Miksi jotkut haluaa uskoa että vaikeat kokemukset elämässä kasvattaisi ihmistä henkisesti?

Vierailija kirjoitti:

Kenestä tekee ja kenestä ei ja jotkut jää siihen välille. Ei se mikään automaatio ole että vaikeudet kasvattaa. Tuo on oikeastaan aika yhdentekevä tyhjä klisee jota nyt vaan toistellaan vaikeuksien keskellä eläville. 

Työ on se pointti näissä vastoinkäymisissä koska ne tulevat vahvistamaan sinua. Tarkoitus on käydä ne läpi ja oppia eli kasvaa ihmisenä. Automaatio se kasvaminen ei ole koska ihmisen on tehtävä se työ. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutkimukset osoittavat juurikin päinvastaista, eli mitä suurempi vaikeus, sitä varemmin se vaurioittaa ja heikentää ihmistä. Toki jotku kokemukset voivat henkisesti kasvattaakin, mutta on mahdotonta sanoa mikä osuus tähän "henkiseen kasvuun" on tällä vaikealla asialla ja mikä osuus taas muilla tekijöillä, kuten omalla persoonalla.

Itselläni on taustalla traumaattinen lapsuus väkivaltaisessa alkoholistikodissa. Minusta kasvoi aikuinen, joka ei näe päihdeongelmaisia lähtökohtaisesti pahoina tai huonoina ihmisinä ja perään kuulutan humaanimpaa päihdepolitiikkaa. Vaikka itse olen saanut kärsiä päihdeongelmaisten ihmisten takia, näen heidät ihmisinä joille päihteiden käyttö on oire isommista ongelmista ja hekin ovat jollain tapaa uhreja. En kuitenkaan usko, että tämä asenteeni on tullut jonkin kärsimyksen aiheuttamana henkisenä kasvuna, vaan sen takia, että olen ylipäätään ihmine

Mihin tutkimuksiin viittaat? Onko sinulla laittaa jotain lähdettä?

Tutkimuksiahan löytyy niin paljon kuin miltä kantilta asiaa haluaa tarkastella, joten kannattaa ihan alkaa googlettelemaan siitä tulokulmasta mikä itseä kiinnostaa.

Esim. lapsena koettu lähisuhdeväkivalta (joko itse uhrina tai läheinen uhrina) jättää pysyvän jäljen, joka pystytään todentamaan jopa aivokuvauksilla, samoin seksuaalinen väkivalta. Päihdeongelmien takaa löytyy lähes joku trauma tai vaikeus johon on haettu apua päihteistä, väkivaltaiset ihmiset ovat pääsääntöisesti itse väkivallan uhreja, köyhyydellä ja muilla taloudellisilla vaikeuksilla on suora yhteys laajamittaisiin, usein ylisukupolvisiin ongelmiin, burn out jättää pysyvän jälken avoihin, onnettomuus tai rikoksen uhriksi joutuminen laukaisee usein PTSD:n jne. jne.

Vierailija kirjoitti:

Elin lapsena noin ikävuodet 8-11v peläten joutuvani perhesurman uhriksi. Sillä ei ollut yhtään niin mitään positiivista, kasvattavaa tai vahvistavaa vaikutusta. Pelkäsin mennä kotiin ja olla kotona. Kotona piti koko ajan olla varpaillaan kaiken suhteen, ei voinut koskaan tietää mitä tapahtuu eikä olla varma mistään. Pelkäsin mennä nukkumaan, mitä jos jotain tapahtuisi silloin kun nukun. Opin ajattelemaan, että minulla ei ole mitään arvoa, että elämälläni ei ole mitään arvoa. Tunsin syyllisyyttä asioita joihin en edes voinut olla syyllinen. Aloin säpsähdellä äkillisiä ääniä, esimerkiksi kaukaakin kuuluvia pamahduksia ja pelkäsin ilmapallojen pamahtamista, koska mieleni yhdisti ne siihen suurempaan pelkoon. Nyt melkein kolmekymppisenä pärjään itseni kanssa ja olen saanut itsetuntoani takaisin.

