Kun joku kertoo huolistaan, niin älkää kääntäkö keskustelua itseenne tai läheisiinne

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli haluat ja odotat toisen ihmisen olevan sinulle jäteastia jonka niskaan saat oksentaa oman pahan olosi, oli se mitä tahansa ja toisen tulee vain hiljaa ottaa se vastaan ja kuunnella kiltisti? Juu ei. Mene avautumaan psykiatrille ja ulisemaan. Se istuu hiljaa ja kuuntelee eikä taatusti anna vertaistukea omilla samanlaisilla kokemuksillaan. 

Näinpä. Ja kun kyse on sukulaisesta tai vanhasta ystävästä niin ei sitä ainakaan heti tajua tällaisesta kieltäytyäkään kunnes lopulta menee kuppi nurin ja luultavasti välit poikki. t. nimim, kokemusta on

Näitä kokemuksia on itsellänikin ja jossain kohtaa loppui voimat ja kaatui se kuppi nurin. Yhden pitkäaikaisen ystävän kohdalla raja ja sietokyky tuli vastaan kun sukulaiseni oli juuri sairaalassa henkitoreissaan enkä ollut vastannut puhelimeen kun olin sen pistänyt

On tosi surullista, kun pitää ystävyyden lopettamiseksi sanoa pahasti. Etenkin jos on yrittänyt pelastaa ystävyyttä ja sanoa tai muuten yrittää viestittää ystävälle, ettei tämän käytös ja puhetapa ole ok, mutta viesti ei ole mennyt perille.

Vierailija kirjoitti:

Kun joku kertoo minulle huolistaan, niin en neuvo enkä ymmärrä, kunhan totean, että "teet paskoja valintoja, eikö sinua harmita olla tuollainen luuseri?". Siitähän noissa on kyse, että toinen haluaa kauhistelua ja ymmärrystä, mutta kun nostaa faktat esille, niin alkaa papatus, että kyllä muutkin epäonnistuu.

Tuo oli aika karusti sanottu, mutta juuri siksi niin osuvasti. Tuostahan siinä useimmiten on kysymys. Erikoista, että tuota kommenttia oli vain alapeukutettu. Totuus siinä kuitenkin sanottiin.

Vierailija kirjoitti:

Sori, olen luullut että se auttaisi kun huomaa ettei ole yksin. Siksi olen usein kertonut jos itselleni on käynyt samoin kun joku papattaa murheitaan.

Osin noinkin. Pitää kuitenkin olla tarkka, millaisia asioita rinnastaa. Jos kaveri kertoo haimasyövästä, olisi törkeää mennä jauhamaan rintasyövästä. Haimasyöpä kun on käytännössä kuolemantuomio, rintasyöpä taas sairaus, josta suurin osa selviää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole ollenkaan samaa mieltä. Vertaistukihan se parasta näissä asioissa on. Jos haluat vaan vuodattaa ongelmiasi jollekulle, hakeudu terapiaan. Oikeaan keskusteluun kuuluu vastavuoroisuus. 

 

Jos kerron jollekin että olen sairastunut syöpään, en halua kuulla ensimmäisenä vastauksena että niin " kuuntelijan" kumminkaimakin" ja on nyt kuollut. Ei se ole keskustelua. Tottakai pitää olla vastavuoroista, mutta sen jolla on sillä hetkellä vaikeaa, pitäisi saada kertoa vastoinkäymisensä ilman toisen mestarointia.

On erikoinen olettamus sinänsä, että jollakulla - kenelläkään - on absoluuttinen oikeus johonkin, joka sisältää vaivannäköä tai huomiota muilta. Eli että jos minulla on vaikeaa, minun "pitäisi saada kertoa vastoinkäymiseni" (yksi oikeus, jota vaaditaan) ja vieläpä "kertoa -- ilman toisen mestarointia" (toinen oikeus, jota vaaditaan).

