Yksinviihtyvät! Tätä harvoin on kysytty, mutta nyt kysyn

Pakko on viihtyä yksin koska kukaan ei tykkää minusta. Olen lähes aina ollut yksin ja töissäkin olen saanut olla yksin suurimmaksi osaksi paitsi että otin loparit kesäkuussa koska alkoi vaan ahdistaa kun ei kukaan puhunut minulle.

T: kiltti mies

Ei se ole ihanaa, vaan normaalia, ikään kuin olemisen perusasetus. Ihmisten kanssa oleminen on myös mukavaa, mutta alkaa väsyttää pidempään jatkuessaan.

Tätä voisi verrata vaikka siihen, että käy juoksulenkillä (jos siis pitää juoksusta). Se on rakas harrastus ja joskus tosi hauskaa, mutta koko ajan ei jaksa juosta, vaan suurimman osan päivästä haluaa tehdä jotain muuta.

Ei se asia taida sinulle AP kysymällä selvitä, jos et itse tiedä tai huomaa mitä hyvää yksinolossa on. 

Olen 60v nainen. Olen ollut sinkku, 23 vuotta, edellisen suhteeni loputtua. Asun omassa pienessä mökissäni. Minulla on puutarha, kukkia, kasvatan vihanneksia. En vaihtaisi tätä onnea mihinkään.  

Mulla on adhd. Olen myös keskisuuren firman hr-päällikkö. Töissä olen järjestelmällinen, saavutettava, rationaalinen ja analysoiva. Hemmetin pätevä. Yksin saan istua alushousut jalassa keittiön lattialla soittaen Youtubea, lukien kolmea kirjaa, syöden kuivia nuudelita pussista, pestä keittiön kaappeja ja halutessani vaikka raahata patja siihen ja nukahtaa päivävaatteissa ilman lakanoita koirat vierellä. En näkisi että kovin pitkään kenenkään kanssa voisin noin olla tai kukaan jaksaisi minua katsella. Yksin saatan viettää noin kolmen viikon vuosiloman. 

Olen nyt erossa rakkaastani ja tunnistan nämä syyt olla yksin. Olisin silti mieluummin rakkaani kanssa, koska koen ikävää ja sitä, että haluan päästä kehittymään suhteessamme. Ja jos olisin sinkku, kaipaisin varmasti rakkautta.

Mutta kyllä itsekseen olemisessa on monia ihania puolia. Jos siihen pääsee kunnolla sisälle, uskon, että voi lakata kaipaamasta muita ihmisiä paljonkaan.

Oma rauha, seesteinen olotila. Saa olla oma itsensä, eikä tarvitse miellyttää ketään. Ei tarvitse harrastaa pakkoseksiä. Saa rauhassa mennä sänkyyn lukemaan/ selaamaan nettiä, katsomaan tv: tä, ilman, että ukko vinkuu seksiä. Ei tarvitse miettiä ulkonäköä, saa olla ilman meikkiä, rönttövaatteissa. Saa piereskellä, röyhtäillä, ilman, että kumppani paheksuu. Hiljaisuus, rauha. 

Vierailija kirjoitti:

Ihminen on aina lopulta yksin.

Ei ole. Vain te autistit olette ja hyvä niin.

Vierailija kirjoitti:

Yksinoloon kuuluu täydellinen rauha. Kukaan ei odota minulta mitään, minun ei tarvitse kuunnella, olla läsnä, olla tietoinen muiden mielialoista ja tuntemuksista. Saan vain... olla.

Komppaan. Lisäksi mulla on yksin välillä tosi hauskaa. Kuulostaa mielisairaalta, mutta kukaan ei saa mua nauramaan samalla tavalla kuin mä itse. Omaan siis hyvin voimakkaan päänsisäisen elämän, josta suoraan sanottuna pidän enemmän kuin tästä ulkoisesta.

Vierailija kirjoitti:

Saa katsoa rauhassa aikuisviihdettä.

Ja venytellä kullia.