Eihän tuo ole mitään. Pelko ei ole todellista vaan tunnetila.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutkimukset osoittavat juurikin päinvastaista, eli mitä suurempi vaikeus, sitä varemmin se vaurioittaa ja heikentää ihmistä. Toki jotku kokemukset voivat henkisesti kasvattaakin, mutta on mahdotonta sanoa mikä osuus tähän "henkiseen kasvuun" on tällä vaikealla asialla ja mikä osuus taas muilla tekijöillä, kuten omalla persoonalla.

Itselläni on taustalla traumaattinen lapsuus väkivaltaisessa alkoholistikodissa. Minusta kasvoi aikuinen, joka ei näe päihdeongelmaisia lähtökohtaisesti pahoina tai huonoina ihmisinä ja perään kuulutan humaanimpaa päihdepolitiikkaa. Vaikka itse olen saanut kärsiä päihdeongelmaisten ihmisten takia, näen heidät ihmisinä joille päihteiden käyttö on oire isommista ongelmista ja hekin ovat jollain tapaa uhreja. En kuitenkaan usko, että tämä asenteeni on tullut jonkin kärsimyksen aiheuttamana henkisenä kasvu

Okei eli oli vaan omaa mutuilua niinkuin ajattelin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taidan olla samaa mieltä kanssasi. Ainakaan minua kärsimys ei kasvattanut tai jalostanut vaan katkeroitti ja kyynisti. Ehkä tuo ajattelutapa jollakin mekanismilla auttaa ihmistä kestämään koettelemukset? Jotenkin niin, että ihminen uskottelee itselleen olevansa "parempi"?

Et siis ymmärrä, vaatii psyykkistä kestävyyttä ja vahvuutta kestää rämpiä vaikeuksien yli. Kaikki kunniallinen työ kasvattaa ja sitä kehittyy entisestään viisaammaksi ja vahvemmaksi. Ei se ole itseänsä parempana pitämistä vaan täysin totta. Ei kannata olla kateellinen vaan ottaa oppia ja kehittää itseäkin elämässä.

Olen tuo, jolle vastasit. Nimenomaan, vaati minulta psyykkistä kestävyyttä ja vahvuutta rämpiä vaikeuksien yli. Pidän melkoisena saavutuksena, että vielä elän ja hengitän. Ja sehän minut väsyttikin. Jäljelle

Se nyt paistaa tuosta katkeruudestasi se kateus koska et itse ole päässyt siihen tilaan. Kannattaa työstää sitä katkeruutta mutta katkeruus itsessään on erittäin älykäs opettaja eikä kyynisyys ole huono asia ja joillekin se sopii. Ei hätää, en halunnut loukata sinua, pyydän anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Koska se on totta. Ihminen osaa laittaa asioita perspektiiviin kun on kokenut jotain oikeasti vaikeaa.

Tämä on muuten hyvä huomio ja täysin totta. Ymmärrys kehittyy ja monipuolistuu.

Vierailija kirjoitti:

Järjestelmällinen ihminen, joka osaa objektiivisesti tarkastella omaa toimintaansa ja myöntää omat virheensä, on samalla ongelmanratkaisijaluonne, joka oppii ja oivaltaa jokaisesta vastoinkäymisestä jotakin elämässä tarpeellista, uutta tapaa toimia ja ajatella. Jos taas on omasta mielestään jo valmiiksi täydellinen ja sulkee pois sen ajatuksen, että omassa toiminnassa voi koskaan olla mitään väärää, päätyy aina syyttelemään muita omista vastoinkäymisistään, katkeroituu, ei huomaa koko maailman muuttuvan ympärillä, eikä ikinä opi mitään uusia tapoja toimia, eikä ajatella, toistaa samat virheet elämänsä aikana satoja kertoja ja katkeroutuu aina vain lisää, kun saa saman epäonnistumisen joka kerta samaa toimintamallia loputtomasti toistaessaan.