Lapset ja keskenkasvuiset toki pitää kasvattaa, ja heillä on oikeus saada huomiota, mutta entä aikuiset? Tässä tullaan siihen kysymykseen, keneltä on oikeus vaatia mitäkin. Jos olet kuunnellut ystävän/puolison/sisaruksen/työkaverin murheet, jonkun vastavuoroisuussäännön mukaan sinulla toki on oikeus vaatia sitä, että sinä saat kertoa omat vastoinkäymisesi. Jos sinä et ole mestaroinut kuunnellessasi, silloin sinulla on oikeus odottaa, että toinenkaan ei mestaroi sinun kertoessasi vastoinkäymisiä. Jos sinä olet mestaroinut, sinullekin saadaan mestaroida.

Aika paljon kuitenkin näkee sitäkin, että ihminen tulee tilanteeseen omien tunteidensa, ajatustensa ja vastoinkäymistensä kanssa ja ikään kuin pakottaa läsnäolijat kuuntelemaan häntä. Nämä tekevät niin usein yksinkertaisesti kohteliaisuussyistä: hyvät tavat ovat kunniassa. Mutta jos yllättäen ja pyytämättä joutuu kuuntelemaan ihmisen vastoinkäymisiä, ei se ihminen voi enää odottaa, että hänen toinen vaatimuksensa (ei tule mestarointia) täyttyisi myös.

Pelisilmää tuntuu puuttuvan aika monelta. Puolin ja toisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi se olisi mitätöintiä jos kertoo että on kokenut samaa?

Siksi, että et halua kuunnella ollenkaan mitä toisella on sanottavana.

Ap

Miten niin ei halua?

No ei anna puhua, ei kuuntele vaan "ampuu heti alas". Niitä on sellaisia päällepäsmäreitä, jotka pajattaa taukoamatta ( minä minä minä minä...) eikä niiltä saa suunvuoroa. Ne siis keskeyttää ja vaientaa toisen heti kättelyssä, ei mitään vuorovaikutus- eikä kommunikaatiotaitoja. 

Eri kuin ap. Ymmärrän täysin mitä hän tarkoittaa.

Minä taas en ymmärrä, miksi tuolla tavalla käyttäytyvän ihmisen kanssa on enää tekemisissä. Yrittää minimoida kaiken kanssakäymisen. Kyllä sen pitäisi aikuiselta ihmiseltä onnistua. Myös ap:ltä, yhtä helposti kuin tänne kirjoittaa tuohtumustaan. (Sinänsä keskustelu on kiinnostavaa, joten tuohtumustakin on hyvä jakaa.)

Vierailija kirjoitti: "Ei kauhean hyvää, olin just sairaalassa" ...herran jestas AP miten huono kommunikoimaan olet. Miksi vedät tuollaisen lauseen etkä suoraan kerro mitä on tapahtunut? Jätät sen selkeästi sellaiseksi että toisen pitäisi oikein alkaa udella. Mutta jotkut voi tuon ottaa sellasena, ettet halua enempää jakaa asiaa kuin tuon verran.

Eihän hän ehtinyt, kun toinen alkoi suu vaahdossa jauhaa naapurin Sirpasta.

Vierailija kirjoitti:

Te avautujat! Älkää viitsikö kaataa koko likasankoanne lähimmäisen niskaan. Menkää maksulliseen terapiaan, kampaajalle tai hierojalle pajattamaan. 

Kerran ehdotin puheliaalle, moniongelmalliselle kaverilleni tätä ja hän vaan totesi, että minä tulen halvemmaksi.  Hohhoijaa. Tiedän kaiken hänen työpaikkansa ihmis- ja työsuhdekuvioista. En haluaisi.

Aika karua tuo. Kun ihminen sanoo toiselle ihmiselle, että minä käytän sinua. Kun olet halpa.

