Miten näyttää rakkautta lapselle jos hän ei rakasta takaisin (tai ei ainakaan näytä sitä)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hänen on tarkoituskin tehdä irtiotto.  Muutaman vuoden päästä hän on lähes vieras ihminen jonka kanssa sinulla on historia mutta ei mitään muuta. Ja sitten se lapsi muuttaa pois ja se oli siinä. Yksi puolituttu tehty elämään. 

Tätä en nimenomaan halua, mutta ei näytä kaukaa haetulta kun meidän tilannetta katsoo. Olen sanonut jo muutaman kerran että en varmaan riitä sinulle niin lapsi on ihmeissään ja kysyy "miten niin"... Ei kai vielä toivoa ole heitetty. Ap

Oi ei, ei tällaisia kysymyksiä! Lapsen tehtävä ei ole ratkaista sinun pelkoja tai riittämättömyyden tunteita! Nyt perheneuvolaan mars tai vähintään johonkin vanhempainchattiin pohtimaan tätä, koska sun tehtäväsi on olla lasta varten, ei toisin päin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Susta ap tulee mun äiti mieleen. Etten kelvannut hänelle itsenäni. Oman lapseni rajoja olen pyrkinyt kunnioittamaan ja kertonut hänelle että rakastan häntä sellaisenaan ja vaikkei hän osaa sanoa, näen teoista että hän välittää minusta kuitenkin. Tulee lähelle kun haluaa ja saan jopa koskea toisinaan. Lapsesi ap ei ole sinulle velkaa mitään eikä vastuussa sun tunne-elämästä. Anna mahdollisuuksia painostamatta.

Kelpaisi minullekin se että tulee lähelle. Mutta aina tulee torjuttu olo. Minun pitää olla varuillaan jopa siitä kun kehun lastani. Olen vähän kateellinen muille siitä kuinka monella oma lapsi arvostaa äitiään ja näyttää sen hänelle. Mielestäni olen tehnyt paljon meidän eteen, tämäkö on se kiitos? Ei, lapseni ei ole vastuussa tunne-elämästäni mutta hän ymmärtää ihan hyvin millaiset seuraukset voi olla epäkunnioittavasta ja torjuvasta käytöksestä. Ap

Ymmärrän mitä koet. Olen kokenut samaa autismin kirjolla olevan teinini kanssa ja töissä kohdannut paljon masentuneiden lasten/nuorten vanhempia jotka kipuilevat tätä. Torjuntaan, etäisyyden ottoon ja läheisyyden hiipumiseen riittää myös ihan se teini-ikä.

Mutta nyt se tärkeä juttu. Sinä luulet tarvitsevasi lapselta hyväksyntää, koska olet itse epävarma, mutta ei ole lapsen tehtävä vakuuttaa sinua äitiydestäsi. Tämä sinun on nyt ratkaistava muuten. Sinun on muualta hankittava se varmuus, että riität, teet oikeita asioita ja pärjäät. Siihen voi auttaa puolison, kavereiden tai ammattilaisten kanssa juttelu.

Sitten kun luotat itseesi, vuorovaikutuksessa lapsen kanssa on antamista eikä vaatimista. Ja ehkä sinne saa joskus vähän huumoriakin. Voi olla että tämän myötä, ja pari hankalaa murkkuvuotta lusien, se positiivisuuskin löytyy. Mutta sitä odotellessa sun pitää itse löytää ne asetukset, joilla haluat olla lapsen kanssa vaikka hän ei olisi itse päivänpaiste. 

Oman lapseni kanssa on alettu pelaamaan. Ei saa koskea, ei saa tuijottaa, ei saa jutella vakavia, mutta korttia voidaan pelata. Aluksi sanoi monta kertaa ei, nykyään lapsi itse pyytää. Oman pettymykseni (siitä ettei meidän suhteessa koskaan jaeta asioita niin kuin monen muun äidin ja tyttären), riittämättömyyteni ja virheisiin liittyvän syyllisyyden ja katumuksen hoidan terapeutilla. Ne eivät ole lapseni ongelma. 

Vierailija kirjoitti:

Ap, millainen on sinun suhde omaan mieheesi? Entä isän suhde lapseen? 

Miksi et puhu tuosta aiheesta mitään? 

