Miksi jotkut haluaa uskoa että vaikeat kokemukset elämässä kasvattaisi ihmistä henkisesti?

Vierailija kirjoitti:

Sitä hokee lähinnä kärsimystä kokemattomat ihmiset kärsiville, koska he ei halua ymmärtää sen kärsimyksen vammauttavaa luonnetta. Kärsimys ei jalosta, pienet vastoinkäymiset kylläkin, sellaiset joista voi selvitä. Ihmisen tuhoava ja hajottava kärsimys ei jalosta, se traumatisoi, jäädyttää, leikkaa kasvun ja kehityksen jättää ulkopuolelle ja eristää.

Tottakai traumatisoi mutta siitä kaikesta kärsimyksestä voi selvitä niin että muistot vain jäävät elämään. Se on se juttu parhaimmillaan.

Vierailija kirjoitti:

Minusta vaikeat kokemukset teki itsetunto-ongelmaisen, lannistuneen, pelokkaan ja asenteeni elämää kohtaan muuttui pessimistiseksi.

Tee töitä lisää ja mene eteenpäin. Sinä pystyt jos haluat. Olisiko vain niin että työ on vielä kesken? Älä luovuta vaan halua parantaa omaa henkilökohtaista elämänlaatua itsessäsi. Kyllä pystyt, käytä nuo kaikki oppisi viisaudeksi. Opit kaikesta tuosta kun käsittelet niitä asioita ja menet eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tieteellisellä pohjalla voi heittää vesilintua. Se millainen ihmisestä tulee riippuu tuen määrästä. Tuettu ihminen ei kyynisty ja katkeroidu, eikä vaurioidu niin pahasti. 

Pötypuhetta, vahvimmat pärjäävät yksin ja joskus elämä pakottaa pärjäämään yksin. On kuitenkin hyvä jos ihmiset tukisivat toisiansa, ei se huonokaan asia ole.

Asperger poikani ei olisi pärjännyt ilman tukea. Tuettuna ja hyvinvoivana rikastuttaa yhteiskuntaa asiantuntijatyössään. 

Vierailija kirjoitti:

Minusta vaikeat kokemukset tekivät ahdistuneen ja sulkeutuneen. En haluaisi olla tällainen. En koe, että näistä kokemuksista oli mitään hyötyä.

Okei, menit sulki. Et tahdo olla sulki. Mitä voisit nyt tehdä? Mieti miten edetä.

Vierailija kirjoitti:

Eikö nyt maalaisjärkikin sano että tiettyyn pisteeseen asti asia on totta? Lihakset kasvaa kuntoillessa, ja yleensäkin uutta oppii harjoittelemalla, mikä on vaikeaa.

Tietysti äärimmäisen vaikeat kokemukset tyyliin sodat tai nälänhätä tuskin tuo kenestäkään parhaita puolia esiin, päin vastoin

Ei ole olemassa mitään traumalihasta. Jos olisikin, se ainoastaan surkastuttaa kehoa ja mieltä joka kerta aktivoituessaan.

Elin lapsena noin ikävuodet 8-11v peläten joutuvani perhesurman uhriksi. Sillä ei ollut yhtään niin mitään positiivista, kasvattavaa tai vahvistavaa vaikutusta. Pelkäsin mennä kotiin ja olla kotona. Kotona piti koko ajan olla varpaillaan kaiken suhteen, ei voinut koskaan tietää mitä tapahtuu eikä olla varma mistään. Pelkäsin mennä nukkumaan, mitä jos jotain tapahtuisi silloin kun nukun. Opin ajattelemaan, että minulla ei ole mitään arvoa, että elämälläni ei ole mitään arvoa. Tunsin syyllisyyttä asioita joihin en edes voinut olla syyllinen. Aloin säpsähdellä äkillisiä ääniä, esimerkiksi kaukaakin kuuluvia pamahduksia ja pelkäsin ilmapallojen pamahtamista, koska mieleni yhdisti ne siihen suurempaan pelkoon. Nyt melkein kolmekymppisenä pärjään itseni kanssa ja olen saanut itsetuntoani takaisin.

