatkaa asioiden miettimistä samalla, kun toteutan kissan tai koiran sen hetkisen tarpeen. 

Yksin asumisessa taas pätee "oma tupa, oma lupa". Voin tehdä mitä haluan, milloin haluan ja kenen kanssa haluan. En ole tilivelvollinen kenellekään mistään. En menemisistäni, en rahankäytöstäni enkä mistään muustakaan. Jos haluaisin, voisin vaikka maalata makuuhuoneen seinät vaaleanpunaisiksi ja tehdä siitä Barbie-huoneen. Noh, en halua, mutta jos haluaisin, voisin milloin vaan tehdä niin. Mulla on kaksi lasta, mutta ovat jo yli 30v. Lasten kanssa oli aikoinaan pakkokin tehdä kompromisseja, mutta nyt, kun ei enää tarvitse, olen nauttinut tästä. Nuorena asuin pari kertaa avoliitossa, mutta mun luonteelleni kompromissit on vaikeita. Mulle kompromissi tarkoittaa vaihtoehtoa, jota kumpikaan ei halunnut, mutta joka kummankin mielestä on kutakuinkin siedettävä. Parisuhteissa ollessani elämäni oli siis kutakuinkin siedettävää, mutta ei sellaista kuin olisin halunnut. En kuitenkaan haluaisi sellaistakaan miestä, joka tekee aina kuten minä haluan. Sellainen suhde olisi epäreilu sitä toista kohtaan.  Joten 2 lyhyehköä  avoliittoa riitti ja nyt olen ollut jo 30 vuotta sinkkuna, koska en vaan ole "parisuhdeihminen". 

Yksinäisyys taas on tunne, joka mun kohdalla ei liity yksinoloon eikä yksin asumiseen mitenkään. En ole koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi. Yksinäisyyshän on sitä, että kaipaa toista ihmistä, jolle olisi itse tärkeä ja joka olisi itselle tärkeä, mutta sellaista ihmistä ei ole. Mulla on ystäviä ja kavereita sekä läheiset välit lähisukulaisiin. Tutustun myös helposti uusiin ihmisiin. Muutama ihminen on mulle sanonut, että mulla on ystävälliset kasvot ja sen vuoksi mulle uskaltaa tulla juttelemaan. Kun katson itseäni peilistä, en kyllä tuollaista signaalia saa omasta naamastani,  mutta itsensä näkeekin eri tavalla kuin muut. Mä olen hyvä kuuntelija ja jotenkin mussa "asuu edelleen se pieni sairaanhoitaja", vaikka sairaanhoitajan hommat jätinkin jo viime vuosituhannella. Tästä on kuitenkin seurannut, että niin ystävät, kaverit, läheiset kuin tuntemattomatkin avautuvat mulle hyvin vaikeistakin asioista ja elämänkohtaloista. Näissä tilanteissa mä onneksi osaan "laittaa sairaanhoitajan lakin päähäni" eli automaattisesti otan sairaanhoitajan roolin ja ajattelen toisen kertomaa ammatillisesti. En siis lähde mukaan toisen murheisiin ja vaikeuksiin, mutta silti näiden avautumisten jälkeen tarvitsen tavallista enemmän yksinoloa. 

Yksinolon ihanuudet:

Saan olla kotona rauhassa, kuunnella lempimusaa minulle sopivalla volyymilla. Syödä itse valmistamiani minulle mieleisiä ruokia.

Kukaan ei halua tai vaadi minulta mitään.

Voin yhtäkkiä päättää: hei lähden käymään tuolla paikassa, tekemässä tätä juttua. Lähden sinne omassa aikataulussani, odottamatta tai hoputtamatta ketään. Voin myös muuttaa mieleni ja jäädä katsomaan vaikka lempparisarjaa kotisohvalle.

Saan olla omissa ajatuksissani ilman että joku hämmästelee onko minulla jokin kun olen niin hiljainen, onko jokin pielessä tms.

Saan nauttia lemmikeistäni ilman huolta häiritseekö ne muita ihmisiä. 

Siivoan vain omat sotkuni ja koska olen täyspäinen keski-ikäinen nainen, niitä ei ole paljon. 