Ikävä sanoa, mutta perheissä siihen, miten tunteita voi ilmaista, vaikuttaa kaikkien suhteet toisiinsa.

Ap ei kuulosta olevan läheinen miehensä kanssa eikä sano mitään miehen suhteesta lapseensa. Kyse ei ole siitä, että lapsi on tietynlainen vaan koko perheestä.

Lisäksi ap:n on vaikea hyväksyä edes normaalia murrosikään kuuluvaa kehitystä. Hän kokee sen loukkauksena itseään kohtaan eikä.osaa asettua aikuisen asemaan.

Kirjoitin kyllä tuolla aiemmin jos olet lukenut tätä ketjua. Minulla ja miehelläni siis on ollut paljon ongelmia liittyen meidän väleihin ja kemiaankin. Olen aina pitänyt miestäni etäisenä ja poissaolevana ihmisenä eikä lapsen syntymä sitä yhtään parantanut, päinvastoin... se vain pahensi tilannetta. Tunsin oloni entistä yksinäisemmäksi. Olen yrittänyt pitää itseni kasassa vaikka lapsen hoitaminen on ollut rankkaa vaikean uhman takia, ole lähes aina hoitanut perhettä niin että se on ollut yksipuolista. Onneksi toki oli niitäkin hetkiä kun sain olla myös rauhassa. Niitä hetkiä oli vain harvoin. 

Uskon että lapsen hoidon rankkuus tuli miehellenikin yllätyksenä, hän on ihmetellyt lapsen vastahakoisuutta ja voimakastahtoisuutta. Hyvin usein hänellä on tapana paeta niitä tilanteita kun minulla ja lapsen välillä on kitkaa. Se ei auta asiaa yhtään sen enemmän, tulee turvaton olo sen takia kun joudun kohtaamaan lapsen negatiiviset ja isot tunnetilat yksin. Hän joko vetäytyy tai tietyn ajan kuluttua hän on ihan raivona. Mitään välimuotoa ei ole. Hän ei ole ensimmäinen ihminen jonka kanssa voisi puhua tunneasioista vaikka se on hyvin vahvasti aika esillä meidän perheessämme.

Läheisyydessä on paljon petrattavaa meidän välillämme (siis minun ja miehen). Mies näyttää rakkautta hyvin niukasti, toki joskus pussaamme ja halaammekin toisiamme, istumme sohvalla lähekkäin ym. mutta muuten ei mitään muuta. Seksiäkin on mutta usein tunnen pettymystä myös siihen liittyen mutta uskon sen olevan aika normaalia. Kaiken kokemani jälkeen olen alkanut tuntemaan miestäni kohtaan tunteettomuutta koska en saa sitä kaikkea mitä haluaisin. Silti rakastan häntä, olemmehan olleet yhdessä jo 18 vuotta. Olen joskus ihmetellyt miksi valitsin miehen joka pihtailee hellyyden näyttämisessä, hän on kivenkova työmyyrä ja analysoi aina kaikkea. Itse olen taas päinvastainen. Tulipa pitkä teksti... Ap

Isän suhde lapseen on etäinen. Heillä on kohteliaat, asialliset välit mutta riitatilanteissa kaaosmainen. Silloin lapsi ei usko minua eikä isääkään. Muuten kyllä ovat keskusteluyhteydessä, ns. normaalit välit. He eivät myöskään halaile enkä ole ikinä kuullut että hän puhuu hellittelevään tyyliin lapselle (kuin jotain harvoina kertoina kun lapsi oli vauva). Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Susta ap tulee mun äiti mieleen. Etten kelvannut hänelle itsenäni. Oman lapseni rajoja olen pyrkinyt kunnioittamaan ja kertonut hänelle että rakastan häntä sellaisenaan ja vaikkei hän osaa sanoa, näen teoista että hän välittää minusta kuitenkin. Tulee lähelle kun haluaa ja saan jopa koskea toisinaan. Lapsesi ap ei ole sinulle velkaa mitään eikä vastuussa sun tunne-elämästä. Anna mahdollisuuksia painostamatta.

