Yksinviihtyvät! Tätä harvoin on kysytty, mutta nyt kysyn

Vierailija kirjoitti:

Mulla on niin kiinnostava ajatusmaailma, että viihdyn yksin. Monen ihmisen seurassa suorastaan tylsistyn ja toivon että pääsisin omiin ajatuksiini. On toki joitakin ihmisiä joiden seurassa viihdyn, mutta yleisesti ottaen viihdyn enemmän yksin. Mulla on erittäin hyvät sosiaaliset taidot, joten siitä ei ole kyse.

Sama. Ajatukseni ovat paljon kiinnostavampia kuin muiden jutut, mutta myös niin monimutkaisia ja pitkiä ketjuja, etten jaksa niitä avata muille kuin miehelleni. Varsinkin kun ihmiset yleensä vaan ahdistuu eikä ymmärrä, jos yritän. 

Toisekseen useimpien ihmisten ääni ottaa korviini, myös omani. Joten keskustelu on senkin takia minulle vastenmielistä. 

Kolmannekseen jos on tarkoitus saada jotain tehtyä, on parasta että teen yksin niin tulee kerrasta tehokkaasti hyvin tehtyä. Yhdessä tekeminen vaan haaskaa aikaa lätisemiseen ja heikentää lopputulosta. 

Useimpien ihmisten seurasta on oikeastaan tosi vähän mitään iloa, pikemminkin pitäisi kysyä että miksi joku tahtoo olla koko ajan muiden kanssa?

Itse pikemminkin ihmetellen miksi joku ei viihdy yksinänsä. En nyt tarkoita, että koko ajan pitäisi olla yksin, mutta miksi kukaan muukaan haluaisi viettää aikaa sellaisen ihmisen seurassa, joka ei saa edes itseään viihtymään. 

Vierailija kirjoitti:

Joillekin pitää olla koko ajan aktiviteettia, seuraa tai taustahälyä.

Minulle pitää olla hiljaisuutta ja mielenrauhaa. Muista ihmisistä sitä ei löydä.

Minä tykkään kyllä toiminnasta, mutta tahdon touhuta itsekseni. Siinä saa samalla ajatella omiaan tai olla ihan hiljaa pään sisällä samalla kun häärää mitä häärää. 

Ei tarvitse jaksaa keskustella.

Minä en tiedä muuta kuin yksinolon. Vaikea sanoa nautinko tästä tai olisiko toisen ihmisen seura parempi. Tämä nyt on kuitenkin pakko hyväksyä ja hieman tykätäkin, koska muuten olisi vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Saa olla rauhassa, kukaan ei pyydä jotain ja oma seura on sitä parasta. Kauhistus olisi jos jollain äijällä olisi avaimet omaan kotiin. Ei ikinä.

...siis mun omaan kotiin 🤭

Olen aikamoinen muiden miellyttäjä, mutta yksin ollessa voin tehdä juuri sitä, mitä huvittaa ja omalla tavallani. Joskus se on sitä, että kotona on hiljaista ja voin vaikka vaan maata tunnin sohvalla ja nauraa kissavideoille. Toisinaan se ok sitä, että teen viikkosiivouksen podcastia kuunnellen, eikä kukaan ole valittamassa imurin häiritsevän tai pyytämässä minua laittamaan kuulokkeet korville, koska eivät itse tykkää ko. podcastista.

Hiljaisuus, saa syödä mihin aikaan haluaa ja syödä mistä itse pitää, ei ole ketään perästä vedettävää nahjusta nurkissa. Saa matkustella, omat rahat, omat ostokset.

Voi lähteä minne haluaa ja milloin haluaa. Puolison mukana tuli pakkokyläilyjä hänen sukulaisten luona vaikka olisi halunnut viettää rauhallisen sunnuntain. Sitten maanantaina töihin ja mies iltaisin ärsyttävästi vaan pelasi tietsikalla. Että mua otti päähän ne pelaamisen äänet!! Yritä siinä lukea kirjaa ja rentoutua. Sitten sillä oli aina nälkä ja ravisteli ja naposteli pelatessa. Aaarrggh! Nyt yksin asuessa kotona on rauha eikä kukaan vaadi mitään. Niin ja kuorsaaja ei enää ole, saa nukkua yönsä levollisesti. Paha yhdistelmä miehellä kuorsaus ja levottomat jalat.

Jos ei viihdy itsensä kanssa, ei viihdy muidenkaan kanss.

En pysty koskaan täysin rentoutumaan ja olemaan oma itseni muiden seurassa. Parhaimmillaankin se on vain siedettävää.

Mä tykkään kyllä myös tehdä asioita ihmisten parissa, vaikka yksin viihdynkin. Eikä muut ihmiset tai melu tai puheensorina haittaa, kunhan mun ei tartte osallistua (ainakaan aktiivisesti) puhumiseen. Itseasiassa nautin siitä että olen ihmisten parissa, mutta ilman painetta osallistua mihinkään. Voin tuntea kuuluvani joukkoon mutta voin olla rauhassa, ja vain tarkkailla tilanteita ja ihmisiä. (Onkohan tämä harvinaista, kertokaas?) 

Tykkään siis tehdä asioita ihmisten parissa, mutta yksin. Käyn kirppiksillä, kuntosalilla, ryhmäjumpissa, kahviloissa, elokuvissa, taidenäyttelyissä, konserteissa jne, mutta mieluiten yksin.