Voin ostaa kotiini oman maun mukaisia juttuja ja nauttia niistä ilman muiden arvostelua, hämmästelyä tai vähättelyä. 

Rahani riittävät paremmin. En enää rahoita osaltani puolison vaativaa kesämökkiä, venettä tai matkoja kohteisiin jonne en edes haluaisi lähteä.

Rakastan, rakastan rakastan yksinasumista. Yksinäisyyttä en tunne juuri koskaan. Työni on sosiaalista ja vapaa-ajalla näen läheisiä ystäviäni.  

Voin keskustella (netissä) ilman, että kukaan puhuu päälleni tai ilman että itse puhun kenenkään päälle. Voin häipyä keskustelusta, voin kertoa mielipiteeni ilman suuni avaamista ja pelkoa ym. ym.

Pidän jossain määrin väittelemisestä. Moni ihminen ei livenä tykkää väitellä. Netissä voin väitellä anonyymina ja kumota toisten kirjoitukset...

Vierailija kirjoitti:

Pidän jossain määrin väittelemisestä. Moni ihminen ei livenä tykkää väitellä. Netissä voin väitellä anonyymina ja kumota toisten kirjoitukset...

Jos ryhdyn väittelemään livenä, minua pidetään pian hankalana ihmisenä.

Rauha ja vapaus tehdä ja ajatella omiaan kenenkään häiritsemättä.

Vierailija kirjoitti:

Rauha ja vapaus tehdä ja ajatella omiaan kenenkään häiritsemättä.

Se myös, ettei olemisen energia ole riippuvainen mistään muusta kuin omasta mielentilastani tai ajatuksistani. Esimerkiksi jos olen surullinen, saan olla sitä ihan rauhassa ilman että kukaan haluaa lohduttaa ja saada minua väkisin hyvälle tuulelle. Tai jos olen iloisella päällä, kukaan ei valittamalla ja negatiivisuudella saa asiaa muuttumaan.

Mielenkiintoista lukea näitä, mutta väistämättä mieleen tulee kysymys, onko yksinolon kaipuuta enemmän Suomessa kuin muissa maissa. Ja jos on, niin miksi? Varmasti joka maassa on interovertteja ja extrovertteja, mutta monissa kulttuureissa ollaan paljon enemmän kanssaihmisten kanssa tekemisissä ja halutaankin olla - seurustellaan, ollaan sosiaalisia ja pidetäänkin siitä. Miksei siellä kuormituta toisten ihmisten seurasta näin paljon?

Ihmisten kanssa on raskasta. Tuntuu siltä kuin keskustelussa pitäisi pidätellä 99% omasta kapasiteetista ja jatkuvasti varoa sellaisia (tunne)reaktioita jotka tuntuu itsestä järjenvastaisilta. Joutuu jokaisen ihmisen kohdalla haistelemaan todella tarkkaan toisen henkisen liikkuma-alueen ja ajatuksenjuoksun ja mukautumaan siihen täysin jos haluaa tilanteesta ulos neutraalisti. Teen tätä eniten työpaikoilla, muuten en kauheasti välitä enää tälleen vähän alta satavuotiaana.



On ihanaa kun ei tarvitse moisesta murehtia. Minulla on rikas sisäinen maailma ja viihdyn keskenäni loputtomasti. Siksi olen myös sinkkuillut ikäni, kukaan mies ei ole pystynyt tarjoamaan henkisesti vastinetta.

Paitsi tänä vuonna yks mökkiinsä jumahtanut toinen ihmisten maailmaa välttelevä, mutta oli sekin mielenkiintoisuudestaan huolimatta aika raskas.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista lukea näitä, mutta väistämättä mieleen tulee kysymys, onko yksinolon kaipuuta enemmän Suomessa kuin muissa maissa. Ja jos on, niin miksi? Varmasti joka maassa on interovertteja ja extrovertteja, mutta monissa kulttuureissa ollaan paljon enemmän kanssaihmisten kanssa tekemisissä ja halutaankin olla - seurustellaan, ollaan sosiaalisia ja pidetäänkin siitä. Miksei siellä kuormituta toisten ihmisten seurasta näin paljon?