Toisaalta se, että ihminen sanoo tuon ääneen, on helpompaa: ainakin tietää, missä mennään. Kun faktisesti aika monessa tämänkin ketjun tapauksessa on kyse tuosta samasta asiasta, ilman, että sitä sanotaan ääneen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän täysin aloittajaa. Esimerkkitilanne: 

Minulla oli kaularangan välilevyn pullistuma, kivut olivat helvetillisiä. Kun niskatuen kanssa liikuin ja särkylääkkeiden avulla pystyin joten kuten selviämään päivät, selitti kaverini tohkeissaan, kuinka hänelläkin on niskat kipeät, kun toimistossa on niin kova ilmastointi. Siinä sitten papatti omia niskavaivojaan ja todella vertasi niitä omiini ja kokonaan mitätöi minun asiani. 

Toinen esimerkki, muistan tämän aina ja silloin jo mietin, etten ikinä, IKINÄ, käy vertaamaan omia tuntemuksiani toisen ihmisen suruun. Äitini ystävän lapsi kuoli nuorena ja hautajaisissa äitini puhui vain isäni kuolemasta ja kuinka raskasta aikaa se hänelle oli. Se oli niin noloa ja törkeää, että veti kaiken huomion itseensä ja ignoorasi kokonaan ystävänsä surun oman lapsensa menettämisestä. 

Miten se sun kaverin niskakipu mitätöi sun niskakivun? Sanoiko se, ettei sulla mitään niskakipua ole, koska kuuntelepa tätä minun niskakiputarinaani?

Hän rinnasti oman, paljon lievemmän ongelmansa kaverinsa ongelmaan. Hän siis puheellaan ilmaisi, että ne olisivat samanlaisia, vaikka toinen oli huomattavasti toista pahempi. Se on mitätöintiä.

-eri

Vierailija kirjoitti:

Aloittajalla todella tärkeä kommentti! Yleensä joku "varastaa shown" ja pistää vielä pahemmaksi. Sinun huolesi mitätöityy. Vaikka itsellä olisi melkein identtinen tragedia taustalla, täytyy jaksaa kuunnella toisen tuore huoli ja mahdollisesti myöhemmin kertoa sitten oma tarina jos tilanne sellainen.

Näillä shown varastajilla on todennäköisesti huomionhakuisen persoonallisuushäiriön piirteitä, jos ei suoraan ko. häiriötä. Kannattaa googlata, mistä on kyse. Sen ymmärtäminen helpottaa. Auttaa myös ymmärtämään, että jos tilanne on paha, ei kyse ole vain huonosta käytöksestä - jolloin toiveena tietenkin on, että kunhan tuo ihminen tulee kuntoon ja saa elämänsä järjestykseen, hän alkaa myös käyttäytyä paremmin ja huomioida toisetkin. Todennäköisesti niin ei käy. Surullista, mutta jos on joutunut liian tiiviiseen kanssakäymiseen tuolla tavalla käyttäytyvän ihmisen kanssa ja itse kärsii siitä, asiasta lukeminen ja omassa päässä tehty kyökkipsykologinen diagnoosi (jota ei tarvitse kertoa kenellekään muulle, ettei loukkaa ketään eikä myöskään tee itsestään typerystä muka-diagnooseillaan) voivat auttaa irtautumaan tuosta ihmisestä ja ihmissuhteesta.

Olemme kaikki jotain velkaa toisillemme, mutta tuollakin velalla on rajansa. Jokaisella ihmisellä on omat kuppinsa, ja kun ne täyttyvät ja menevät nurin, silloin on ajateltava omaa hyvinvointiaan. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli kaveri joka puhui 99% prosenttia yhteisestä ajasta taukoamatta omista asioistaan, lastensa asioista, työongelmista, terveyshuolista, lukemistaan kirjoista, siivouksistaan, remonteista. Puhetulva oli niin loputon etten edes yrittänyt väliin sanoa mitään omasta elämästäni. Usein hän jossain vaiheessa kysyi  esim: mites sulla töissä. Kun aloin vastaamaan, hän jaksoi kuunnella 2 min, jonka jälkeen keskeytti ja alkoi puhua taas itsestään. Musta se oli todella kummallista. Vaikka me vietettiin aika paljonkin aikaa yhdessä, tuo ihminen ei tiennyt mun elämästä yhtään mitään. Mietin joskus, että eikö sitä itseään asia ikinä vaivannut. Ilmeisesti ei.