Joidenkin on ehkä vaikea ymmärtää tätä. Mullekin on esim. konsertissa tultu juttelemaan (joukko ikäisiäni samaa sukupuolta olevia ihmisiä) ja kun kysyivät olenko paikalla yksin, ja vastasin olevani, he jotenkin säälivästi tuumasivat että no hei nyt sun ei tarvi enää olla yksin, tuu meidän seuraan. Tavallaan ihanan ystävällinen ele, mutta en tiennyt miten kohteliaasti kieltäydyn, joten siinä sitten tönötin heidän seurassaan loppuillan ja manasin mielessäni menetettyä rauhaa. Ensi kerralla ehkä vaan uskallettava hymyillen kiittää mutta kieltäytyä. 

Viihdyn omien ajatusteni kanssa mainiosti. Mukavaa, kun ei kukaan vaadi mitään. Vierailujenkin jälkeen tarvitsen aina rauhoittumista jonkin aikaa. Silloin mm kirjoitan päiväkirjaa ja "järjestelen päätäni". 

Olen aikuisiällä ollut yksin yksittäisiä hetkiä.

Perheellinen olin 30 vuotta, exäni kanssa 33 vuotta. Tavattiin kun oltiin 19 ja 21 vee. Elämä yhdessä kompromisseja.

Nyt olen eronut, asunut yksin keväästä.

Aivan siis mahtava tilanne.

Opin nyt tuntemaan itseni, sen ihmisen mikä olen ilman parisuhdetta, lapsia ympärilläni, hälinää ja mekastusta.

Siivoan, ja paikat pysyy siistinä. Voin syödä samaa ruokaa kolmekin päivää putkeen.

Kotini on just ja vaan mulle mieluinen. Kaikki valinnat, tapetit, värit, huonekalut olen minä tehnyt ja valinnut.

Rakastan kotiani.

Olen löytänyt sielunrauhan.

Saa olla omassa kämpässä sellaisissa vaatteissa missä viihtyy ja tavarat voi olla miten sattuu, en halua kotiini ketään mielummin olen yksin.

Sisäinen tila jossa voi olla, ihmetellä, suunnitella, levätä.  Jos ei elämässä ole ketään se on surullista, mutta itse en jaksaisi jokapäiväistä jonkun läsnäoloa 24/7. 

Minulla on ystäviä, nähdään usein, jonkun kanssa ainakin kerran viikossa, vietetään aikaa 3-4t kerralla, sitten on ihanaa palata tuohon omaan tilaan.

Vierailija kirjoitti:

Minä tykkään uppoutua omiin ajatuksiini. Niihin tulee oikea flow, jos vaan saan rauhassa olla. Toisen ihmisen läsnäolo tuhoaa tämän. Ihmisistä lähtee ärsyttäviä ääniä, niiskutusta ja kröhimistä, jopa haukottelu voi häiritä. 

Perhe mulla jotenkin kummasti on. Olen kyllä vaatinut itselleni oman makuuhuoneen. Illalla nukkumaanmennessä saan nauttia rauhasta ja mietiskellä omiani. 

Sama. Mulla on puoliso, eikä multa tahdo onnistua mikään ajattelua vaativa tekeminen silloin, kun hän on kotona. Vaikka hänkin olisi omissa puuhissaan, olen koko ajan jotenkin varpaillani, enkä pysty keskittymään omaan tekemiseeni.

Lapset olisi ihan kammo. En varmasti saisi edes perussuorittavia kotitöitä tehtyä, jos olisi lapsia vahdittavina, vaatimassa ja meluamassa. 

Mulle on todella tärkeää saada pitää kiinni omasta rutiinistani arkena ja inhoan, kun se jotenkin häiriintyy. Teen luovaa työtä ja pääsen ihan mahtavaan flow-tilaan silloin, kun ollaan koiran kanssa kahden kotona ja voin tehdä asiat tietyssä aikataulussa ja järjestyksessä, joka päivä samalla tavalla. Puoliso pitää välillä arkena vapaata ja sekös sapettaa, koska ne päivät ovat minun työni kannalta aina pilalla.

Ystävistä olen luopunut, koska en ole erityisen kiinnostunut muista ihmisistä jaihmissuhteiden hoitaminen on minulke lähinnä väsyttävä velvollisuus. 

Eli tiivistettynä: yksinolossa parasta on se, ettei kukaan vaadi minulta mitään, eikä minun tarvitse olla saatavilla kenellekään, vaan saan rauhassa paneutua omaan tekemiseeni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinoloon kuuluu täydellinen rauha. Kukaan ei odota minulta mitään, minun ei tarvitse kuunnella, olla läsnä, olla tietoinen muiden mielialoista ja tuntemuksista. Saan vain... olla.

Tämä. 20 vuotta työssäkäyvänä yksinhuoltajana ja aina joku pyytämässä jotain. Ihanaa kun saa olla rauhassa.

On rauhallista. Kukaan ei pälpätä silloin kun ei jaksa kuunnella. Saa syödä ja mennä nukkumaan/herätä milloin haluaa. Saa olla omissa ajatuksissaan. Jos on jatkuvasti jonkun seurassa, siinä ei voi oikein keskittyä mihinkään omassa päässään. Toinen sanoo sitä ja tätä, pitää kuunnella ja reagoida jatkuvasti. 

Kun on paljon omaa aikaa, on sitten kiva myös välillä nähdä muita ja tehdä asioita yhdessä. Se oma aika ja tila on tarve. Ilman sitä rupeaa päätä kiristämään ja voi huonosti. 

Se itse yksinolo on se ihana asia. Se että ei kukaan odota mitään, ja että saa antaa täysin omien ajatustensa lentää, ei tarvi ottaa huomioon kenenkään puheita tai vastata niihin. Minulla ainakin on niin villkas ajatusmaailma ja mielikuvitus, että ei mun edes tarvi tehdä yhtään mitään ja mulla on erittäin nautittavaa olla ihan vain omien ajatusteni kanssa.