Kelpaisi minullekin se että tulee lähelle. Mutta aina tulee torjuttu olo. Minun pitää olla varuillaan jopa siitä kun kehun lastani. Olen vähän kateellinen muille siitä kuinka monella oma lapsi arvostaa äitiään ja näyttää sen hänelle. Mielestäni olen tehnyt paljon meidän eteen, tämäkö on se kiitos? Ei, lapseni ei ole vastuussa tunne-elämästäni mutta hän ymmärtää ihan hyvin millaiset seuraukset voi olla epäkunnioittavasta ja torjuvasta käytöksestä. Ap

Ap, oletko ollenkaan lukenut ketjuun tulleita vastauksia? Et ole reagoinut niihin juuri lainkaan. Tuntuu siltä, ettet halua ottaa huomioon sitä, mitä sinulle on yritetty sanoa.

Mielestäsi olet tehnyt paljon lapsen eteen. Arvaa mitä, niin kaikki siihen kykenevät äidit tekevät, ihan kaikki. Se kuuluu äitiyteen ja vanhemmuuteen. Valitettavasti siitä ei saa mitalia, koska se on normaalia. Niin vanhempien kuuluukin tehdä. Lasten ei voi olettaa kiittävän siitä tai edes olevan kiitollisia. Joskus he vanhempana saattavat tajuta, miten paljon uhrauksia vanhemmat aikoinaan ovat heidän eteensä tehneet, mutta niin ei aina tapahdu. Lapsemme eivät ole pyytäneet saada tulla tänne meidän hoivattaviksemme, vaan me olemme heidät tänne maailmaan itsekkäästi saattaneet. Me emme voi olettaa heidän olevan meille kiitollisia. Lapset eivät ole meille vanhemmille kiitollisuudenvelassa. Kuinka usein itse muistat olla kiitollinen kaikesta, mitä sinulla on? Kuinka usein sinä kiität miestäsi teidän 18 yhteisestä vuodestanne, jotka tuovat elämääsi vakautta ja turvaa?

Mitä tarkoitat tällä: "Lapseni ei ole vastuussa tunne-elämästäni mutta hän ymmärtää ihan hyvin millaiset seuraukset voi olla epäkunnioittavasta ja torjuvasta käytöksestä." Millaiset seuraukset epäkunnioittavasta ja torjuvasta käytöksestä sitten voi olla? Mitä lapselle siitä seuraa?

Sanot, ettet voi edes kehua lastasi. Suuttuuko lapsi? Ihmisten välinen vuorovaikutus on herkkä ja kimurantti asia, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Lapsesi tuntee sinut läpikotaisin ja teidän välillenne on vakiintunut tietynlainen vuorovaikutusmalli. Lapsi on havainnut (vaikkei mitenkään voi olla kykenevä sitä sanoittamaan), että sinä et kunnioita hänen rajojaan ihmisenä, sinusta erillisenä olentona, ja hän pyrkii itse vetämään niitä rajoja (vähän miten sattuu) tiuskimalla ja olemalla hankala. 

Sinulle on jo moneen kertaan sanottu, ettet tule selviämään tuosta tilanteesta syyttelemällä lastasi, vaan ainoastaan tutkimalla itseäsi, omaa käytöstäsi ja omia tarpeitasi. Miksi et suostu sitä uskomaan? 

Olenko kertaakaan kirjoittanut olevani täydellinen ihminen? No en ole, en sitä ole todellakaan. En pidä lastani jatkeenani, hän on omanlainensa ja kunnioitan sitä. En sano etten olisi tehnyt virheitä... mutta niistä kasvetaan ja opitaan. Samaa toivon omalta lapsestani. Kukaan ei ole virheetön. Vaadin vain hyvää käyttäytymistä ja lapsi testaa rajoja koko ajan. Sitä ei kukaan välttämättä tiedä jos ei itse koe. Ap

Ei lasta rakasteta, että saataisiin vastarakkautta, vaan siksi, että niin kuuluu tehdä. 

Aloittaja kuulostaa paljon äidiltäni jolla oli aina tapana uhriutua kaikesta. Oli tosi hämmentävä kokemus kun draamakuningatar perheessä ei olekaan se teini vaan keski-ikäinen äiti. En vaan voinut ymmärtää koska ajatteluni oli mustavalkoista ja vain hänellä meidän perheestä oli tunneälyä. Se että kokee paljon tunteita ja keskittyy niihin muiden tunteet huomiotta jättäen ei ole tunneälyä. Kun se turhautuminen ja vihakin on tunteita ja jostain nekin kumpuaa.