Tuo on lohdutuspuhu. Samaa tasoa kuin toivotus: pikaista paranemista. Parhaimman pohjan lapsuudellekin antaa tasainen hyvä elämä. Ongelmiahan meistä jokainen kohtaa ja ne sitten opettaa ja/tai traumatisoi meitä. 

Noin sanotaan, koska on liian kivuliasta kohdata ja todella nähdä ne tuskat, joita osa ihmisistä on kokenut ja kokee. Eli kyseessä on defenssi - kidutushan on oikeastaan hyvä asia ja vahvistaa ko. henkilöä. Ei minun tarvitse mieltäni pahoittaa eikä ahdistua toisen kokemuksesta, joka tekee hänestä vahvemman. Vau, miten vahva olet! Minä en olisi kestänyt tuollaista, mutta kun sinä olet niin vahva ja kannat minunkin ahdistukseni, ettei minun tarvitse pureutua siihen yhtään syvällisemmin. :) Ajatella ollenkaan, mitä ihmisille todella maailmassa tapahtuu, ihan naapurissakin.

Vierailija kirjoitti:

Olet luultavasti kuullut resilienssistä. Nouseeko sanasta mieleesi superihminen, joka yksin selviää kaikista hankaluuksista?

Tämä on yksi monista väärinkäsityksistä, joita resilienssistä on, toteaa laillistettu psykologi ja psykoterapeutti Soili Poijula. Hän on kirjoittanut kirjan Resilienssi: Muutosten kohtaamisen taito.

Resilienssi ei ole sankaritarinoita, vaan suurimmalla osalla ihmisistä on resilienssiä.

Termi on monitahoinen, mutta Poijula tiivistää resilienssin pääajatuksen näin:

Kun resilientti ihminen kohtaa menetyksen tai vastoinkäymisen, hän on joustavampi ja palautuu nopeammin kuin muut saman kokeneet ihmiset. Resilienssi on myös kestävyyttä: pitkäkestoisessa raskaassa elämänvaiheessa resilientti ihminen ei luovu toivosta ja murru, vaan jaksaa ponnistella.

Resilienssi ei ole ominaisuus vaan prosessi. Yleensä resilienssi vahvistuu iän myötä, kun ihminen kohtaa uusia ja yllättäviä tilanteita,

Kyllä, suhtautuminen on äärimmäisen tärkeä! Samaten joustavuus, ymmärrys ja hyväksyntä. Älkää ajatelko asioita liian monimutkaisesti vaan normaalin järkevästi. Kiukutelkaa kiukkunne ja hyväksykää elämänne sekä tilanteenne ja tehkää muutoksia parempaan itseänne varten. Joskus se vaatii todellisia elämänmuutoksiakin mutta on vain tämä yksi elämä joten miksi et haluaisi olla onnellinen ja täysin aidosti oma itsesi? Miettikää asioita.

Kenestä tekee ja kenestä ei ja jotkut jää siihen välille. Ei se mikään automaatio ole että vaikeudet kasvattaa. Tuo on oikeastaan aika yhdentekevä tyhjä klisee jota nyt vaan toistellaan vaikeuksien keskellä eläville. 

Onko AP:lla jotain tieteellistä näyttöä että vaikeudet ei kasvattaisi ihmistä henkisesti? Vai miksi haluat uskoa niin? Saako se sinut tuntemaan olosi paremmaksi siitä että sinulla on ollut helppo elämä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taidan olla samaa mieltä kanssasi. Ainakaan minua kärsimys ei kasvattanut tai jalostanut vaan katkeroitti ja kyynisti. Ehkä tuo ajattelutapa jollakin mekanismilla auttaa ihmistä kestämään koettelemukset? Jotenkin niin, että ihminen uskottelee itselleen olevansa "parempi"?

Et siis ymmärrä, vaatii psyykkistä kestävyyttä ja vahvuutta kestää rämpiä vaikeuksien yli. Kaikki kunniallinen työ kasvattaa ja sitä kehittyy entisestään viisaammaksi ja vahvemmaksi. Ei se ole itseänsä parempana pitämistä vaan täysin totta. Ei kannata olla kateellinen vaan ottaa oppia ja kehittää itseäkin elämässä.