Tunsin tällaisen ihmisen. Oli ihan ystävä. Aika monta vuotta jaksoin. Sitten loppui. Mainitsen asian siksi, että tämä entinen ystäväni saattoi  joskus vähän herkempänä hetkenään pohtia ääneen, miksiköhän kukaan ei koskaan kutsu häntä syömään/kahville/baariin/bileisiin/kulttuuritapahtumiin/ym/jne/etc.

Voi siis olla, että sinunkin kaveriasi vaivasi asia, mutta hän ei päässyt tuosta omasta "vaivastaan" mitenkään yli eikä eroon. Eikä todennäköisesti nähnyt omaa käytöstään hetkeäkään sillä tavalla kuin muut sen näkivät.

Todella surullista. Kaikkien kannalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Nimenomaan sulta puuttuu kokonaan se empatia sitä kohtaan, etteivät kaikki ihmiset osaa olla hyviä lohduttamaan tai puhumaan toisen surevan kanssa. Tässä kohdassasi äitiäsi kohtaan.

Sinulta riittää empatiaa vain surevaa kohtaan, mutta ei kuitenkaan ketään muuta kohtaan. Johtuuko siitä, että olet ehkä itse tuollainen sureva ihminen ja oletat, että muiden vaan pitää osata lukea ajatuksiasi?

Sitäpaitsi, jos noin paljon koit tilanteen törkeäksi, niin miksi et itse mennyt keskusteluun väliin ja pyrkinyt jollain tavalla siirtämään keskustelua takaisin siihen surevaan?

Ainiin, eikun suomalaiseen kulttuuriin kuuluu tämä jatkuva muiden mollaaminen."

 

Olin 14-vuotias, ei ole lapsen asia opettaa äitiään käyttäytymään. Ja äitini kerjää isäni kuolemalla sääliä joka tilanteessa vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Aina, kun joku menehtyy, käy äitini

Tosi vihamielinen asenne sinulla sen sijaan, että olisitte auttaneet äitiänne surussaan.

Oletko tosissasi? Siis lapsenko pitäisi auttaa aikuista vanhempaansa tämän surussa, kun samaan aikaan hänellä on omakin surunsa käsiteltävänä? Jos sanoisit, että aikuisen pitäisi tukea lasta surussaan ja käsitellä oma surunsa jonkun muun kanssa, niin sen ymmärtäisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta kokemusten jakaminen nimenomaan vie keskustelua eteenpäin ja auttaa löytämään ratkaisuja ongelmaan pelkän itsesäälissä vellomisen sijaan. Minusta olisi outoa, jos kertoisin jollekin ongelmista ja hän vain nyökyttelisi. Kyllä hyviin tapoihin kuuluu, että ihminen jakaa keskustelussa myös minuuttaan ja omia kokemuksiaan. Muutenhan olisi ihan sama vaikka puhuisi ongelmistaan aidan seipäälle.

Miksi vaihtoehtona on vain nyökyttely tai omista kokemuksista kertominen? Etkö osaa keskustella ilman, että tuot keskusteluun ainoastaan omia kokemuksiasi etkä osaa kysyä mitä tukea toinen tarvitsee tai miten voisit auttaa? 

Jos vaikkapa ystävä on eronnut, en minä käy kertomaan omia tuntemuksiani oman eroni jälkeen tai käy vertaamaan omia kokemuksiani hänen kokemaansa. Vaan annan tukea, keskustelen hänen tuntemuksistaan

Keskustelet tuntemuksista?!? Mitä se itsesäälissä vellominen auttaa. Itse haluaisin mieluummin ystävältä neuvon, miten hän tai joku muu on selvinnyt tilanteesta. 

