Miten näyttää rakkautta lapselle jos hän ei rakasta takaisin (tai ei ainakaan näytä sitä)

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ap:n pitäisi ehdottomasti mennä terapeutille. Ja pyytää anteeksi lapselta, että on toiminut huonon äidin tavoin. Ja tämäkin kuuluu tehdä täysin vilpittömästi, eikä marttyyrina. 

Kyllä perheterapiassa saa käydä vaikka yksin. Ei missään ole ehtoa, että sinne saisi mennä jos saisi osan tai koko perheen mukaan.

Aika erikoista kun otan nuo vaikeimmatkin vaiheet mitä meillä elämässä on käynyt niin alkaakin olemaan niin inhorealistista ja ahdistavaa ja ketju ilmiannetaan. Tätä koen päivittäin ja ei se minustakaan kivalta tunnu. Olen ollut epätoivoinen sen takia kun en ole löytänyt keinoa miten saisin perhe-elämäni edes siedettäväksi. 

Kuitenkin, en sano ettei meillä hyviäkin hetkiä olisi... Niitä on vain harvassa. Toivon etten kasvattaisi lastani kieroon. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Okei, ilmiannan tämän keskustelun. Sinulla on vanhemmuus täysin hukassa. Sääliksi käy lastasi, joka ei ole voinut kehittyä tunne-elämältään, kun kumpikaan vanhemmista ei ole mieleltään terveitä. 

Miksi ilmiannat... Uskon että tästä saisi moni vertaistukea samassa tilanteessa. Ap

Provo. Kommentoija sanoo, ettet ole mieleltäsi terve ja sinä vastaat, että tuhat kertaa alapeukutetusta ketjusta saa vertaistukea. Hohhoijaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ap:n pitäisi ehdottomasti mennä terapeutille. Ja pyytää anteeksi lapselta, että on toiminut huonon äidin tavoin. Ja tämäkin kuuluu tehdä täysin vilpittömästi, eikä marttyyrina. 

Kuule, sen lapsi on huutanut minulle ihan omin sanoin "myönnä että olet ollut huono äiti!!" Luuletko että sellainen tehostaa perheen hyvää ilmapiiriä? Pitäisikö vastata: "Kyllä, olen ollut kaikkien aikojen surkein äiti, anteeksi siitä". Ap

Kyllä pitää. 

Vierailija kirjoitti:

"Kodin ilmapiiri ei ole lapsen vastuulla, vaikka hän siihen vaikuttaakin.

Kun lapsi huutaa noin, istahdetaan alas ja kysytään että hei, onpa hyvä että sanoit jos susta tuntuu tuolta, mutta kerro vähän lisää. Sitten kuunnellaan sitä mikä lapsesta on tuntunut väärältä ja epäreilulta, ja pidätellään hetki niitä selityksiä ja omaa näkökulmaa. Sen jälkeen validoidaan lapsen tunteet ("onpa ikävää jos sulle on tullut olo että sun asiat ei ole tärkeitä, se ei ole ollut mun tarkoitus"), pidetään edelleen kiinni rajoista ("samaan aikaan on kyllä niin, että yhteydessä kodissa kaikkien on tärkeä osallistua kotihommiin ettei kukaan yksin uuvu") ja mietitään yhteistä ratkaisua ("mitä sä ehdottaisit siihen jos sulla on joku homma kesken mutta olis tiskikoneen tyhjennysvuoro?").

Mitä luulet, että oma lapsesi antaisi selitykseksi tuohon miksi olet "huono äiti"?"

Lapsi sulkeutuu vaikeissa tilanteissa, huutaa oman mielipiteens

Minä todella ymmärrän kyllä sen mitä kuvaat. Meillä selitykseksi tuli lopulta autismin kirjo, mutta muitakin vaihtoehtoja on. Lapsen isä ei kestänyt lapsen torjuntaa ja suhde kuihtui kasaan, mikä on sääli ja väärin. Tiedän todellakin mitä on elää lapsen kanssa jolle tuntee olevansa vai käyttöhyödyke, jota kohtaan ei näytetä positiivisia tunteita ja jonka toiveilla ei ole merkitystä. Siitä huolimatta ja sitä suuremmalla syyllä on sinun vastuullasi hakea muualta kuin lapselta se tuki, apu ja hyväksyntä omaan äitiyteesi, koska lapsi ei tarvitse yhtään vähempää rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemista siksi että on "hankala". Sinäkin ansaitset tulla ymmärretyksi ja sinunkin tunteesi ovat tärkeitä JA lapsi on ykkönen vaikka hän ei olisikaan odotustesi mukainen. Ota itseäsi niskasta ja hanki apua, perheneuvola on hyvä alku. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ap:n pitäisi ehdottomasti mennä terapeutille. Ja pyytää anteeksi lapselta, että on toiminut huonon äidin tavoin. Ja tämäkin kuuluu tehdä täysin vilpittömästi, eikä marttyyrina. 