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole ihanaa, vaan normaalia, ikään kuin olemisen perusasetus. Ihmisten kanssa oleminen on myös mukavaa, mutta alkaa väsyttää pidempään jatkuessaan.

Tätä voisi verrata vaikka siihen, että käy juoksulenkillä (jos siis pitää juoksusta). Se on rakas harrastus ja joskus tosi hauskaa, mutta koko ajan ei jaksa juosta, vaan suurimman osan päivästä haluaa tehdä jotain muuta.

Hyvin sanottu tuo juoksuvertaus!

Olen kasvanut perheessä, jossa isä oli aina pahalla tuulella, oli paljon riitoja, huutamista, kritisointia. Lisäksi olin pitkään koulukiusattu. Yksin ollessa olen onnellinen, saan olla oma itseni, kukaan ei kritisoi minua, saan rentoutua. Kotona on seesteinen ilmapiiri. En vain yksinkertaisesti jaksa muita ihmisiä. En kuitenkaan koe olevani yksinäinen.

Miksei koskaan keskustella siitä tai tehdä tutkimusta mitä vahinkoa aiheutuu introvertille jos häntä puoliksi pakotetaan tapaamaan ihmisiä, osallistumaan sukujuhliin ja muualle? Ja siitä ettei hänen anneta olla rsuhassa. Itse olin 45 vuotta työelämässä, suurimman osan asiakaspalvelussa ja introverttinä haluan lopultakin olla yksin ja tehdä mitä haluan. Tuntuu ettei yhteiskunta tätä dalli.

Jotenkin tuntuu, et seurassa 60 prossaa keskusteluista on jutteluseuran asioita. Omia asioita 1 prosentti ja loput 39 yleistä.

Yksin voi prosessoida niitä juttuja, mitkä ei ketään kiinnosta.

Yksin ei tarvitse prosessoida jonkun muun asioita.

Minä opin olemaan yksin. Olin nuorena ja teininä tosi sosiaalinen. Aina kaveriporukassa. Muutin 19-vuotiaana opiskelemaan kauas kotiseudusta alaa, jolla ei ollut juurikaan naisia. Yksi ainoa aloitti sinä vuonna lisäkseni ja sekin oli perheellinen aikuisopiskelija. Toki hengasin siinä "poikien" kanssa, mutta niillä oli monilla tyttöystävät ja jotenkin kaipasin aina naiskavereita. Aloin seurustella ja sitä myöten ystäväni oli silloinen poikakaveri/avomies ja hänen mieskaverinsa. En osannut etsiä naiskavereita kauempaa ja muistan joskus itkeneeni kavereiden puutetta. Vanhat kaverit oli edelleen, mutta ne asui kaukana ja lähtivät nekin opiskelemaan vielä kauemmaksi. Arjessa ei ollut siis sellaisia perinteisiä ystäviä. 

Mutta kaikkeen tottuu. Tästä on aikaa 30 vuotta ja minulla on joitain naiskavereita nykyään, mutta ne on enemmän sellaisia työn kautta tulleita, pintapuolisia. Jos joku vaihtaa työpaikkaa tai jää eläkkeelle, yhteydenpito hiipuu siihen. Nautin yksinolosta, mutta toki tässä perhe on ympärillä. Jos eroaisin ja lapset lähtisi pois kotoa, niin varmaan nauttisin vain yksinäisyydestä työpäivän jälkeen ja viikonloppuisin. 

Tykkään vain olla yksin, nuorempana taas en halunnut olla yksin mutta iän myötä nautin yksin olemisesta. Töissä juttelen muille ihmisille mutta kotiin kun pääsen niin nautin siitä että saan olla omassa rauhassa eikä kukaan häiritse minua. En ole myöskään koskaan seurustellut koska en tykkäisi siitä että joku ihminen olisi minusta niin riippuvainen että en saa omaa rauhaa.