Aloittaja se että heittäydyt heti puolustuskannalle ja syyttelet lasta ja miestäsi ei nimenomaan anna vaikutelmaa että kuuntelisit palautetta. Sinun ja miehesi huono suhde ei one lapsesi vika. Jostainhan hän on oppinut miten sinun kanssa kommunikoidaan. Jos et saa asiaa toimimaan aikuisen, eli miehesi kanssa niin miten lapsesi pitäisi onnistua paremmin?

Vierailija kirjoitti:

Olenko kertaakaan kirjoittanut olevani täydellinen ihminen? No en ole, en sitä ole todellakaan. En pidä lastani jatkeenani, hän on omanlainensa ja kunnioitan sitä. En sano etten olisi tehnyt virheitä... mutta niistä kasvetaan ja opitaan. Samaa toivon omalta lapsestani. Kukaan ei ole virheetön. Vaadin vain hyvää käyttäytymistä ja lapsi testaa rajoja koko ajan. Sitä ei kukaan välttämättä tiedä jos ei itse koe. Ap

Onko sinulla harrastuksia? Käytkö töissä? Jotain mielenkiinnon kohteita, joissa toivot kehittyväsi? Ystäviä, joita tapaat? Ethän vain ole tehnyt lapsesta elämäsi koko sisältöä? Kukaan lapsi ei halua olla vanhempansa elämän sisältö. Ja sellaiseen reagoidaan ottamalla etäisyyttä. Siinä ei silloin auta mitkään kehumiset, koska ylipäätään nuori ehkä toivoo että kohdistaisit vähemmän huomiota häneen ja enemmän johonkin ihan muuhun.

Oikeasti olet sekaisin kuin käkikello ja sinulla on todella kummallisia jopa narsistisia piirteitä. Lapsi ei ole millään tavalla velvollinen eikä vastuussa sinulle mistään. Mitä tuolla ylläkin lukee jonkun lainaus tekstistäsi, että oikein pidät lasta vastuussa siitä jos ei vastaa tunteisiisi sinua miellyttävällä tavalla? Mitä hittoa oikeasti?! Tuo on jo lasun paikka. Lapsesi saa torjua sinua sen minkä ikinä tykkää ilman pelkoa hylkäämisestä tai sanktioista ja sinä lopetat hänen ahdistelun asioilla mitkä ei edes hänelle eikä hänen ikätasolleen kuulu! Olet kirjaimellisesti tehnyt lapsestasi kumppanisi ja parisuhteesi toisen osapuolen. Hyi! 

Ap, tiedätkö mitä, on tuohon olemassa ratkaisu. Ota koira. Olen tosissani. Tarvitset jonkun johon kohdistat paljon huomiota ja joka aina vastaa hellyydenosoituksiisi. Tarvitset koiran. (Toki siitä seuraa se että sinusta tulee sellainen pöhkö koiramuori, joka inhimillistää koiraa, mutta se on aika pieni paha).

Mitä enemmän vaadit, vahdit, painostat, pidät tunnepuheita, olet hysteerisen kiinnostunut saamaan luonnottomia tykkäyspuheita jne., sitä vaikeammaksi suhteenne muodostuu, jos lapsi on terve. Terve lapsi nimenomaan haluaa itsenäistyä, ajatella asioita ihan itsekin eikä missään tapauksessa halua äidin roikkuvan itsessään eikä voisi edes kuvitella olevansa äidin kaveri, kun tällä ei näytä olevan mitään omaa elämää ilman häntä. Terve nuori ei halua olla äitinsä elämän keskipiste ja alituisen silmälläpidon ja vahtimisen alainen missään tapauksessa.

Aloita uusia harrastuksia, täytyyhän sinulla olla joitakin kiinnostuksen kohteita, maalaaminen, piirtäminen, pitkät retki- ja lenkkeilyharrastukset, kerhot ja vapaaehtoistyö tms. Paneudu niihin ja anna lapsesi kasvaa aikuiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Oikeasti olet sekaisin kuin käkikello ja sinulla on todella kummallisia jopa narsistisia piirteitä. Lapsi ei ole millään tavalla velvollinen eikä vastuussa sinulle mistään. Mitä tuolla ylläkin lukee jonkun lainaus tekstistäsi, että oikein pidät lasta vastuussa siitä jos ei vastaa tunteisiisi sinua miellyttävällä tavalla? Mitä hittoa oikeasti?! Tuo on jo lasun paikka. Lapsesi saa torjua sinua sen minkä ikinä tykkää ilman pelkoa hylkäämisestä tai sanktioista ja sinä lopetat hänen ahdistelun asioilla mitkä ei edes hänelle eikä hänen ikätasolleen kuulu! Olet kirjaimellisesti tehnyt lapsestasi kumppanisi ja parisuhteesi toisen osapuolen. Hyi! 