Kuule, sen lapsi on huutanut minulle ihan omin sanoin "myönnä että olet ollut huono äiti!!" Luuletko että sellainen tehostaa perheen hyvää ilmapiiriä? Pitäisikö vastata: "Kyllä, olen ollut kaikkien aikojen surkein äiti, anteeksi siitä". Ap

Kyllä pitää. 

Selvä. Miten se auttaa meitä jatkamaan? Minulle heikkouden näyttäminen on hyvin vaikeaa, se taitaa olla yksi vaikeuksistani. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko lapsesi autisti? Itse olen asperger enkä voi sietää halailua , mutta ei se rakastamista estä. 

Ei tarvitse olla autisti ettei pidä halaamisesta. Kaikki eivät syystä tai toisesta pidä. Varhaisteinistä se voi tuntua vaikkapa nololta tai lapselliselta halata vanhempaansa. 

 

Toki, jos kyseessä on vain vaihe. Mutta jos ala-asteikäisenäkään ei kykene tai halua halata vanhempaansa, on jotain vähän oudosti. Joko lapsessa tai kasvuympäristössä.

Ei meillä halailtu, ei äiti eikä isäkään. Ei olisi tullut mieleenkään mennä heitä halailemaan. Näin lapsuudessani 60-luvun lopulta 80-luvun puoleen väliin. 

Tämä oli tosi yleistä ennen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ap:n pitäisi ehdottomasti mennä terapeutille. Ja pyytää anteeksi lapselta, että on toiminut huonon äidin tavoin. Ja tämäkin kuuluu tehdä täysin vilpittömästi, eikä marttyyrina. 

Kuule, sen lapsi on huutanut minulle ihan omin sanoin "myönnä että olet ollut huono äiti!!" Luuletko että sellainen tehostaa perheen hyvää ilmapiiriä? Pitäisikö vastata: "Kyllä, olen ollut kaikkien aikojen surkein äiti, anteeksi siitä". Ap

Kyllä pitää. 

Selvä. Miten se auttaa meitä jatkamaan? Minulle heikkouden näyttäminen on hyvin vaikeaa, se taitaa olla yksi vaikeuksistani. Ap

Haa, itsereflektion alku! Ja minkähänlaista on kasvaa lapsena perheessä jossa heikkoudet, keskeneräisyys ja riittämättömyys on jotain niin hirveää että se laittaa aikuisetkin lukkoon? Voisiko siitä tulla vaikka vähän tuskastunut, negatiivinen ja torjuva olo? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ap:n pitäisi ehdottomasti mennä terapeutille. Ja pyytää anteeksi lapselta, että on toiminut huonon äidin tavoin. Ja tämäkin kuuluu tehdä täysin vilpittömästi, eikä marttyyrina. 

Kuule, sen lapsi on huutanut minulle ihan omin sanoin "myönnä että olet ollut huono äiti!!" Luuletko että sellainen tehostaa perheen hyvää ilmapiiriä? Pitäisikö vastata: "Kyllä, olen ollut kaikkien aikojen surkein äiti, anteeksi siitä". Ap

Kyllä pitää. 

Selvä. Miten se auttaa meitä jatkamaan? Minulle heikkouden näyttäminen on hyvin vaikeaa, se taitaa olla yksi vaikeuksistani. Ap

Ihan oikeasti mene terapiaan ja kysy terapeutilta. Printtaa vaikka tämä keskustelu terapeutille, niin pääset alkuun.

Olen tartuttanut oman häpeäsi lapseen. Siksi hänen on niin vaikea olla. Hanki itsellesi apua, ja kun oma olosi helpottuu, myös lapsi uskaltaa olla. 

Niin makaa kuin petaa...

Vierailija kirjoitti:

Aika erikoista kun otan nuo vaikeimmatkin vaiheet mitä meillä elämässä on käynyt niin alkaakin olemaan niin inhorealistista ja ahdistavaa ja ketju ilmiannetaan. Tätä koen päivittäin ja ei se minustakaan kivalta tunnu. Olen ollut epätoivoinen sen takia kun en ole löytänyt keinoa miten saisin perhe-elämäni edes siedettäväksi. 

Kuitenkin, en sano ettei meillä hyviäkin hetkiä olisi... Niitä on vain harvassa. Toivon etten kasvattaisi lastani kieroon. Ap

Kuulle, noissa "vaikeimmisssa vaiheissa" ei ole mitään hirveää tai ahdistavaa. Tuollaista se elämä lasten kanssa joskus on ihan kaikilla. Toistetaan nyt vielä: se on ihan normaalia. Ahdistavaa on sinun suhtautumisesti asiaan. Jos lapsi sanoo sinua huonoksi äidiksi, mitä kamalaa siinä oikeasti on? Sinä olet lapsesi ainoa äiti ja hän rakastaa sinua. Hänellä on vain huono hetki. Sinä sait ilmeisesti hepulin ihan kuin kyseessä olisi ollut äidinmurha. SE on ahdistavaa.

Ap, minkälaista teillä oli, kun lapsi oli pienempi?

