Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Säästin lapsilleni suvun tärkeitä esineitä, mutta lapset eivät haluakaan niitä
Kodin Kuvalehti:
Olen viisikymppinen perheenäiti ja olen säästänyt lapsilleni aika paljon kaikenlaisia tavaroita, joita arvelen heidän elämässään tarvitsevan.
Joillakin tavaroilla on ihan vain tunnearvoa, kuten lasten vanhoilla leluilla ja vaatteilla. Osa esineistä on mielestäni rahallisestikin arvokkaita, kuten suvussa pitkään kulkeneet huonekalut ja astiastot.
Kaksi lapsistani on jo muuttanut pois kotoa, ja kuopuskin lähtee pian. Nyt he ovat yksi toisensa jälkeen ilmoittaneet minulle, etteivät halua lapsuudenkodista juuri mitään omiin koteihinsa. Huonekalut eivät kuulemma sovi sisustukseen, eivätkä astiat ja vaatteet miellytä silmää.
He sanovat, että laita äiti ne tavarat vain kiertoon, mutta enhän minä raaskisi.
Totta kai lapsillani on oikeus tehdä omat päätöksensä, mutta kyllä tämä minusta pahalta tuntuu. En kehtaa myöntää lapsilleni enkä melkein itsellenikään, että olen vähän loukkaantunut heidän kommenteistaan.
Varmasti tässä on jonkinlainen sukupolvienkin ero. Minä olen kasvanut siihen, että kaikkea hamstrataan, koska joskus sitä voi vielä tarvita. En ole minkään sortin konmarittaja.
Nyt mietin, pitäisikö minun kuitenkin alkaa tehdä kuolinsiivousta, vaikka toivottavasti elän vielä vuosia.
Mitä minun kannattaisi tehdä? Tottelenko lapsia ja raivaan tavarat kiertoon? Entä jos he iän karttuessa tulevat katumapäälle ja haluavat sittenkin suvun tärkeitä tavaroita?
Onko tuttua? Minulle kävi näin kun tarjosin lapsenlapsilleni aarteita omaan kotiin. Jotenkin surullista.
Kommentit (911)
Näistä perintöhuonekaluista tulee mielikuva isoista rumista puisista kirjahyllyistä ja nahkasohvista. Ja astioista, jotka ei ole millään tavalla käytännöllisiä tai kauniita. Lisäksi liinavaatteita, lakanat liian lyhyitä ja pöytäliinat pitsireunaisia mummoliinoja. Kalastajalangasta tehtyjä päiväpeittoja ja pyöreitä pöytäliinoja. Jotain räikeitä seinälle ripustettavia seinävaatteita, riemunkirjavia epämääräisen mittaisia räsymattoja.
Se kuka näitä säästää lapsilleen niin voi sisustaa oma kämppänsä niillä. Perikunta sitten hävittää, myy tai ottaa ne talteen. Älkää ohjailko aikuisten lastenne elämää vaan antakaa heidän tehdä elämästä oman näköistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suvun vanhat esineet pitäisi kyllä säästää.
Voisivatko he myöhemmin kiinnostua.
Meillä lapsenlapset ovat aina olleet kiinnostuneita vanhempiensa tavaroista. Vievät mukanaankin. Myös lastemme kanssa on sovittu joidenkin heidän tavaroidensa antamisesta joululahjoiksi heidän lapsilleen.
Huutokauppakeisari hakee "romusi" mielellään ja maksaakin niistä pitkin hampain 100 €. Saat sitten katsella myöhemmin iloisin mielin tv:stä, kun joku toinen henkilö niitä arvostaa. Ja arvoostahan keisarikin näistä saatavaa arviolta kymmenkertaista palkkiotaan.
Vierailija kirjoitti:
Suvun vanhat esineet pitäisi kyllä säästää.
Voisivatko he myöhemmin kiinnostua.
