Lapsi karjuu aivan täysiä, jos ei saa mitä haluaa

Vierailija kirjoitti:

Ap ja muutama muu samassa tilanteessa oleva äiti on täällä kertonut, että kun lapsen raivoisa karjunta alkaa, niin lapsen isä häipyy ovet paukkuen pois paikalta. Eli tällainen vähän yllättävä, lapseen suoraan liittymätön seikka on yhteistä näille tilanteille. En suoraan osaa sanoa mitä johtopäätöksiä noiden isien häipymisistä pitäisi tehdä, mutta ainakaan ne ei auta saamaan hallintaan lapsen karjumista. Minusta noiden isien toimintaan pitäisi tässä keskustelussa kiinnittää enemmän huomiota eikä vain syytellä aloittajaa kasvatustaitojen puutteesta. Väistämättä häipyvä isä vaikuttaa lapseen teki äiti mitä vain.

Kasvatustaitojen puute koskee tasapuolisesti molempia vanhempia. Aika huolestuttavaa on sekin, että äiti alistuu puolisonsa toimesta tuollaiseen pakenemiskäyttäytymiseen. Missä on jaettu vastuu yhteisestä lapsesta?

Vierailija kirjoitti:

Osta Peltorin isot kuulosuojaimet jotka laitat päähäsi kun karjuu ja otat lapsen vaikka syliin ja silittelet. Lopuksi  kysyt miksi karjui ja helpottiko olo. Näytä että lapsi kelpaa sellaisena kun on ja yhdessä voitte opetella muita keinoja purkaa tunteita ajan kanssa. 

Tää sanoittaminen ei vaan toimi. Tätä pienen lapsen kanssa koitettiin, mutta nehän on fiksuja ja ovelia ja pitää lässytystä ihan hoopona. 

Lapsi käyttäytyy huonosti, joten seuraamukset käyttöön. Puhelin pois loppupäiväksi vaikka alkuun. Lasta on lupa ja pitää kasvattaa, että tuollainen huutaminen ei ole ok. Jos ei kasvata, niin lapsi ei koskaan opi ja hänestä tulee hyvin rasittava aikuinen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuri ja rajat niinku ennenkin.

Tai tehdä omia hommiaan, ikään kuin ei olisi aikaa joka raivokohtaukselle ja uhmalle.

Lapsi ei mene rikki siitä, että saa huonosta käytöksestä huonoa palautetta.

Itse olin tosi pieni, kun huomasin, että jankuttaminen ja tylsyydestä mankuminen vitutti äitiäni. Jo silloin tajusin, että kannattaa käyttäytyä hyvin. Silloin on mukavaa.

Aika moni lapsi tajuaa, että jankuttaminen vtuttaa äitiä. Ja juuri siksi jankuttavat jatkuvasti, että saavat äidin kiihtymään ja edes sillä tavalla häneltä huomiota. Ap:n lapsi on malliesimerkki tällaisesta lapsesta. 

Juu, mutta se äiti on aikuinen. Aikuinen voi säädellä tunteitaan. 

Lapsikin voi säädellä tunteitaan. Ei vaadi muuta kuin sen, että aikuinen on hänelle opettanut, miten se tehdään. MUTTA: Kenenkään pinna ei kestä loputtomiin. Tarpeeksi kun jankkaa, saa äidin menettämään hermonsa. Ja siitäkös huomiota vaille jäänyt lapsi nauttii täysin rinnoin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap ja muutama muu samassa tilanteessa oleva äiti on täällä kertonut, että kun lapsen raivoisa karjunta alkaa, niin lapsen isä häipyy ovet paukkuen pois paikalta. Eli tällainen vähän yllättävä, lapseen suoraan liittymätön seikka on yhteistä näille tilanteille. En suoraan osaa sanoa mitä johtopäätöksiä noiden isien häipymisistä pitäisi tehdä, mutta ainakaan ne ei auta saamaan hallintaan lapsen karjumista. Minusta noiden isien toimintaan pitäisi tässä keskustelussa kiinnittää enemmän huomiota eikä vain syytellä aloittajaa kasvatustaitojen puutteesta. Väistämättä häipyvä isä vaikuttaa lapseen teki äiti mitä vain.