Oletko mies? Yleensä miehet olettavat kaverin kaipaavan neuvoja. Naiset taas haluavat juurikin keskustella tuntemuksista, ja siis ilman, että kukaan lyttää niitä töksäyttämällä jonkin "no mikset tee näin" -neuvon, ja sillä lopettaa koko keskustelun.

Vierailija kirjoitti:

Ap

Kuulostaa siltä, että olet niin sykkyrässä omien ongelmiesi kanssa, että vaadit keskustelukumppaniltakin mahdottomia. Mistä kukaan voi tietää, millä tavalla haluat muiden reagoivan, ellet sitten varta vasten kerro heille? Toiset antavat ratkaisuehdotuksia, toiset kertovat omia tai muiden kokemuksia,

"Miksi luulet että juuri sinulla olisi ratkaisu asiaan?"

En ole tuo, jolta asiaa kysyt, mutta otan kantaa, kun mielestäni kysymys on erittäin hyvä.

Ihmiset kai lähtökohtaisesti olettavat, että muut ihmiset ovat samanlaisia kuin he: ajattelevat kuin he, toimivat kuin he, tuntevat kuin he. Sitten elämä opettaa (tai ei opeta), että ihmiset ovat toisinaan hyvinkin erilaisia.

Itse toimin niin, että jos minulla on ongelma tai huoli, josta haluan puhua, pyrin puhumaan samasta asiasta 5-10 eri ihmisen kanssa. Joista osa vain kuuntelee (kiva, mutta en sitten tiedä, mitä he ajattelevat) ja osa pohtii ääneen, mm. mitä itse tekisi tilanteessa, mitä on tehnyt tilanteessa, tunteeko jonkun, joka on ollut samankaltaisessa tilanteessa ja kuinka tämä on toiminut silloin. Saan suunnilleen yhtä monta näkemystä ongelmaani kuinka monelle olen asiasta puhunut (joku ei osaa auttaa, mutta joku toinen antaa useamman näkökulman tai ehdotuksen toimintamalliksi). Sitten jatkan asian pohtimista itsekseni, minulla on 5-10 eri näkökulmaa asiaan, ja lopulta päädyn johonkin ratkaisuun. Joka saattaa olla jokin aivan muu kuin mikään muilta kuulemani.

Koska itse toimin näin ja koen saavani siitä suurta hyötyä ja apua, ajattelen tietenkin, että myös muut toimivat näin. Että jos on jokin oikea, konkreettinen ongelma, jonka puimiseen ihminen kaipaa apua (siitä todistaa se, että ihminen alkaa puhua ongelmastaan), hän on valmis kuulemaan, kuinka muut ovat vastaavassa tilanteessa toimineet. En koskaan kuvittele, että minulla olisi ratkaisua asiaan, mutta jotain ihminen, joka minulle ongelmiaan alkaa vuodattaa, haluaa minulta. Tällöin mietin pääni puhki, olenko itse tai onko joku tuttuni ollut vastaavanlaisen kysymyksen kimpussa, tai olenko lukenut asiasta jostakin jotakin, ja kerron sitten sen, mitä pystyn.

Koen, että se on minun tapani auttaa. Se on suurin apu, jonka minulta voi saada.

Jos taas joku haluaa vain huomiota, kerjätä sympatiaa, mahdollisesti sääliä, niin minä en varmaankaan ole oikea ihminen, jonka puoleen kannattaa kääntyä.

Tämän verran on elämä tähän mennessä opettanut. Jos yritän kuunnella kroonista valittajaa, joka ei pyrikään kohentamaan tilannettaan millään tavalla, väsyn suunnattomasti. Silloin minusta ei ole hyötyä ei sille vali-valittajalle mutta ei myöskään niille muille ystävilleni ja läheisilleni, joita ehkä pystyisinkin auttamaan ja tukemaan - tai ihan vain olemaan ja elämään heidän kanssaan.