Hyvä kommentti kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taidan olla samaa mieltä kanssasi. Ainakaan minua kärsimys ei kasvattanut tai jalostanut vaan katkeroitti ja kyynisti. Ehkä tuo ajattelutapa jollakin mekanismilla auttaa ihmistä kestämään koettelemukset? Jotenkin niin, että ihminen uskottelee itselleen olevansa "parempi"?

Et siis ymmärrä, vaatii psyykkistä kestävyyttä ja vahvuutta kestää rämpiä vaikeuksien yli. Kaikki kunniallinen työ kasvattaa ja sitä kehittyy entisestään viisaammaksi ja vahvemmaksi. Ei se ole itseänsä parempana pitämistä vaan täysin totta. Ei kannata olla kateellinen vaan ottaa oppia ja kehittää itseäkin elämässä.

Olen tuo, jolle vastasit. Nimenomaan, vaati minulta psyykkistä kestävyyttä ja vahvuutta rämpiä vaikeuksien yli. Pidän melkoisena saavutuksena, että vielä elän ja hengitän. Ja sehän minut väsyttikin. Jäljelle

Ja sanottakoon vielä sekin, että alkuperäisessä viestissäni en paremmuudesta kirjoittaessani tarkoittanut parempaa verrattuna muihin vaan parempaa verrattuna aikaisempaan itseensä. Yhtä kaikki, minua esim. kokemani kaikinpuolinen väkivalta ja veljeni itsemurha ei ole jalostanut, vaikka olen kuinka yrittänyt ottaa opiksi. Yksin ja tuettuna. 

Olen samaa mieltä kuin ap. Hyvät olosuhteet, esimerkiksi turvallinen lapsuus, on niitä asioita mitkä kasvattaa ihmistä. Molemmat biologiset vanhempani kuolivat ollessani alle kouluikäinen. Ei tämä biologisten vanhempien kuolema itsessään minua vahvistanut tai kasvattanut. Se vahvisti, että sain lähipiiristäni nopeasti uuden huoltajan ja sain elää lapsuuteni hyvissä ja turvallisissa oloissa minulle läheisten ihmisten kanssa. Epäilemättä lapsuuteni ja edelleen elämäni olisi voinut olla täysin toisenlainen jos olisin elänyt jossain ei niin hyvässä ympäristössä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutkimukset osoittavat juurikin päinvastaista, eli mitä suurempi vaikeus, sitä varemmin se vaurioittaa ja heikentää ihmistä. Toki jotku kokemukset voivat henkisesti kasvattaakin, mutta on mahdotonta sanoa mikä osuus tähän "henkiseen kasvuun" on tällä vaikealla asialla ja mikä osuus taas muilla tekijöillä, kuten omalla persoonalla.

Itselläni on taustalla traumaattinen lapsuus väkivaltaisessa alkoholistikodissa. Minusta kasvoi aikuinen, joka ei näe päihdeongelmaisia lähtökohtaisesti pahoina tai huonoina ihmisinä ja perään kuulutan humaanimpaa päihdepolitiikkaa. Vaikka itse olen saanut kärsiä päihdeongelmaisten ihmisten takia, näen heidät ihmisinä joille päihteiden käyttö on oire isommista ongelmista ja hekin ovat jollain tapaa uhreja. En kuitenkaan usko, että tämä asenteeni on tullut jonkin kärsimyksen aiheuttamana henkisenä kasvu

Tutkimuksiahan löytyy niin paljon kuin miltä kantilta asiaa haluaa tarkastella, joten kannattaa ihan alkaa googlettelemaan siitä tulokulmasta mikä itseä kiinnostaa.

