Lapsi ei saa lähetettä ADHD-tutkimuksiin ennen kuin perheen arkirutiinit on katsottu kuntoon

Onhan lapsia jotka on vilkkaita mutta kun sanoo niin ymmärtävät lopettaa riehumisen. 

Lapseni sai ADHD-diagnoosin jo esikouluiässä. Hän on äärettömän vilkas, hänen on vaikea keskittyä, jos on mitään häiriötä ja hän on impulsiivinen. Hän on kuitenkin älykäs, erittäin empaattinen ja iloinen. Rutiinit, ennakointi ja tiukka kuri ovat avainasemassa omani kanssa ja niihin on panostettu koko ajan. Lääkkeitä kokeiltiin montaa valmistetta, mutta kaikista tuli sivuvaikutuksia, eikä juurikaan hyötyjä. Suurin ongelma oli se, että ne muutttivat lapsen perusolemuksen apaattiseksi ja surulliseksi.

Paljon on varmasti perheitä, jossa ne perusasiat eivät ole kunnossa, tiedän näitä itsekin. On kuitenkin myös perheitä, joissa on jo tehty kaikki voitava, mutta lapsi tarvitsee silti tukitoimia pärjätäkseen koulussa. Perheissä ollaan väsyneitä taistelemaan tuen saamisesta ja ainaisista negatiivisista koulun yhteydenotoista, kun lapsi ei pysty toimimaan isoissa ryhmissä ja pienryhmiin ei mahdu.

Sain oman ADHD-diagnoosini nelikymppisenä. Ero minussa ja lapsessa on se, että minä häiriinnyin siitä ilmastoinnin uudesta ylimääräisestä äänestä tai kaverin pulpetin naputtelusta ja tein sen hiljaa yksin. Lapseni sanoo ääneen, että ei pysty keskittymään, opettaja sanoo, että ei ole mitään häiriötä, lapsi sanoo, että onpas tuo ääni ja opettaja edelleen on eri mieltä ja vaatii, että lapsen pitää pystyä keskittymään. Lapseni hermostuu niin, että joko istuu kädet puuskassa murjottaen tunnin loppuun tai aukoo päätään opettajalle. Koska lapsi ei ole tyhmä, hän osaa tämän sen verran hyvin, että opettajilla menee myös hermot. Sitten tulee minulle puheluita, jossa pyytelevät anteeksi, kun ovat sanoneet lapselle välillä kovinkin rumasti.

Vuosien taistelun jälkeen lapseni on koulun pienryhmässä, eikä minun tarvitse enää työpäiväni ohella selvitellä milloin mitäkin kahnausta ja mitä sanoi lapsi ja mitä sanoi opettaja. Lisäksi lapsi on toimintaterapian avulla löytänyt keinoja selvitä tilanteista ja saanut itseluottamustaan takaisin. Itse olen kohdannut terveydenhuollossa sekä koulussa sitä, että  kotioloja on kyseenalaistettu ja syytetty kotia siitä, että lapsi ei ole normaali. Muutenkin tuntuu olevan niin, että jokainen pikkurisaus tuodaan käsiteltäväksi niihin perheisiin, jotka jo valmiiksi tekevät kaikkensa.

Olisi tärkeä muistaa, että lapsen ADHD rasittaa koko perhettä. Jos olisi lääke, joka veisi ongelmat pois ja pääsisin itsekin helpommalla, tottakai sitä lapselleni käyttäisin. Olen monesti ollut täysin uupunut tilanteeseen, välillä sairaslomaan asti. Toivottavasti terveydenhuollossa saadaan toimimaan tuo rutiinien tarkastelu niin, että se ei aja perheitä yli jaksamisen rajojen ja on tarjota myös apua niiden rutiinien muodostamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Keskiraskas liikunta auttaa masennukseen, huippu-urheilulla taas on yhteys monenlaisiin mielenterveysongelmiin. Voisi sanoa että ei kai järkevä ihminen edes ryhdy huippu-urheilijaksi.

Kohtuus kaikessa, vaikka aivokemiat miten huutaisivat kohtuuttomuutta.

Huippu-urheilussa on aika pitkälti kyse addiktiosta ja se on pakoa todellisuudesta. Uran loputtua tulee tilalle muita addiktioita, esim. päihderiippuvuus.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli oppilaana poika, joka nuokkui kaikki tunnit kaikissa oppiaineissa. Hän pelasi yleensä aamuneljään. Vanhemmat voimattomia. Kaikki opiskelu oli täysin näennäistä. Palavereja pidettiin mutta poikaa ei saatu nukkumaan ajoissa. Addiktio ilmeisesti niin syvä. Jos sai uuden pelin, oli pari päivää poissa koulusta pelaamassa sitä. Mitä tällaisille pitäisi tehdä? Vievät aikaa ja voimavaroja.

Miten voit edes kysyä, mitä pitää tehdä? Ottaa lapselta pelit pois kokonaan tietenkin. Vanhemmilta täysin vastuutonta ostaa uusia pelejä.