Niin erilaisia me ihmiset ollaan. Uskon kyllä, että moni ei ajattele samalla tavalla kuin minä. Kannattaa kuitenkin aina miettiä, mitä itse haluaa ja mitä saa ihmissuhteistaan, ja mitä on valmis antamaan toiselle missäkin olosuhteissa. Ja missä kulkevat omat rajat.

Vierailija kirjoitti:

Sivusta. Minulla on samanlainen ajatusmaailma tässä asiassa. Jos kerron jotain huoliani (teen näin kyllä harvoin) minulle toki kelpaa pelkkä myötätuntokin mutta mieluummin otan vastaan tietoa esimerkiksi siitä kuinka joku muu on pärjännyt vastaavassa tilanteessa. Varsinkin jos tilanne on minulle uusi jokun toisen kokemukset voivat olla hyvin hyödyllisiä, jotta itse ymmärrän toimia viisaasti.

Samaten, jos joku kertoo minulle esimerkiksi polviongelmastaan, kerron miten mahdollisesti vastaavat tilanteet ovat hoituneet lähipiirissäni. Minusta olisi outoa, että joku vain haluaisi valittaa kipuaan eikä häntä kiinnostaisi mitä vaihtoehtoja mahdollisesti on asiantilan parantamiseksi ja kuinka nopeasti ja millaisia tuloksia voi odottaa.

Toki kaikkiin tilanteisiin tämä ei sovi ja ymmärrän, että ap tarkoittaa tässä enemmän keskustelijoita, jotka kääntävät keskustelun oikeasti pois aiheesta. Minulle tämä eri kokemusten kertominen ei ole poistumista aiheesta vaan juurikin lisätietoja siitä. Nähtävästi ihmiset ovat tässäkin suhteessa erilaisia. Toivoisin, että jos on kovin paljon tai isoja murheita jotka vaativat runsaasti kuuntelevaa korvaa, käännyttäisiin ammattilaisen puoleen. Hyvin harva kykenee tai edes haluaa olla toisen "terapeuttina".

Minäkin osin kaipaan toisten kokemuksia, jotta saisin uusia ratkaisuideoita, osin taas ihmisiltä tulee aika tylyjä neuvoja. Tylyä on esimerkiksi se, että itseriittoiseen sävyyn kertoo toiselle, että tietenkin homma ratkeaa tällä tavalla, eikä jää kuuntelemaan, kun alkuperäinen keskustelija sanoo, että tuota on itse asiassa jo kokeiltu 200 kertaa eikä se toiminut syystä x. Hyvin usein ensimmäinen neuvo, joka muille tulee mieleen, on niin itsestään selvä, että se on jo kokeiltu aikaa sitten. Nämä tylyttäjät sitten nakkelevat niskojaan ja toteavat, että selvä, jos ei kerran apu kelpaa. Vaikka mitään apua siitä heidän neuvostaan ei tosiaankaan ollut.

Vierailija kirjoitti:

Hän rinnasti oman, paljon lievemmän ongelmansa kaverinsa ongelmaan. Hän siis puheellaan ilmaisi, että ne olisivat samanlaisia, vaikka toinen oli huomattavasti toista pahempi. Se on mitätöintiä.

-eri

Herkäksi on mennyt, jos aletaan pitämään mitätöintinä keskustelukumppanin yritystä ottaa osaa keskusteluun. Ymmärrettävää sinänsä, että jos ihminen on kovastikin kipunsa vanki, hän on väistämättä hyvin itsekeskeinen: muu kuin oma kipu ei mahdu tietoisuuteen. Ehkä jos ottaisi lääkettä ja kipu helpottaa, voisi ehkä alkaa ajatella asiaa siitä näkökulmasta, että tuo oli keskustelukumppanin yritys sanoa, että jos minulla on ihan vain perusjumista tällaiset kivut, sinun kipujesi täytyy olla vielä moninkertaisemmat ja että otan osaa.