Lasun paikka? Kirjoitan tänne kokemuksistani mutta näyttää siltä että se on turhaa kun monet eivät sitä ymmärrä tai halua ymmärtää. Se on totta että olen täyttänyt elämäni liikaa lapselle enkä itselleni, on minulla omiakin harrastuksia ja menoja. Lapsesta kumppanini? No ei todellakaan, kumppani ja lapsi ovat täysin eri asioita. Ap

Aloittajan kannattaa nyt vaan kinata itsensä kanssa. Persoonallisuushäiriöinen tapaus.

Vierailija kirjoitti:

Kerro lapsellesi sekä ymmärryksestä ha ihailusta  hänen kasvuaan ja itsenäistymistään kohtaan että toiveestasi, että olette ystävällisiä toisillenne silti. Kero rakkaudestasi.

Sitä olen tehnyt ja kerron hänelle hänen olevan rakas. Haluan olla ystävällinen hänelle, vaikeuksista huolimatta. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeasti olet sekaisin kuin käkikello ja sinulla on todella kummallisia jopa narsistisia piirteitä. Lapsi ei ole millään tavalla velvollinen eikä vastuussa sinulle mistään. Mitä tuolla ylläkin lukee jonkun lainaus tekstistäsi, että oikein pidät lasta vastuussa siitä jos ei vastaa tunteisiisi sinua miellyttävällä tavalla? Mitä hittoa oikeasti?! Tuo on jo lasun paikka. Lapsesi saa torjua sinua sen minkä ikinä tykkää ilman pelkoa hylkäämisestä tai sanktioista ja sinä lopetat hänen ahdistelun asioilla mitkä ei edes hänelle eikä hänen ikätasolleen kuulu! Olet kirjaimellisesti tehnyt lapsestasi kumppanisi ja parisuhteesi toisen osapuolen. Hyi! 

Lasun paikka? Kirjoitan tänne kokemuksistani mutta näyttää siltä että se on turhaa kun monet eivät sitä ymmärrä tai halua ymmärtää. Se on totta että olen täyttänyt elämäni liikaa lapselle enkä itselleni, on minulla omi

Lasu, kyllä. Hänellä on emotionaalisesti keskenkasvuinen vanhempi joka on suuri riski hänen kehitykselleen. 

Tämä aloitus taitaa olla malliesimerkki siitä, että lapsi aikuisena katkaisee välit vanhempiin. Ja äiti sitten uhriutuvana kirjoittaa hesariin, kuinka julmasti lapsi teki, vaikka hän teki kaikkensa lapsensa eteen. 

Hyvää huomenta ap! Lämmin halaus ja kannustus tulevaan päivään!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeasti olet sekaisin kuin käkikello ja sinulla on todella kummallisia jopa narsistisia piirteitä. Lapsi ei ole millään tavalla velvollinen eikä vastuussa sinulle mistään. Mitä tuolla ylläkin lukee jonkun lainaus tekstistäsi, että oikein pidät lasta vastuussa siitä jos ei vastaa tunteisiisi sinua miellyttävällä tavalla? Mitä hittoa oikeasti?! Tuo on jo lasun paikka. Lapsesi saa torjua sinua sen minkä ikinä tykkää ilman pelkoa hylkäämisestä tai sanktioista ja sinä lopetat hänen ahdistelun asioilla mitkä ei edes hänelle eikä hänen ikätasolleen kuulu! Olet kirjaimellisesti tehnyt lapsestasi kumppanisi ja parisuhteesi toisen osapuolen. Hyi! 