M33

Väsyn ihmisiin helposti. Olen luonteeltani äkkipikainen ja jos kuormitun liikaa ihmisten vuoksi muutun äreäksi, sanon äkkiä jotakin ikävää heille ja muutenkin herkkänä ihmistyyppinä imen äkkiä ihmisten tunnetilat itseeni. Viihdyn paljon yksikseni, jo harrastuksienkin vuoksi, mutta joskus mietin onko se yksin oleminen myös pakoa elämästä. Siihen tottuminen ei ole hyvä asia sekään ja vahvistaa minussa piirteitä, jotka saavat eristäytymään vain enemmän.

Olen tosi sosiaalisessa työssä, joten lataudun parhaiten yksin. Minulla on kolme hyvää ystävää, joiden seurasta  nautin. Asutaan eri paikkakunnilla, joten yleensä kun tavataan, niin yövytään toistemme luona. Välillä matkustellaan yhdessä, vietetään jopa mökkiviikkoja. Vaikka tullaan hyvin toimeen, on aina lopulta helpotus, kun pääsee yksin kotiin.

Mutta siis kysymykseen. Pitää oikein miettiä vastausta. Ehkä siksi, että yksi ei tarvitse vetää mitään roolia. Vaikka tunnen ystäväni pitkältä ajalta ja olemme sellaisissa väleissä että mitään ei tarvitse salata, niin viime kädessä seurassa tarvitsee kuitenkin yrittää olla vähän parempi versio itsestään. 

Ehkä se on vähän laiskuuttakin. Ei aina jaksa huomioida toisia, tai pukea asioita sanoiksi. Tähän liittyen, inhoan sanaa epäsosiaalinen, liittyen siihen että viihtyy yksin. Epäsosiaalinen ei osaa tai halua ottaa muita huomioon. Moni meistä yksin viihtyvistä on empaattinen ja ottaa toiset liiaksikin huomioon, ja tarvitsee siksi aikaa latautua yksin.

Asiat, joista pidän, kuten luonnossa liikkuminen, taide, matkustelu ja käsityöt ovat viimeistä lukuunottamatta sellaisia, että ne on kiva jakaa toisen kanssa, mutta vielä kivempia yksin. Ei tarvitse huudella toiselle, että pysähdytään katsomaan tätä ja tuota, ja vielä perustella toiselle, että miksi. Joku kaunis maisema tai taide-elämys jotenkin vain tuntuu vaikuttavammalta, kun saa kokea sen yksin, eikä tarvitse pukea sitä sanoiksi toisen kanssa.

Toisaalta, jos yksinäisyyteni olisi epävapaaehtoista, niin varmaan ahdistuisin. Jos siis olisin työtön, enkä pakostakin tapaisi ihmisiä, ja jos minulla ei olisi ystäviä. Tuollaisessa tilanteessa varmaan hakeutuisin johonkin vapaaehtoistyöhön tai harrastusryhmään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinoloon kuuluu täydellinen rauha. Kukaan ei odota minulta mitään, minun ei tarvitse kuunnella, olla läsnä, olla tietoinen muiden mielialoista ja tuntemuksista. Saan vain... olla.

Tämä. 20 vuotta työssäkäyvänä yksinhuoltajana ja aina joku pyytämässä jotain. Ihanaa kun saa olla rauhassa.

Sama!

Onpa hyvin sanoitettuja vastauksia täällä. Juuri tuon sanoisin itsekin ensimmäisenä, että yksin ollessa kukaan ei vaadi minulta mitään, minun ei tarvitse olla mitään ketään muuta varten. Olen ihmisten miellyttäjä, joten toisen läsnäolo on minulle jo ikään kuin työtehtävä.

Parisuhteissa on ollut myös aivan hirveää se, kun toinen on tykännyt että aina pitää kuulua jotakin ääntä tai useita päällekkäisiä ääniä, joita ei varsinaisesti edes kuunnella, kuten musiikkia, nettistriimejä, peliääniä. Minä taas haluan että kotona on lähtökohtaisesti hiljaista, sillä en kai jotenkin osaa olla keskittymättä kuulemiini ääniin.