Jos tuo ei ole empatiaa, niin en sitten tiedä, mikä on. Ihminen yrittää rajallisen kokemusmaailmansa perusteella ottaa askelen kärsivän ihmisen todellisuuteen. Mutta tämä kärsivä ei näe omalta kärsimykseltään mitään muuta ympärillään.

Vierailija kirjoitti:

Jos vaikkapa ystävä on eronnut, en minä käy kertomaan omia tuntemuksiani oman eroni jälkeen tai käy vertaamaan omia kokemuksiani hänen kokemaansa. V

Oletko mies? Yleensä miehet olettavat kaverin kaipaavan neuvoja. Naiset taas haluavat juurikin keskustella tuntemuksista, ja siis ilman, että kukaan lyttää niitä töksäyttämällä jonkin "no mikset tee näin" -neuvon, ja sillä lopettaa koko keskustelun.

En ole tuo, jolle vastaat, mutta otan kantaa. Keski-ikäisenä naisena ajattelen, että kyse on pikemminkin iästä kuin sukupuolesta. Parikymppisinä tyttösinä keskusteltiin tuntemuksista ja nämä keskustelut tuntuivat silloin todella tärkeiltä. Mikä kertoo siitä, että ne varmasti olivatkin tärkeitä. Iän myötä koen kuitenkin, että useimmissa asioissa tuntemuksista keskusteleminen ei kertakaikkisesti ole enää millään tavalla mielekästä. Itsestäni ainakin on tullut asiakeskeisempi - ilman, että koen sukupuoleni mitenkään mystisesti tässä vaihtuneen. Ongelmia on tullut kyllä joissakin vanhoissa ystävyyssuhteissa, kun osa nuoruusaikojen ystävistä olisi vieläkin halunnut jatkaa tuota myöhäisteini-iän ja varhaisaikuisuuden moodia. Siinä yksi esimerkki käytännöstä, miten ihmiset todellakin kirjaimellisesti kasvavat toisistaan erilleen.

Mitä tulee neuvoihin, niin juuri niiden avullahan asiassa - ja keskustelussa - päästään eteenpäin. Ongelma toivottavasti saadaan ennenpitkää ratkaistua, ja keskustelussa päästään muihin aiheisiin. Huomattavasti kiinnostavampiin aiheisiin kuin kenenkään yksittäisen keskustelijan "tuntemukset".

Kirjoilla olevissa on myös puheliaita ja sosiaalisia ihmisiä... Mä tunnistan itsessäni a.piireteitä, ja oon näitä juttuja paljon miettinyt, lisäksi mulla on läheisissä heitä, jotka just  toimii monologimaisesti ja vailla kykyä vastavuoroisen keskusteluun. Nää kahvipöytäkeskustelut on joillekin vaikea rasti..

Itelle koen vaikeaksi onnistua näissä vapaamuotoisissa keskusteluissa, ja tuttuuden taso ja asiayhteyskin toki vaikuttaa. Se perus myötäilevä kuuntelu on mulle se vaikein rasti. Oon opetellut etten juurikaan kerro omia kokemuksia saati muiden, ellei just jotenkin osu just hyvin vertailukohdaksi. Ja sit itelle tulee fiilis etteivät ihmiset kaipaa neuvojakaan, ja ohjaustyötä ja keskusteluja työkseni tekevänä koitan välttää sitä moodiakin. Eikä se asetelma edes käy vapaa-ajan kohtaamisiin, siinä helposti tulee kokemus että neuvon antaja on ylempänä tai valta-asemassa.