En tiedä faktalukuja. Mutta Suomi on harvaanasuttu maa, jossa nuorilla on ollut mahdollisuus omaan kotiin. Suurperheitä on vähän. Monessa maassa lapsien on ollut taloudellisesti vähän pakko asua lapsuudenkodissaan avioitumiseen asti. Isovanhemmatkin saattavat asua samassa. Ehkä totuttu ympäröivään hälinään ja läsnäoloon.

Pidän yksinolosta sekä töissä että kotona, sillä:

Ei tarvii esittää mitään, ei tarvii miellyttää ketään, ei tarvii kuunnella tyhmiä juttuja, saa tehdä asiat omassa tahdissa, saa keskittyä ja jäsennän asiat paremmin omassa rauhassa. 

Töissä noin puolet ajasta ihmisten kanssa ja puolet yksin huoneessa. Vain silloin kun olen yksin huoneessa, saan tehtyä töitä paremmin. Voin silloin paremmin ja teen työt paremmin. 

No yksi asia on tuo rauha. Kukaan ei pyydä, vaadi tai odota mitään. Ketään ei tarvitse huomioida tai kuunnella. Se on negatiivisen poissaoloa elämästä.

Toinen on se, mitä yksinolo itsessään antaa. On aikaa ajatella, tuntea, lukea, kirjoittaa. Voi kuulostaa ehkä itseriittoiselta, mutta mulla on omassa seurassani pääsääntöisesti kivempaa kuin muiden seurassa, omat ajatukseni kiinnostavat mua enemmän kuin muiden ihmisten jutut.

Ei siinä nyt mitään erityisen ihanaa ole, mutta ei se haittaakaan. Eivätkä kaikki tekemiseni kaipaa yleisöä.

Minä olen syy yksin viihtymiseen. En saa seurastani tarpeeksi

Monen kohdalla vaikuttaa siltä, että ihmiset ympärillä ovat huonoa seuraa, nalkuttavat tai eivät osaa puhua älyllisistä aiheista yms. Etsikää älykkäämpiä ja parempia tuttuja! Silloin saatatte huomata, että ette sittenkään viihdy yksin.

Ihminen on laumaeläin, mutta joskus lauma on väärä...

Ok niin kauan kun on terve.

Vierailija kirjoitti:

Yksinolo! 

Ja siihen liittyvä vauvapalstailu.

Vierailija kirjoitti:

Monen kohdalla vaikuttaa siltä, että ihmiset ympärillä ovat huonoa seuraa, nalkuttavat tai eivät osaa puhua älyllisistä aiheista yms. Etsikää älykkäämpiä ja parempia tuttuja! Silloin saatatte huomata, että ette sittenkään viihdy yksin.

Ihminen on laumaeläin, mutta joskus lauma on väärä...

Mulla on hyviäkin ihmissuhteita, mutta silti en jaksa heitäkään, jos en saa olla riittävästi omassa seurassani.

Vierailija kirjoitti:

Ok niin kauan kun on terve.

Tässä on totuutta. Olen vitsaillut pariutuneille kavereilleni, että puolisosta olisi nyt hyötyä, kun ikää on tullut ja selkä ei enää jaksa painavia kantamuksia yksin.

Vierailija kirjoitti:

Monen kohdalla vaikuttaa siltä, että ihmiset ympärillä ovat huonoa seuraa, nalkuttavat tai eivät osaa puhua älyllisistä aiheista yms. Etsikää älykkäämpiä ja parempia tuttuja! Silloin saatatte huomata, että ette sittenkään viihdy yksin.

Ihminen on laumaeläin, mutta joskus lauma on väärä...

Etsikää? Miksi? Miksi sinä käsket meitä toimimaan mielesi mukaan? Miksi emme saa olla rauhassa itseksemme? Totteletko sinä, jos minä käsken sinun tekemään joka päivä hernekeittoa itsellesi, koska mieliruokani on hernekeitto ja olen öulemut sen terveellisyydestä?

Ihmisen lauma voi olla myös virtuaalinen.