Olen tuo, jolle vastasit. Nimenomaan, vaati minulta psyykkistä kestävyyttä ja vahvuutta rämpiä vaikeuksien yli. Pidän melkoisena saavutuksena, että vielä elän ja hengitän. Ja sehän minut väsyttikin. Jäljelle jäi katkera ja kyyninen ihminen. Ja vielä, puhut kateudesta. Mitä tarkoitat? 

Tutkimukset osoittavat juurikin päinvastaista, eli mitä suurempi vaikeus, sitä varemmin se vaurioittaa ja heikentää ihmistä. Toki jotku kokemukset voivat henkisesti kasvattaakin, mutta on mahdotonta sanoa mikä osuus tähän "henkiseen kasvuun" on tällä vaikealla asialla ja mikä osuus taas muilla tekijöillä, kuten omalla persoonalla.

Itselläni on taustalla traumaattinen lapsuus väkivaltaisessa alkoholistikodissa. Minusta kasvoi aikuinen, joka ei näe päihdeongelmaisia lähtökohtaisesti pahoina tai huonoina ihmisinä ja perään kuulutan humaanimpaa päihdepolitiikkaa. Vaikka itse olen saanut kärsiä päihdeongelmaisten ihmisten takia, näen heidät ihmisinä joille päihteiden käyttö on oire isommista ongelmista ja hekin ovat jollain tapaa uhreja. En kuitenkaan usko, että tämä asenteeni on tullut jonkin kärsimyksen aiheuttamana henkisenä kasvuna, vaan sen takia, että olen ylipäätään ihminen jota kiinnostaa aina ymmärtää asioiden taustavaikuttimet ja juurisyyt.

Ehkä tuosta "kärsimys jalostaa" ajatuksesta on tullut tapa lohduttaa itseään tai kovia kokenutta ja se on jäänyt elämään. Toki myös olemme aina rakastaneet tarinoita, missä joku nousee kärsimysten kautta jalomieliseksi sankariksi ja tämä osaltaan vahvistaa tuota myyttiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se on totta koska ihmiset oppivat. Eläviä esimerkkejä on kuitenkin paljon asiasta. 

Onko paljon vai ovatko äänekkäimpiä? Vai erottuvatko edukseen harvinaisina? Kiinnitätkö heihin huomiota? Näetkö sen, minkä haluat nähdä? 

No eivät aina kyllä äänekkäimpiä tai valitettavasti edes äänessä varsinaisesti ainakaan muutoin kun omassa henkilökohtaisessa elämässään. Erottuvat mutta eivät kaikki erota heitä. Kiinnitän huomiota heihin, siis vahvoihin hyviin ihmisiin koska he ovat erilasia ja turvallisen oloisia enemmänkin. Näen sen minkä haluan nähdä eli totuuden. Mielestäni tuo elämään turvaa aina kun näkee hyviä ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Tutkimukset osoittavat juurikin päinvastaista, eli mitä suurempi vaikeus, sitä varemmin se vaurioittaa ja heikentää ihmistä. Toki jotku kokemukset voivat henkisesti kasvattaakin, mutta on mahdotonta sanoa mikä osuus tähän "henkiseen kasvuun" on tällä vaikealla asialla ja mikä osuus taas muilla tekijöillä, kuten omalla persoonalla.

Itselläni on taustalla traumaattinen lapsuus väkivaltaisessa alkoholistikodissa. Minusta kasvoi aikuinen, joka ei näe päihdeongelmaisia lähtökohtaisesti pahoina tai huonoina ihmisinä ja perään kuulutan humaanimpaa päihdepolitiikkaa. Vaikka itse olen saanut kärsiä päihdeongelmaisten ihmisten takia, näen heidät ihmisinä joille päihteiden käyttö on oire isommista ongelmista ja hekin ovat jollain tapaa uhreja. En kuitenkaan usko, että tämä asenteeni on tullut jonkin kärsimyksen aiheuttamana henkisenä kasvuna, vaan sen takia, että olen ylipäätään ihminen jota kiinnostaa aina ymmärtää asioiden taustava

Mihin tutkimuksiin viittaat? Onko sinulla laittaa jotain lähdettä?