Te jotka koette vastapuolen toimivan  jotenkin epäkorrektisti, annatteko omalla viestinnällänne jotain vinkkiä mitä toivotte toiselta?  Vai oletatteko vain? Että jos ei saa kertoa omia tai vastaavia kokemuksia, ja ette kaipaa ratkaisu ehdotuksia , niin haluatteko vain lisäkysymyksiä aiheesta, tai komppausta että joo onpa kurja tilanne. Miten esim. Hyvissä kohtaamisissa vastaavissa "vuodatuksissa" se toinen toimii?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Nimenomaan sulta puuttuu kokonaan se empatia sitä kohtaan, etteivät kaikki ihmiset osaa olla hyviä lohduttamaan tai puhumaan toisen surevan kanssa. Tässä kohdassasi äitiäsi kohtaan.

Sinulta riittää empatiaa vain surevaa kohtaan, mutta ei kuitenkaan ketään muuta kohtaan. Johtuuko siitä, että olet ehkä itse tuollainen sureva ihminen ja oletat, että muiden vaan pitää osata lukea ajatuksiasi?

Sitäpaitsi, jos noin paljon koit tilanteen törkeäksi, niin miksi et itse mennyt keskusteluun väliin ja pyrkinyt jollain tavalla siirtämään keskustelua takaisin siihen surevaan?

Ainiin, eikun suomalaiseen kulttuuriin kuuluu tämä jatkuva muiden mollaaminen."

 

Olin 14-vuotias, ei ole lapsen asia opettaa äitiään käyttäytymään. Ja äitini kerjää isäni kuolemalla sääliä joka tilanteessa vielä vuosikymmenten

Ymmärsin että tapahtumasta on jo aikaa ja nämä lapsetkin olleet aikuisia pitkään. Sitä ihnettelen, että äitiä ei ole autettu hankkimaan apua, vaan katkeroiduttu siitä, kun äiti ei pääse asiasta yli. 

Oma isäni kuoli kun olin just ajokortin saanut teini. Siinä vaiheessa autoin jo äitiäni kaikin tavoin. 

Ihmiset nyt on sellaisia, kaikilla ei ole pelisilmää. Jotkut ei jaksa kuunnella pitkiä selityksiä, vaikka olisivatkin empaattisia. Aina ei toisten asiat kiinnosta. Joidenkin mieli toimii ratkaisukeskeisesti. Kukaan ei täydellisesti lue toisen ajatuksia ja osaa toimia juuri niin kuin sinä haluaisit, jos et sitä kerro. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi se olisi mitätöintiä jos kertoo että on kokenut samaa?

Siksi, että et halua kuunnella ollenkaan mitä toisella on sanottavana.

Ap

No tuollahan nimenomaan sanotaan että "ymmärrän, olen kokenut saman, kerro enemmän ".

Mutta sen verran pitää olla pelisilmää, että antaa tilaa siihen omaan tarinaansa, että alkuperäinen murehtija oikeasti saa avautua. Huolen aloittajalla on etupuhumisoikeus, hän saa olla pääosassa huolitarinoita kertoessa. Kompata saa, mutta ei saa varastaa areenaa. 

Minulta kuoli isä hiljattain, ja se on asia, jonka haluan kertoa ystävilleni, se on kuitenkin merkittävä osa tämänhetkistä elämääni. Kaikkien ystävien kanssa en ole niin läheisissä väleissä, että olisi tullut heti jaettua, mutta kun nähdään ja tulee sopiva väli, haluan asiasta kertoa. Ja toivon, että sillä hetkellä saan kertoa asiasta enemmän kuin yhden lauseen. Se auttaa minua. (Ja valitsen kyllä hetken, esim. kummilapsen synttäreillä en alkanut asiasta avautumaan, kun vanhemmilla on muutakin tekemistä. Kerron, kun tulevat kylään.) Sitten kun tarina on kerrottu, otan vastaan kokemuksia, mutta odotan kyllä, että ystävät sen verran kuuntelevat, että tietävät mihin sitä vertaistukea antavat.