Netti on pullollaan ihan asiallistakin, oikeaa tietoa teinien ongelma käyttäytymisestä. Tällä palstalla ei saa, kuin pahan mielen.

Vaikka ymmärrän, että olisihan se kiva saada keskustella asiasta toisten kanssa, mutta että täällä?

Itse aikanaan hain vertaistukea Elleistä :D! Luin murkkuista eri kirjallsuutta  netissä jne.

Aika aikaansa kutakin.

Vierailija kirjoitti:

Ap, minkälaista teillä oli, kun lapsi oli pienempi?

No olisihan se huonomminkin voinut mennä. Mies oli melko kömpelö vauvan kanssa, ei uskaltanut edes syliin ottaa kolmeen viikkoon. Olin imettäjä joten minulla taisi sitten olla kaikki valta vauvan hoidossa. Imetys ei alkanut ongelmitta. Mies ei osannut olla vauvan kanssa, en esimerkiksi nähnyt että olisi jutellut vauvalle ym. Muistan kerran kun pyysin miestä katsomaan vauvan perään (kun opetteli ryömimään) kun menin tekemään jotain muualle niin keskittyi vain tietokoneeseen. Mieheni on parempi lemmikkien kanssa kuin vauvojen. Toki hän kyllä kantoi vauvaa kantorepussa ja meni läheisten luo kylään jotta sain omaa rauhaa sen kaksi tuntia. Tosi ihaniakin muistoja on, esimerkiksi kun vein vauvan peilin eteen ja nauroi omalle naamakuvalleen makoisasti. Aurinkoinen ja söpö vauveli oli kun oli hyvällä tuulella. 

Myönnän olleeni melko dominoiva kanaäiti kun olin tekemisissä lapsen kanssa ainakin ensimmäiset kolme vuotta kotona. Yöunet olivat kortilla ja vaikka lapsi nukkui hyvin, en saanut nukuttua. Minulle määrättiin unilääkkeitä mutta en ottanut niitä. Uhmaikä lapsella oli haastava koska on elävänä muistissa kuinka kannoin sätkivän ja naama punaisena huutavan lapsen kotiin koska ei halunnut mennä kotiin. Normaalia uhmaa, vaikkakin kovaäänistä... kestin sen jotenkin paremmin koska lapsi oli pieni.

Nyt kun uhma ei ota laantuakseen minun on vaikeampi ymmärtää esiteini-ikäistä lastani koska en saa kosketusta hänen ongelmaansa ja juuri se sulkeutuneisuus mikä saa minut ihan ymmälle. Toisaalta olen helpottunut ettei hän ainakaan tunteiden ilmaisussa jää mitään hämärän peittoon kun niin avoimesti näyttää harmistumisensa, melkeinpä räkähdysmäisesti ettei energiaa jää mihinkään muuhun kuin rauhoittumiseen. Silti tunteista ei halua puhua vaikka selvästi ilmaisee että on paha olla. Hyvin usein meidän ongelmat lakaistaan maton alle ja yritämme jatkaa elämäämme kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Olen huomannut että on paras tapa koska jos puhumme, lapsi räyhää ja paasaa, puhuu päälle koska haluaa aina tahtonsa läpi kaikessa. Hän on uskomattoman itsepäinen. 

Ap

Ehkä munkin äiti ois voinut kirjoittaa jotain tällaista jos 80-luvulla ois ollut netti. Jos häntä jollain tavalla kritisoi, hän itki ja sanoi että "niin kaikkihan se on aina minun syytä". En voinut ilmaista tunteitani vapaasti. Olin oppikirjaesimerkki kiltistä kympin tytöstä, jolla kuitenkin oli ahdistusta ja syömishäiriö. Äidin halaaminen tuntui fyysisesti pahalta ja valitettavasti se asia on edelleen niin. Ajattelen, että multa puuttui lapsena emotionaalinen turva, koska äiti ei pystynyt käsittelemään vanhemmuuden vaikeita tunteita ja sitä että lapsi on oma, äidistä erillinen yksilö.

Siis tunteeni lastani kohtaan ovat ristiriitaiset ja voi olla että meidän välillä on ristiriitainen kiintymyssuhde. Joskus olen täynnä rakkautta kun katson häntä ja vaikeimmissa tilanteissa tekisi mieli nakata päin seinää. Siis ajatuksen tasolla, ei niin että oikeasti tekisin niin. Uskon että monella on tällaisia tuntemuksia ja olisi väärin ajatella että kaikki on yhtä ruusuilla tanssimista. Voin sanoa että olen aika naiivi tämän rakkaushömpötyksen kanssa mutta miksi pitäisi kovettaa itsensä kuin oikeasti on? Äidinrakkaus pitäisi aina olla ehdotonta joka tilanteessa vaikka lapsi ei aina sano tai teekään mitään rakastettava asioita... se ei ole helppoa. Mutta ehkä terapiassa selvittelen nyt asiaa ja teen enemmän itsetutkiskelua. Haluan kehittyä ihmisenä ja äitinä paremmin. Ap