Uskoisin kans että jossain vaiheessa alkaa kiinnostaa, jos nyt vielä ovat kovin nuoria. Toki haluavat tehdä pesäeroa ja päättää itse jos ovat juuri muuttaneet kotoa. Paluu juurille-vaihe tulee sitten myöhemmin, jos on tullakseen.
Sinuna säästäisin tavarat vielä , jos siis eivät vie kohtuuttomasti tilaa ja häiritse normaalia elämääsi. Ja jos eivät myöhemminkään niitä huoli niin kuolinpesää siivotessa sitten hävittävät itse. Ei ole sinun murheesi siinä kohtaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suvun vanhat esineet pitäisi kyllä säästää.
Voisivatko he myöhemmin kiinnostua.
Uskoisin kans että jossain vaiheessa alkaa kiinnostaa, jos nyt vielä ovat kovin nuoria. Toki haluavat tehdä pesäeroa ja päättää itse jos ovat juuri muuttaneet kotoa. Paluu juurille-vaihe tulee sitten myöhemmin, jos on tullakseen.
Sinuna säästäisin tavarat vielä , jos siis eivät vie kohtuuttomasti tilaa ja häiritse normaalia elämääsi. Ja jos eivät myöhemminkään niitä huoli niin kuolinpesää siivotessa sitten hävittävät itse. Ei ole sinun murheesi siinä kohtaa.
Näin voi hyvinkin käydä. Kymmenen vuoden päästä kyselevät jonkun astiaston tai maljakon perään. Mutta AP:lla ei ole velvollisuutta noita säilytellä, toki jälkikasvullakaan ei ole velvollisuutta niitä ottaa. Minä sanoisin, että myy ja käytä saadut rahat itseesi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun minun lapseni kasvoivat aikuisiksi ja muuttivat pois kotoa, sanoin, että he voisivat ottaa mukaansa käyttötavaroista ja muuta vastaavaa oman mielensä mukaan. Aika vähän he veivät omiin koteihinsa, lähinnä astioita, aterimia, parit verhoit ja yhden hyvän sängyn. Siinä tuli käytyä läpi kaikki tavarat, ja jäi selvä mielikuva siitä, mikä heitä kiinnosti.
Kummitätini tyhjensi loma-asuntonsa: sain ottaa, mitä halusin. Otin kaksi pientä vaaleanpunaista haarukkaa, muistoksi hänestä. Häälahjaksi sain pitsiset lakanat, kirjaillut hänen alkukirjaimillaan. Meillä oli samat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama juttu ! Isovaarin raappahousut ei nuorisolle kelpaa, eivätkä mummuvainaan lohenpunaaset kalsarit .
Vierailija kirjoitti:
Romuista sentään pääsee eroon, mutta ajatelkaa niitä onnettomia, jotka perivät vanhoja omakotitaloja syrjäseuduilta.
Kulut ja verot juoksee, mutta myytyä et saa millään. Ainoa toivo, että palokunta polttaa harjoituksena.
Kannattaa siinä kohtaa käydä polttamasta se talo. Se menee kumminkin rosvoretkillä käyvien ulkomaalaisten, pyromaanien tai huumehönnien syyksi. Niitähän on kaikkialla. Semmosen kun perii, niin turha toivo, että sen joku palokunta käy harjoituksena polttamassa. Ei vaan tuuri riitä siihen semmoseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näistä perintöhuonekaluista tulee mielikuva isoista rumista puisista kirjahyllyistä ja nahkasohvista. Ja astioista, jotka ei ole millään tavalla käytännöllisiä tai kauniita. Lisäksi liinavaatteita, lakanat liian lyhyitä ja pöytäliinat pitsireunaisia mummoliinoja. Kalastajalangasta tehtyjä päiväpeittoja ja pyöreitä pöytäliinoja. Jotain räikeitä seinälle ripustettavia seinävaatteita, riemunkirjavia epämääräisen mittaisia räsymattoja.