Esim. lapsena koettu lähisuhdeväkivalta (joko itse uhrina tai läheinen uhrina) jättää pysyvän jäljen, joka pystytään todentamaan jopa aivokuvauksilla, samoin seksuaalinen väkivalta. Päihdeongelmien takaa löytyy lähes joku trauma tai vaikeus johon on haettu apua päihteistä, väkivaltaiset ihmiset ovat pääsääntöisesti itse väkivallan uhreja, köyhyydellä ja muilla taloudellisilla vaikeuksilla on suora yhteys laajamittaisiin, usein ylisukupolvisiin ongelmiin, burn out jättää pysyvän jälken avoihin, onnettomuus tai rikoksen uhriksi joutuminen laukaisee usein PTSD:n jne. jne.

Jep, juurikin näin. Eiväthän esim. mielenterveysongelmatkaan synny tyhjästä, vaan niiden takana on aina joku vaikeus tai trauma. Jos vaikeudet vahvistaisivat, ei meillä pitäisi olla näin paljoa mielenterveysongelmia. Ja totta kai joku tulee nyt kertomaan, kunka sota-aikanakin selvittiin ja oltiin vahvoja kun oli pakko, niin siitä vasta tutkimusta onkin, kuinka sota traumatisoi ja heikentää ihmisiä. On tutkittu, että sota traumatisoi sodan kokeneen sukupolven lisäksi kaksi seuraavaakin.

Se, ettei tunnistettu mielenterveysongelmia saati haettu/saatu niihin apua, ei tarkoita, etteikö niitä olisi ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Järjestelmällinen ihminen, joka osaa objektiivisesti tarkastella omaa toimintaansa ja myöntää omat virheensä, on samalla ongelmanratkaisijaluonne, joka oppii ja oivaltaa jokaisesta vastoinkäymisestä jotakin elämässä tarpeellista, uutta tapaa toimia ja ajatella. Jos taas on omasta mielestään jo valmiiksi täydellinen ja sulkee pois sen ajatuksen, että omassa toiminnassa voi koskaan olla mitään väärää, päätyy aina syyttelemään muita omista vastoinkäymisistään, katkeroituu, ei huomaa koko maailman muuttuvan ympärillä, eikä ikinä opi mitään uusia tapoja toimia, eikä ajatella, toistaa samat virheet elämänsä aikana satoja kertoja ja katkeroutuu aina vain lisää, kun saa saman epäonnistumisen joka kerta samaa toimintamallia loputtomasti toistaessaan.

Hyvä kommentti kyllä.

Erehdys on eri asia kuin vastoinkäyminen.

Vastoinkäymiset vahvistaa. Voit kasvaa niissä henkisesti tai sitten murtua taakan alle. Valinta on sinun. Näin jälkikäteen ajateltuna burnout ja avioero oli parhaita oman kasvun mahdollistaneita tapahtumia elämässäni. Vaikka sillä hetkellä ei tältä tuntunutkaan. Jos törmäät samanlaisiin vastoinkäymisiin vuodesta toiseen, teet itse jotain väärin.

No ei se kaikista vahvaa tee. Takerrutaan traumoihin ja vedetään kaikki sen syyksi. Eikä mennä eteenpäin.

Elämänkokemus on kuitenkin kaikilla yksilöllinen. Ei edes kehtaa pienistä jutuista märsäävälle sanoa. Miten pikkujuttuja se tuntee traumatisoivana. Ihan luonnollista, kun ei ole käsitystä rankemmasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska se on totta. Ihminen osaa laittaa asioita perspektiiviin kun on kokenut jotain oikeasti vaikeaa.

Tämä on muuten hyvä huomio ja täysin totta. Ymmärrys kehittyy ja monipuolistuu.

Joillain kehittyy, monilla ei. Suuri osa väkivalta- ja seksuaalirikollisista on heitä jotka ovat joutuneet itse uhreiksi. Jos heidän ymmärryksensä olisi kehittynyt, he eivät siirtäisi traumaa eteen päin, vaan ymmärtäisivät uhrinäkökulmaa.