Kasvatustaitojen puute koskee tasapuolisesti molempia vanhempia. Aika huolestuttavaa on sekin, että äiti alistuu puolisonsa toimesta tuollaiseen pakenemiskäyttäytymiseen. Missä on jaettu vastuu yhteisestä lapsesta?

Mietitääs tilanne, että lapsi karjuu kiukkusena suoraa huutoa, isä juoksee ovelle vetämään kengät jalkaan, nappaa auton avaimet ja häipyy ovet paukkuen. Mitä äidin pitäisi sinusta tässä tilanteessa tehdä? Juosta vihaisena miehen perään karjumaan miehelle, että kehtaatkin häipyä niin jätän sinut? Juosta itkien miehen perään ja anella itkein tätä kantamaan jaettua vastuuta yhteisestä lapsesta? Ja samalla lapsi siis karjuu pää punaisena siinä. Keskittyä lapseensa ja ignoorata mies? Vai siis mitä äidin pitäisi tuossa tehdä ettei vai alistuisi miehensä pakenemiseen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuri ja rajat niinku ennenkin.

Tai tehdä omia hommiaan, ikään kuin ei olisi aikaa joka raivokohtaukselle ja uhmalle.

Lapsi ei mene rikki siitä, että saa huonosta käytöksestä huonoa palautetta.

Itse olin tosi pieni, kun huomasin, että jankuttaminen ja tylsyydestä mankuminen vitutti äitiäni. Jo silloin tajusin, että kannattaa käyttäytyä hyvin. Silloin on mukavaa.

Aika moni lapsi tajuaa, että jankuttaminen vtuttaa äitiä. Ja juuri siksi jankuttavat jatkuvasti, että saavat äidin kiihtymään ja edes sillä tavalla häneltä huomiota. Ap:n lapsi on malliesimerkki tällaisesta lapsesta. 

Juu, mutta se äiti on aikuinen. Aikuinen voi säädellä tunteitaan. 

Tunteiden säätely ei tarkoita sitä, etteikö saisi hermostua tai näyttää, että vtuttaa. Tunteiden säätely on eri asia kuin tunteiden piilottaminen. Lapselle saa ja pitää näyttää kaikenlaisia tunteita. Muuten lapsi ei opi, että kaikki tunteet ovat sallittuja. Mutta pitää vain samalla näyttää, miten tunteita ilmaistaan huutamatta, rikkomatta paikkoja tai käyttäytymättä muuten asiattomasti. Sillä tavalla lapsikin oppii, että vaikka miten vtuttaisi, se ei ole syy huutaa pää punaisena. 

Mietitääs tilanne, että lapsi karjuu kiukkusena suoraa huutoa, isä juoksee ovelle vetämään kengät jalkaan, nappaa auton avaimet ja häipyy ovet paukkuen. Mitä äidin pitäisi sinusta tässä tilanteessa tehdä? Juosta vihaisena miehen perään karjumaan miehelle, että kehtaatkin häipyä niin jätän sinut? Juosta itkien miehen perään ja anella itkein tätä kantamaan jaettua vastuuta yhteisestä lapsesta? Ja samalla lapsi siis karjuu pää punaisena siinä. Keskittyä lapseensa ja ignoorata mies? Vai siis mitä äidin pitäisi tuossa tehdä ettei vai alistuisi miehensä pakenemiseen?