Se kuka näitä säästää lapsilleen niin voi sisustaa oma kämppänsä niillä. Perikunta sitten hävittää, myy tai ottaa ne talteen. Älkää ohjailko aikuisten lastenne elämää vaan antakaa heidän tehdä elämästä oman näköistä.
No eihän tommoset kelpaa niille, joilla on kodin sisustus kokonaan valkoista tai mustaa. Ei ota, jos tykkää modernista ilmeestä, jonka pitäisi olla jopa futuristista. Kaikki vanha nähdään museokamana.
Odottakaapa vain perunkirjoituksia - silloin kyllä kelpaa vaikka se jäljelle jäänyt kaffeekupin puolikas, ja siitä jopa tapellaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suvun vanhat esineet pitäisi kyllä säästää.
Voisivatko he myöhemmin kiinnostua.
Uskoisin kans että jossain vaiheessa alkaa kiinnostaa, jos nyt vielä ovat kovin nuoria. Toki haluavat tehdä pesäeroa ja päättää itse jos ovat juuri muuttaneet kotoa. Paluu juurille-vaihe tulee sitten myöhemmin, jos on tullakseen.
Sinuna säästäisin tavarat vielä , jos siis eivät vie kohtuuttomasti tilaa ja häiritse normaalia elämääsi. Ja jos eivät myöhemminkään niitä huoli niin kuolinpesää siivotessa sitten hävittävät itse. Ei ole sinun murheesi siinä kohtaa.
Näin voi hyvinkin käydä. Kymmenen vuoden päästä kyselevät jonkun astiaston tai maljakon perään. Mutta AP:lla ei ole velvollisuutta noita säilytellä, toki jälkikasvullakaan ei ole velvollisuutta niitä ottaa. Minä
Ois pitänyt ottaa itselle niitä seitkytluvun tavaroita silloin aikoinaan, kuten se punainen pannu, jonka kannessa oli se muovinen nuppi. Siitäkin huudetaan nykyisin hyvää hintaa, kun sitä on ruvettu arvostamaan.
kaksi kuolinpesää tyhjentäneenä, sanoisin myös niille lapsillenne, että älkää myöskään vaatiko vanhempianne säilyttämään niitä tavaroita, vaan tehkää omillenne muuttaessanne heti selväksi haluatteko niitä omia lapsuuden kamoja vai ette. Tiedän oman ikäisistäni montakin tapausta, jossa edelleen pohditaan vuosikaupalla että ehkä mä sitten joskus haluan, ja kun jälkeläisiä on useampi, niin siinä on vanhemmilla sitten pihavarastot ja vintit täynnä niitä pahvilaatikoita, jotka pullistelee niitä "ehkä sitten joskus" -kamoja. No omat kuolinpesänsä sitten joutuvat kuitenkin aikanaan tyhjentämään, vaikka eläkkeellä olevat vanhemmat olisivat jo elinaikanaan ehtineet ne hävittää, jos olisi ollut lupa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eli hamstraaja yllättyy, kun lapsensa ei halua olla hänen tavaroidensa roskasankona.
Luit ihan virheellisesti. Tämä henkilö luuli tavaroitaan arvokkaiksi, ei pitänyt niitä roskina, jotka kaipaavat roskasankoa. Oli pettynyt, kun nuoret eivät pitäneet niitä arvokkaina.
Oletko muussakin elämässä sellainen, että luet ja näet kaiken omien ennakkoluulojesi läpi? Sinulla ei varmaan ole sen takia paljon läheisiä ihmisiä. Keskustelut ovat vaikeita sellaisen ihmisen kanssa. Riitoja syntyy helposti.
Mulla on sama tilanne edessä. Esikoinen on asunut ulkomailla jo pitkään, ja nuorimmaiset ei piittaa mistään mun "aarteista". Äidilläni on myös kaikenlaista, ja hänen lapsillaan ja osalla lapsenlapsiakin on jo omat kodit.