Kun luemme sankaritarinan henkilöstä joka katkaisi väkivallankierteen omalla kohdallaan, emme muista, että nuo tarinat ovat valitettavasti poikkeuksia.

Tottahan se on. Joku elämän suuri tragedia pudottaa ihmisen pilvilinnasta ja laittaa ajattelemaan, ja kaikenlainen itsetutkiskelu tekee ihmisestä henkisesti vahvemman. Tragedialla tarkoitan tässä nyt jotain oaljon vakavampa kuin huono hiuspäivä tai paha krapula.

En usko vaan tiedän. Iloitsen pienemmistä asioista ja voin antaa enemmän muille, koska aikani ei mene onnen tai varsinkaan materian metsästämiseen. M

Vastoinkäymisiä on erilaisia. Jokainen kohtaa elämässään jonkinlaisia vastoinkäymisiä, mutta usein tällaisissa keskusteluissa osa puhuu vastoinkäymisten suhteen aidoista ja osa aidanseipäistä.

Monelle elämän ensimmäisiä vastoinkäymisiä voi olla esimerkiksi kaverin muutto toiselle paikkakunnalle tai vaikka kivan päiväkodin tai koulun vaihtuminen. Jotkut kokee myös vanhempien eron. Nämä ei kokemuksina ole kovinkaan harvinaisia ja useimmat ihmiset selviytyy niistä elämään oikeanlaisella tuella.

Eri ihmisten elämien vertailu yleisemmin on kuitenkin melkolailla mahdotonta, koska ihmisten elämissä on lukematon määrä eritavoin vaikuttavia tekijöitä liittyen esimerkiksi omaan persoonaan, vanhempiin joille syntyy sekä kotiin ja ympäristöön mihin syntyy.

Vierailija kirjoitti:

Taidan olla samaa mieltä kanssasi. Ainakaan minua kärsimys ei kasvattanut tai jalostanut vaan katkeroitti ja kyynisti. Ehkä tuo ajattelutapa jollakin mekanismilla auttaa ihmistä kestämään koettelemukset? Jotenkin niin, että ihminen uskottelee itselleen olevansa "parempi"?

ainakin minä tarkoitan "paremmuudella" parempaa versiota aiemmasta itsestään - en suhteessa muihin ihmisiin tai vertailuna heihin. Vastoinkäymiset useammin tosin syövät voimavaroja kuin nostaisivat ns. hyviä ominaisuuksia. 

Vastoinkäymiset eivät kasvata, vaan syventävät ihmisen ymmärrystä ja empatiataitoja niin itseään kuin muitakin kohtaan. Toki se vaatii luontaista kykyä ratkaisukeskeiseen ajatteluun, jota taas kaikilla ei ole. Siksi ilmaisua "kasvaa henkisesti" on hankala käyttää, koska se ei oikein kerro miten ihminen on osannut käsitellä kokemaansa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taidan olla samaa mieltä kanssasi. Ainakaan minua kärsimys ei kasvattanut tai jalostanut vaan katkeroitti ja kyynisti. Ehkä tuo ajattelutapa jollakin mekanismilla auttaa ihmistä kestämään koettelemukset? Jotenkin niin, että ihminen uskottelee itselleen olevansa "parempi"?

Et siis ymmärrä, vaatii psyykkistä kestävyyttä ja vahvuutta kestää rämpiä vaikeuksien yli. Kaikki kunniallinen työ kasvattaa ja sitä kehittyy entisestään viisaammaksi ja vahvemmaksi. Ei se ole itseänsä parempana pitämistä vaan täysin totta. Ei kannata olla kateellinen vaan ottaa oppia ja kehittää itseäkin elämässä.

Olen tuo, jolle vastasit. Nimenomaan, vaati minulta psyykkistä kestävyyttä ja vahvuutta rämpiä vaikeuksien yli. Pidän melkoisena saavutuksena, että vielä elän j

Et loukannut. Mutta edelleen, mistä saat vaikutelman kateudesta?