---

Ihan vain käyttäytyä niin kuin aikuiset ihmiset ja sanoa miehelle, että tuollainen käytös ei vetele. Lapsi ei ole yksin äidin vastuulla ja isän rooli ei ole olla pikkupentu, joka juoksee karkuun heti kun tulee vähän vaikeampi tilanne. Normaaliälyiselle miehelle tämä tosin on itsestäänselvyys ja itse en katselisi päivääkään miestä, joka käyttäytyy kuin pahainen kakara. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap ja muutama muu samassa tilanteessa oleva äiti on täällä kertonut, että kun lapsen raivoisa karjunta alkaa, niin lapsen isä häipyy ovet paukkuen pois paikalta. Eli tällainen vähän yllättävä, lapseen suoraan liittymätön seikka on yhteistä näille tilanteille. En suoraan osaa sanoa mitä johtopäätöksiä noiden isien häipymisistä pitäisi tehdä, mutta ainakaan ne ei auta saamaan hallintaan lapsen karjumista. Minusta noiden isien toimintaan pitäisi tässä keskustelussa kiinnittää enemmän huomiota eikä vain syytellä aloittajaa kasvatustaitojen puutteesta. Väistämättä häipyvä isä vaikuttaa lapseen teki äiti mitä vain.

Kasvatustaitojen puute koskee tasapuolisesti molempia vanhempia. Aika huolestuttavaa on sekin, että äiti alistuu puolisonsa toimesta tuollaiseen pakenemiskäyttäytymiseen. Missä on jaettu vastuu yhteisest

No ei mitään noista. Kuinka pieniä lapsia täällä oikein kirjoittelee?

Tainnut oppia vanhemmilta että kotona voi huudella

Vanhemmat vois kattoa peiliin

Mietitääs tilanne, että lapsi karjuu kiukkusena suoraa huutoa, isä juoksee ovelle vetämään kengät jalkaan, nappaa auton avaimet ja häipyy ovet paukkuen. Mitä äidin pitäisi sinusta tässä tilanteessa tehdä? Juosta vihaisena miehen perään karjumaan miehelle, että kehtaatkin häipyä niin jätän sinut? Juosta itkien miehen perään ja anella itkein tätä kantamaan jaettua vastuuta yhteisestä lapsesta? Ja samalla lapsi siis karjuu pää punaisena siinä. Keskittyä lapseensa ja ignoorata mies? Vai siis mitä äidin pitäisi tuossa tehdä ettei vai alistuisi miehensä pakenemiseen?

---

No itse nappasin miestä käsivarresta kiinni ja sanoisin, että nyt SINÄ hoidat tämän tilanteen ja minä menen lenkille. Aikaa tunti, heippa. 

Vierailija kirjoitti:

Mietitääs tilanne, että lapsi karjuu kiukkusena suoraa huutoa, isä juoksee ovelle vetämään kengät jalkaan, nappaa auton avaimet ja häipyy ovet paukkuen. Mitä äidin pitäisi sinusta tässä tilanteessa tehdä? Juosta vihaisena miehen perään karjumaan miehelle, että kehtaatkin häipyä niin jätän sinut? Juosta itkien miehen perään ja anella itkein tätä kantamaan jaettua vastuuta yhteisestä lapsesta? Ja samalla lapsi siis karjuu pää punaisena siinä. Keskittyä lapseensa ja ignoorata mies? Vai siis mitä äidin pitäisi tuossa tehdä ettei vai alistuisi miehensä pakenemiseen?

---

Ihan vain käyttäytyä niin kuin aikuiset ihmiset ja sanoa miehelle, että tuollainen käytös ei vetele. Lapsi ei ole yksin äidin vastuulla ja isän rooli ei ole olla pikkupentu, joka juoksee karkuun heti kun tulee vähän vaikeampi tilanne. Normaaliälyiselle miehelle tämä tosin on itsestäänselvyys ja itse en katselisi päivääkään miestä, joka käyttäyt

Minulla on tuollainen ex-mies, joka juoksi karkuun aina kun lasten kanssa tuli vähän vaikeampi tilanne. Ja kyllä minä sanoin sille asiasta monta kertaa. Mikään ei silti muuttunut. Hän vain aina selitti, että hän ei vain kestä niitä tilanteita, häntä alkaa ahdistaa niin paljon, että hänen on pakko päästä pakoon. Eli ei keskustelu asiaa luultavasti korjaa.