Jos äitini kuolee ennen minua, haluan jotain hänen tavaroistaan, vaikka mulla ei tilaa olekaan. Kyllä joutuu jo nyt viisikymppisenä karsimaan omat kamansa, ja on äitikin toki karsinut myös. Mutta tavaraa on edelleen paljon.
Mä olen ajatellut niin, että tässä kun ehdin, laitan oikeasti tavaroiden takapuolelle tai pohjaan hintalapun valmiiksi, niin lapset tietävät sitten minkä arvoisia ne on, kun ovat uhanneet tilata pihaan vaan vaihtolavan kun minusta aika jättää.
Minä kyllä jätän sellaiset tavarat jotka oikeasti on kulttuurihistoriallisesti tärkeitä ja suvulle tärkeitä, vaikka niitä ei omat lapset huoli, niin ehkä joku lapsenlapsista on kiinnostunut suvun historiasta ja muutenkin vanhoista jutuista. Nehän on aarteita.
Toisen aarteet, rakkaat esineet ja muistot eivät ole niin tärkeitä muille ihmisille, että pitäisi raahata kotiinsa jotain "harvinaisia ja arvokkaita esineitä".
Olen saman edessä.. Meillä on mummon virkkaamia pitsiteunaisia lakanoita, jotka eivät kestä nykyajan pyykkäystä ja ovat liian lyhyitä nykyajan sänkyihin.
Meillä on astiastoja, jotka eivät mahdu kaappeihin ja joita ei voi pestä koneessa.
Meillä on navetallinen roinaa, joita ei voi heittää pois. On rikkinäinen reki, hevosen tavaroita ja kaikkea...
Meillä ei ole varastoa ja asunnossakin vain 90 neliötä viidelle hengelle. Missä tätä tavaraa olisi tarkoitus säilyttää?
En mäkään silloin 20 vuotiaana halunnut mitään, kun muutinkin usein. Vasta 25 v, kun ostin ensiasunnon, sinne kelpasi.
Kuolinsiivous on järkevää. Vuoden verran myynyt yht satoja tavaroita vintedissä
Vierailija kirjoitti:
Odottakaapa vain perunkirjoituksia - silloin kyllä kelpaa vaikka se jäljelle jäänyt kaffeekupin puolikas, ja siitä jopa tapellaan!
Kahvikuppeja on kierrätyskeskukset pullollaan ja sieltä voi löytää vielä komeampia kuin mitä ne perintönä tulleet olisivat olleet. Jos joku nyt välttämättä haluaa itselleen äitivainaan kahvikupin, niin senkun vie. Itse juon kahvini mukista, olen juonut jo kauan ja pistänyt kaikki kupit menemään, pois kaapista turhaan tilaa viemästä jo ajat sitten. Vielä joskus ex-vaimon aikaan, 2000-luvun ihan alussa, sitä tuli kahvikuppeja käytettyä. Aika on ajanut ohi. Mitään juhlia ja tilaisuuksia kun ei ole eikä tule, jonka takia tarttis laittaa kahvikupit pöytään.
Astioita on ihan tarpeeksi, samoin huonekaluja. En niitä perinnöksi ota. Eri asia on, jos joku huonekalu on oikein hieno, jolla voi sisustusta päivittää, niin siinä tapauksessa. Tosin ei ole semmoisia tulossa. Ihan on tarpeeksi kampetta ja rompetta omasta takaa, että ei mitään kippoja, kappoja ym. yhtäkään lisää tähän kämppään. Myisin osan pois, mikäli sille olisi ostajaa. Konmarittaa pitäisi, kunhan tässä joskus saa sen verran aikaiseksi. Jos saa, vahvasti epäilen, että ei tule konmaritettua. Tämmönen helvetin laiskanpullea vätysten kruunaamaton kuningas.
Ainut oikea tapa periä on saada tili täyteen rahaa. Sillä sitten ostelee rahareikää, jos kiinnostelee semmoiset.
Alue: Aihe vapaa
No ei ole sama asia, onko tavara omassa suvussa kulkenut vai joku random vanha esine.