Koska se on totta. Ihminen osaa laittaa asioita perspektiiviin kun on kokenut jotain oikeasti vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tieteellisellä pohjalla voi heittää vesilintua. Se millainen ihmisestä tulee riippuu tuen määrästä. Tuettu ihminen ei kyynisty ja katkeroidu, eikä vaurioidu niin pahasti. 

Pötypuhetta, vahvimmat pärjäävät yksin ja joskus elämä pakottaa pärjäämään yksin. On kuitenkin hyvä jos ihmiset tukisivat toisiansa, ei se huonokaan asia ole.

Asperger poikani ei olisi pärjännyt ilman tukea. Tuettuna ja hyvinvoivana rikastuttaa yhteiskuntaa asiantuntijatyössään. 

Varmasti totta ja on hyvä asia aina tukea omia lapsia kuten kaikkia niitä jotka tarvitsevat apua sekä tukea. Hienoa kuulla! Onnea teillekin elämiinne jatkoonkin.

No kyllä monesti kaiken saaneet pappa betalar kultalusikla perseessä - tyypit on huomattu epäempaattisiksi ja itsekkäiksi, joilla ei ole mitään ymmärrystä vaikeuksista tai edes normi ongelmista, ja sitten haluavat syyttää hlöä vain itseään. Vaikeudet kasvattavat empaattisuutta muihin ihmisiin. Vaikeudet opettavat olemaan kiitollisia siitä enemmän, sitten kun kaikki on hyvin ja runsautta on elämässä tarjolla. Muille ne on normia ja voidaan enemmänkin valittaa kun jotkut asiat ei ole tiptop -kaviaari ja shamppanja maistui paskalta, hei paska tarjoilija.

Järjestelmällinen ihminen, joka osaa objektiivisesti tarkastella omaa toimintaansa ja myöntää omat virheensä, on samalla ongelmanratkaisijaluonne, joka oppii ja oivaltaa jokaisesta vastoinkäymisestä jotakin elämässä tarpeellista, uutta tapaa toimia ja ajatella. Jos taas on omasta mielestään jo valmiiksi täydellinen ja sulkee pois sen ajatuksen, että omassa toiminnassa voi koskaan olla mitään väärää, päätyy aina syyttelemään muita omista vastoinkäymisistään, katkeroituu, ei huomaa koko maailman muuttuvan ympärillä, eikä ikinä opi mitään uusia tapoja toimia, eikä ajatella, toistaa samat virheet elämänsä aikana satoja kertoja ja katkeroutuu aina vain lisää, kun saa saman epäonnistumisen joka kerta samaa toimintamallia loputtomasti toistaessaan.

Vierailija kirjoitti:

Noin sanotaan, koska on liian kivuliasta kohdata ja todella nähdä ne tuskat, joita osa ihmisistä on kokenut ja kokee. Eli kyseessä on defenssi - kidutushan on oikeastaan hyvä asia ja vahvistaa ko. henkilöä. Ei minun tarvitse mieltäni pahoittaa eikä ahdistua toisen kokemuksesta, joka tekee hänestä vahvemman. Vau, miten vahva olet! Minä en olisi kestänyt tuollaista, mutta kun sinä olet niin vahva ja kannat minunkin ahdistukseni, ettei minun tarvitse pureutua siihen yhtään syvällisemmin. :) Ajatella ollenkaan, mitä ihmisille todella maailmassa tapahtuu, ihan naapurissakin.

Kyllä, kidutus vahvistaa. En itsekään pidä itseäni muita parempana enkä usko että kukaan haluaisi tälläisen elämän, en välttämättä itsekään olisi halunnut koska on ollut todella rankkaa mutta ainakin olen oppinut paljon ja pystyn neuvomaan muita. Se on mielestäni hieno asia.