Milloin olette tajunneet että ette taida löytää parisuhdetta?

15 vuotta ilman niin eiköhän peli ole jo menetetty..

Joskus 19-vuotiaana sitä ymmärsi, että on aika pahasti jäänyt junasta ja luultavasti jäisi ikuiseksi pojaksi ja poikamieheksi.

Vierailija kirjoitti:

15 vuotta ilman niin eiköhän peli ole jo menetetty..

Tyhjentävä kommentti...

Reilu kolmekymppisenä. Ei tähänkään mennessä ole onnistunut ja ulkonäkökin alkaa pikkuhiljaa rapistua niin ei tässä taida mitään toivoa olla.

Miesten ja naisten vastentahtoinen ikisinkkuus on luonteeltaan jotenkin niin erilaista. Aloittajan viestistä pystyy sen kokolailla päättelemään.

🙄

Olen 38-vuotias enkä ole ikinä edes seurustellut, koska viihdyn sinkkuna paremmin kuin hyvin.

Viime yönä mietin taas asiaa, että en ole kohdannut yhtäkään sopivaa ja en varmasti ikinä kohtaa. En edes kohtaa miehiä missään. 

Kukaan mitään parisuhdetta edes halua. Oletko läheisriippuvainen.

Minulle tuli avioero kun olin 32, mies jätti minut 5 kk vanhan tyttäremme kanssa, koska ei "kestänyt" lapsiperhearkea. Ajattelin silloin, että varmaan jossain vaiheessa elämääni uusi löytyy, mutta ei minua kiinnostanut ihmeemmin etsiä ketään, keskityin lapseen ja sitten töihin palattuani taas uran rakentamiseen. 

Jossain vaiheessa havahduin siihen, että olen 42, esivaihdevuodet on jo päällä, ja että en enää lapsia varmasti esimerkiksi saisi. Siihen liittyi jonkinlaista surua ja ahdistusta. Mutta silloin tajusin, että en kyllä oikeastaan taida sitten haluta miestäkään, että mulla se koko parisuhteen halu oli liittynyt ajatukseen perheestä ja lasten kasvattamisesta yhdessä. Viihdyin sinänsä niin hyvin itsekseni, etten kaivannut ketään arkeeni seuraksi. Nyt ikää 50 ja viimeisin seksikerta silloin avioliitossa 18 vuotta sitten, ja uusia tuskin tulee koskaan. En vaan kaipaa miestä.

Vierailija kirjoitti:

Kukaan mitään parisuhdetta edes halua. Oletko läheisriippuvainen.

Ööö...no seksi on kyllä ihan kivaa että silleen

Vierailija kirjoitti:

Olen 38-vuotias enkä ole ikinä edes seurustellut, koska viihdyn sinkkuna paremmin kuin hyvin.

Aloin alaikäisenä seurustella ja seurustelin vuosikausia. Sen jälkeen reilusti yli parikymppisenä kaikki nuorison sinkkuhulina oli ihan uutta. Oli mukavaa olla sinkku, kun tajusi, että 24/7 kaiken saa tehdä miten huvittaa ja ei tarvii miettiä ketään muuta omassa arjessa missään kohtaa. Sai olla itsekäs ja miettiä omaa mukavuutta koko ajan. Mistään ei tarvinnut neuvotella kenenkään kanssa. Nyt keski-ikäisenä tuollainen itsekkyys tai vapaus ei enää viehätä. Ei ole tarvetta siihen, että kaikki elämä on omannäköistä. Monesti sinkut tykkää juurikin siitä, kun saa toteuttaa itseään 100% kenenkään muun puuttumatta. 

En mieti aktiivisesti asiaa kun olen nähnyt myös mitä parisuhde tuo tullessaan. Fiksun ja viisaan puolison löytäminen on haastavaa mikäli ei asu kasvukeskuksissa. Minun palkoillani ei ole mitään asiaa noihin vuokratasoihin. Toisinaan elättelen toiveita josko tulisi muutos ja realistisesti olisi mahdollista asuttaa itsensä moiseen hulppeaan yksiöön mutta näillänäkymin se ei tule kuuloonkaan. Ehkä jos kohdille sattuu upea viehättävä nainen niin mikä ettei ja juttu saa tuulta alleen ihan mahtava asiahan se olisi. 

Pari viikkoa ennen kuin sellasen sit lopulta löysin. Nyt 12v naimisissa

Silloin viimeistään kun tajusin että tää kertakäyttökulttuuri vain pahenee tän tinderajan myötä ja kukaan ei enää ole oikealla lailla tosissaan ja ne jotka on, ovat jo varattuja. Ajatuskin kumppanikatalogissa pyörimisestä ällöttää koska siitä ei käy ilmi oikeat ja kertovat asiat ihmisestä ja jos käyvätkin, niin se että täytyy laittaa itsensä pällisteltäväksi myös kaikkien niiden idioottien eteen, ei kiinnosta. 

Haluaisin että ihmiset voisivat vielä tavata toisensa oikeassa elämässä, antaa kiinnostuksen herätä ja kaiken sen ihanan ja luonnollisen tapahtua, mutta käytännössä mahdollisuudet sille on siirretty johonkin appeihin. Ja koska en enää opiskele ja vaihtele työpaikkaa koko ajan, niin missä ketään ihastuttavia kohtaisin? 

Oon ihan fine sinkkuna. Tottakai olis bonus tavata "se oikea" jonka kanssa kaikki tuntuu kevyemmältä ja joka tukee ja silittää päätä, mutta koska suurin osa ei ole hyviä, kivoja eikä oikeita, niin forget it. En halua sitä niin paljon että tekisin etsinnästä elämän suurimman mission. En enää jaksa mitään vaikeeta, oon maksanut kokemuksillani mielestäni jo vähän helppoutta. Ja osaan masturboida joten.. 

Olen naisista pitävä nainen. Ikää melkein 40 ja sinkkuna viimeiset 10 vuotta. Kun ei kuka vaan nainen kiinnosta, niin tämä on ainoa vaihtoehto. 

Olen mies. Olin jo siinä 40 vuoden kohdalla ja ajattelin, että tuskin tulen ikinä pariutumaan. Olen aika introvertti ja kaveripiiri on hyvin pieni. En aktiivisesti etsinyt parisuhdetta mutta sitten erään harrastuksen kautta lähestyin poikkeuksellisesti erästä naista. Siitä on nyt vähän yli 5 vuotta ja olemme edelleen yhdessä. 

Kaikki eivät tietysti ehkä koskaan löydä kumppania mutta kaikki on mahdollista joten ei kannata luopua toivosta. Tosin tämäkin vaati sen, että hyppäsin hetkeksi ulos mukavuusalueelta. Siihen kannustan kaikkia.

tajusin kun lopetin viinan juonnin, aloitin uudestaan viinan juonnin niin tule kuin taas itsekseen naisia.

Noniin. Naisilla on miehiä jonoksi asti, joten sinkkuus on valinta. Meillä miehillä asiat on toisin.

Jos kukaan normaalihko nainen ei ole koskaan edes vilkaissutkaan kohti eikä ole antanut vihreää valoa, niin aika heikkoa on pariutuminen. Ei ole auttanut punttisalit, korkeakoulututkinnot tai suhtkoht hyvät vuositulot.(yli keskiarvon).

Olin kolmiymppisenä siinä uskossa ja toivoni menettänyt. Nelikymppisenä löysin kumppanin.

Oikeasti koskaan ei ole liian myöhästä. Syntyyhän suhteita vanhainkodeissakin.