Lasun paikka? Kirjoitan tänne kokemuksistani mutta näyttää siltä että se on turhaa kun monet eivät sitä ymmärrä tai halua ymmärtää. Se on totta että olen täyttänyt elämäni liikaa lapselle enkä itselleni, on minulla omi

Sinä et tunnu haluavan ymmärtää, kuinka vahingollinen asenteesi on lapsellesi. Useat vastaajat ovat monessa eri viestissä selittäneet samaa asiaa, mutta et missään vaiheessa ole ottanut siihen kantaa, eli vaikuttaa vahvasti siltä, ettet edelleenkään halua kyseenalaistaa omia tapojasi toimia, vaan jatkat lapsen ja miehen syyttelyä. Lapsesi ja miehesi eivät ole täällä täyttämässä sinun tarpeitasi. Kuten joku sanoi, jos haluat jonkun palvomaan ja rakastamaan sinua ehdoitta päivästä toiseen, ota koira.

Sinä tunnut ajattelevan, että kukaan täällä ei ymmärrä sinua ja niitä vaikeuksia, joita kohtaat. Kuulostaa melkein siltä, kuin olisit ainoa äiti, jolla on vaikeuksia lapsensa kanssa. Ei asia ole niin. Kaikilla, siis aivan kaikilla vanhemmilla on haasteita lastensa kanssa. Kaikkien lapset käyttäytyvät joskus tavalla, jota ei voi hyväksyä. Se kuuluu ihmisyyteen ja kasvamiseen. 

Simä syyttelet (ainakin täällä netissä) lastasi, koska tunnet itsesi torjutuksi hänen puolestaan. Lapsella on oikeus torjua vanhempansa ja jokainen järkevä vanhempi ymmärtää, että lapsi siitä huolimatta rakastaa ja tarvitsee vanhempaa. Äiti, joka sellaisessa tilanteessa alkaa syyllistää lasta, kuulostaa äärimmäisen ahdistavalta, ja olemme täällä joukolla yrittäneet sinulle selittää, että sellaisessa tilanteessa on normaalia, että lapsi pyrkii etääntymään vielä enemmän, kaikin mahdollisin tavoin.

Ei ole kyse siitä, että sinua syyteltäisiin täällä tai että sinun pitäisi olla täydellinen äiti tai täydellinen ihminen, ei kukaan meistä ole. Kyse on siitä, että tuollaisella käytöksellä itse murkytät suhteesi lapseesi ja - sanotaan nyt sekin - mieheesi.

Tämä ketju on lähtenyt aika laukalle. Oletin jo aloitusta lukiessani, että ihan kaikki tulee olemaan ap:n syy, mutta en sentään odottanut, että muutaman sivun päästä ap olisi jo narsisti ja lapsesta pitäisi tehdä lasu :D

Ap:n tunteet ovat täysin normaaleja. Lapsi ei ole pelkästään pomo, jonka palveluksessa vanhempi on ja jonka käytöstä ei saa koskaan kyseenalaistaa. Lapsi ja vanhempi ovat läheisiä perheenjäseniä, ja jos kumpi tahansa kohtelee toista huonosti, niin totta helvetissä siitä tulee paha mieli ja sen saa sanoa ääneen. Ymmärtäisin ketjun tuohtumuksen, jos ap olisi kertonut tuputtavansa lapselle jatkuvasti seuraansa ja pakottavansa tämän halailemaan jne., mutta kertomansa perusteella hänhän menee (liikaakin) lapsen omilla ehdoilla ja silti kokee koko ajan toimivansa väärin. Eihän tuo tilanne itsestään ratkea. Väärinymmärrykset ja kommunikaation puute eivät itsestään korjaannu vaan pahenevat vaan. Kirjoittajat kuvailevat ap:tä marttyyriksi, mutta sekin on ihan luonnollinen tunne, jos yrittää koko ajan tulla vastaan ja tulee vain väärinymmärretyksi.

On manipuloivia vanhempia, jotka käyttävät omia tunnetilojaan ja syyllistämistä aseena saadakseen tahtonsa läpi JATKUVASTI. Se, että vanhempi joskus ja jouluna sanoo "hei, mulle tulee paha mieli siitä, että olet mulle noin tyly" on kasvattamista.

Ei kukaan lapsi opi ottamaan muita ihmisiä huomioon tuntematta joskus pientä syyllisyyden pistosta siitä, että on kohdellut muita huonosti. Sitä se empatian oppiminen on. Sen tajuamista, että muillakin on tunteet.