Vierailija kirjoitti:

Mietitääs tilanne, että lapsi karjuu kiukkusena suoraa huutoa, isä juoksee ovelle vetämään kengät jalkaan, nappaa auton avaimet ja häipyy ovet paukkuen. Mitä äidin pitäisi sinusta tässä tilanteessa tehdä? Juosta vihaisena miehen perään karjumaan miehelle, että kehtaatkin häipyä niin jätän sinut? Juosta itkien miehen perään ja anella itkein tätä kantamaan jaettua vastuuta yhteisestä lapsesta? Ja samalla lapsi siis karjuu pää punaisena siinä. Keskittyä lapseensa ja ignoorata mies? Vai siis mitä äidin pitäisi tuossa tehdä ettei vai alistuisi miehensä pakenemiseen?

---

No itse nappasin miestä käsivarresta kiinni ja sanoisin, että nyt SINÄ hoidat tämän tilanteen ja minä menen lenkille. Aikaa tunti, heippa. 

Helppo sanoa, vaikea toteuttaa. Mies on usein fyysisesti isompi, hän todella vain voi häipyä vaikka miten nappaisi häntä käsivarresta ja sanoisi minä menen lenkille. 

Olen vain tavallinen äiti. En jaksanut kuunnella huutoa taaperoiltakaan.

Kerroin, miksi asia tulee tehdä näin, eikä itku tai muukaan tässä auta.

Ei tuo aina tietenkään onnistunut, mutta silloin kannoin sen huutavan lapsen autoon. Itse olin rauhallinen. En huutanut tai riehunut. Kylmän rauhallisesti laitoin lapsen istuimeen. Käynnistin auton ja sanoin normaalilla äänellä, että no niin, nyt mennään päiväkotiin.

Minulla on tuollainen ex-mies, joka juoksi karkuun aina kun lasten kanssa tuli vähän vaikeampi tilanne. Ja kyllä minä sanoin sille asiasta monta kertaa. Mikään ei silti muuttunut. Hän vain aina selitti, että hän ei vain kestä niitä tilanteita, häntä alkaa ahdistaa niin paljon, että hänen on pakko päästä pakoon. Eli ei keskustelu asiaa luultavasti korjaa.

--

Niin, hänen ei tarvinut muuttaa käytöstään, kun sinä alistuit. Itse olisin sanonut, että aikuisten elämään nyt vain kuuluu välillä ahdistaviakin hetkiä ja aina ei voi juosta pakoon. Yhdessä on lapset tehty ja yhdessä niistä myös vastataan. Eikä tämä ole neuvottelukysymys. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietitääs tilanne, että lapsi karjuu kiukkusena suoraa huutoa, isä juoksee ovelle vetämään kengät jalkaan, nappaa auton avaimet ja häipyy ovet paukkuen. Mitä äidin pitäisi sinusta tässä tilanteessa tehdä? Juosta vihaisena miehen perään karjumaan miehelle, että kehtaatkin häipyä niin jätän sinut? Juosta itkien miehen perään ja anella itkein tätä kantamaan jaettua vastuuta yhteisestä lapsesta? Ja samalla lapsi siis karjuu pää punaisena siinä. Keskittyä lapseensa ja ignoorata mies? Vai siis mitä äidin pitäisi tuossa tehdä ettei vai alistuisi miehensä pakenemiseen?

---

No itse nappasin miestä käsivarresta kiinni ja sanoisin, että nyt SINÄ hoidat tämän tilanteen ja minä menen lenkille. Aikaa tunti, heippa. 

Helppo sanoa, vaikea toteuttaa. Mies on usein fyysisesti isompi, hän todella vain voi häipyä vaikka miten nappaisi häntä käsivarresta

No sinä voit olla lapanen, joka ei pärjää edes omalle miehelleen. Minä en ole. Jos mies juoksisi karkuun estelyistäni huolimatta, seuraavaksi vaihtuisi lukot sillä välin kun hän on pakomatkallaan. Sielläpä sitten miettisi kadulla, että kannattiko juosta karkuun, kun tuli vähän vaikeampi tilanne. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla on tuollainen ex-mies, joka juoksi karkuun aina kun lasten kanssa tuli vähän vaikeampi tilanne. Ja kyllä minä sanoin sille asiasta monta kertaa. Mikään ei silti muuttunut. Hän vain aina selitti, että hän ei vain kestä niitä tilanteita, häntä alkaa ahdistaa niin paljon, että hänen on pakko päästä pakoon. Eli ei keskustelu asiaa luultavasti korjaa.

--

Niin, hänen ei tarvinut muuttaa käytöstään, kun sinä alistuit. Itse olisin sanonut, että aikuisten elämään nyt vain kuuluu välillä ahdistaviakin hetkiä ja aina ei voi juosta pakoon. Yhdessä on lapset tehty ja yhdessä niistä myös vastataan. Eikä tämä ole neuvottelukysymys. 

En minä alistunut. Aikani sanoin hänelle että tällainen peli ei vetele vaan käytöksen täytyy muuttua, mutta kun mikään ei muuttunut niin otin eron. On harhaista luulla, että kaikki muuttaisi käytöstään jos niitä siihen tiukasti käskee.

Meidän 16v tytär on nyt viimeisimmän diagnoosin mukaan juurikin mutismista kärsivä autisti, ja lisäksi vielä masentunut. 7 vuotiaana hän ei vielä kärsinyt mutismista ollenkaan, mutta eipä vaan saanut sanottua mikä vaivasi, kun alkoi huutamaan. 

Joku viisas täällä neuvoo, että sen kun vaan ei sallita ja tehdään vaan loppu huutamisesta. Sinulla varmaan on joku hyvä keino jolla siitä tehdään loppu ihan tuosta vaan. Hieno homma. Kyllä niitä kaikenlaisia viisaita neuvojia on saanutkin kuunnella tässä vuosien varrella.

Eipä tuolla psykiatrisella osastollakaan ollut parempaa keinoa kuin ns. hoidollinen kiinni pitäminen, jossa lapsi vaan huutaa itsensä väsyksiin ja lopulta nukahtaa. Ja sitten taas toisena päivänä sama.

Turha päteä jollain että vaihdan lukot jos mies ei tottele minua. Lukkojen vaihtaminen on nimittäin turhaa. Huoltomies päästää miehen sisälle niin kauan kun mies virallisesti asuu asunnossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on tuollainen ex-mies, joka juoksi karkuun aina kun lasten kanssa tuli vähän vaikeampi tilanne. Ja kyllä minä sanoin sille asiasta monta kertaa. Mikään ei silti muuttunut. Hän vain aina selitti, että hän ei vain kestä niitä tilanteita, häntä alkaa ahdistaa niin paljon, että hänen on pakko päästä pakoon. Eli ei keskustelu asiaa luultavasti korjaa.

--

Niin, hänen ei tarvinut muuttaa käytöstään, kun sinä alistuit. Itse olisin sanonut, että aikuisten elämään nyt vain kuuluu välillä ahdistaviakin hetkiä ja aina ei voi juosta pakoon. Yhdessä on lapset tehty ja yhdessä niistä myös vastataan. Eikä tämä ole neuvottelukysymys. 

En minä alistunut. Aikani sanoin hänelle että tällainen peli ei vetele vaan käytöksen täytyy muuttua, mutta kun mikään ei muuttunut niin otin eron. On harhaista luulla, että kaikki muuttaisi käytöstään jos nii

Todellakin alistuit. Ero ei tarkoita sitä, ettet olisi antanut miehen käytöksen jatkua. Varsinkaan, kun et ottanut eroa heti, kun tuollaista pikkupennun käytöstä ilmeni. Itse olisin lähtenyt välittömästi, jos mies olisi ruvennut käyttäytymään kuin teini. 

Huono tuuri geenilotossa. 

Vierailija kirjoitti:

Turha päteä jollain että vaihdan lukot jos mies ei tottele minua. Lukkojen vaihtaminen on nimittäin turhaa. Huoltomies päästää miehen sisälle niin kauan kun mies virallisesti asuu asunnossa.

Mikä huoltomies?

t. omakotitaloasuja