Lue keskustelun säännöt.
Säästin lapsilleni suvun tärkeitä esineitä, mutta lapset eivät haluakaan niitä
Kodin Kuvalehti:
Olen viisikymppinen perheenäiti ja olen säästänyt lapsilleni aika paljon kaikenlaisia tavaroita, joita arvelen heidän elämässään tarvitsevan.
Joillakin tavaroilla on ihan vain tunnearvoa, kuten lasten vanhoilla leluilla ja vaatteilla. Osa esineistä on mielestäni rahallisestikin arvokkaita, kuten suvussa pitkään kulkeneet huonekalut ja astiastot.
Kaksi lapsistani on jo muuttanut pois kotoa, ja kuopuskin lähtee pian. Nyt he ovat yksi toisensa jälkeen ilmoittaneet minulle, etteivät halua lapsuudenkodista juuri mitään omiin koteihinsa. Huonekalut eivät kuulemma sovi sisustukseen, eivätkä astiat ja vaatteet miellytä silmää.
He sanovat, että laita äiti ne tavarat vain kiertoon, mutta enhän minä raaskisi.
Totta kai lapsillani on oikeus tehdä omat päätöksensä, mutta kyllä tämä minusta pahalta tuntuu. En kehtaa myöntää lapsilleni enkä melkein itsellenikään, että olen vähän loukkaantunut heidän kommenteistaan.
Varmasti tässä on jonkinlainen sukupolvienkin ero. Minä olen kasvanut siihen, että kaikkea hamstrataan, koska joskus sitä voi vielä tarvita. En ole minkään sortin konmarittaja.
Nyt mietin, pitäisikö minun kuitenkin alkaa tehdä kuolinsiivousta, vaikka toivottavasti elän vielä vuosia.
Mitä minun kannattaisi tehdä? Tottelenko lapsia ja raivaan tavarat kiertoon? Entä jos he iän karttuessa tulevat katumapäälle ja haluavat sittenkin suvun tärkeitä tavaroita?
Onko tuttua? Minulle kävi näin kun tarjosin lapsenlapsilleni aarteita omaan kotiin. Jotenkin surullista.
Kommentit (911)
Nro 193 milleniaaliäiti jatkaa:
Se, että nuori polvi (oli kyse sitten parikymppisestä tai itseni kaltaisista perheellisistä kolmi-nelikymppisistä) ei ole kiinnostunut perintötavaroista EI tarkoita, että meillä olisi tavaran suhteen epäekologinen kertakäyttökulttuuri. Alkuperäisessä kirjoituksessa kerroinkin, että meillä on paljon kierrätettyjä huonekaluja: on ruokapöydän tuolit, senkki, pari siroa nojatuolia, vanha lipasto, jopa vitriinikaappi ja kirjahylly. Ydin on kuitenkin se, että kaiken pitää olla a) käyttötavaraa, b) vastaanottajalle mieluista ja c) mahtua kotiin.
Ensimmäiseen kahteen asuntooni en ottanut vanhemmiltani kuin joitain pieniä käyttöesineitä, sillä tilaa ei kertakaikkiaan ollut. Sittemmin olemme ottaneet vastaan tavaraa, joille meillä on tarve tai jolla olemme voineet korvata jonkun halvan Ikea-huonekalun (jotka on myyty torissa). Minulla on kuitenkin perinteisempi maku ja iso omakotitalo, eli voin jotain ottaa vastaankin. Veljeni asuu pienessä ja modernissa asunnossa, ei hän halua sinne rokokoosohvaa äidiltäni, vaikka vanhemmistaan välittääkin.
Täälläkin on mainittu tavaroita, joita meille on tarjottu: kahviastiastoja, pöytäliinoja, verhoja jne. En ota näitä vastaan, koska meillä ei kertakaikkisesti ole käyttöä: yhdet kahvikupit juhlia varten on jo, meidän massiivinen ruokapöytä on liian iso vanhoille liinoille, ikkunat liian korkeita verhoilla jne. Mieluummin nämä veisi kirpputorille, jossa joku voi ehkä ihastuakin ja vaikka kierrättää materiaalin ompelemalla vanhoista tekstiileistä jotain uutta.
Mitä taas muihin suvun tavaroihin tulee: tavarakokoelman kuratointi olisi todella tärkeää. Vanhemmillani on vanhoja valokuvia sekä omasta elämästään että kuolinpesiltä perittyinä lukuisia banaanilaatikoita. Minä en tunnista näistä kuvista juuri ketään, ja kun ne aikanaan minulle päätyvät, suurin osa lentää roskiin. Säästän todennäköisesti vain hääkuvat jne. itsestäänselvät sekä ne, joissa olevat ihmiset tunnistan. Oi jos vanhempani jo eläessään kävisivät kuvat läpi, karsisivat ylimääräiset ja kirjoittaisivat jäljelle jääviin kontekstin taakse, esim. Helli-mummi Imatran kotitalon edessä. Näin niitä jäljelle jääneitä kuvia kannattaisi säästää tuleville polvillekin!
Ja totuus on, ettei sitä määränsä enempää muistoja tarvitse yksittäisistä ihmisistä. Minulla on edesmenneeltä isoäitiltäni muutama pieni taulu, hääkuva, muutama hopeakoru ja ennen kaikkea paljon yhteisiä muistoja. Tiedän äitini säästäneen pienen museon edestä muistoja omasta äidistään minulle perinnöksi. Mitään niitä en ole vailla, minulle edesmennyt mummi elää muistoissa ja noissa muutamassa jo kodissamme olleessa esineessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Säästä niitä vielä. Kun lapset vanhenevat niin saattavat hyvinkin kiinnostua suvusta ja suvussa kulkeneista esineistä. Kuten myös niistä Iittaloista ja Marimekoista mitä sinulla on.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minulle kelpaa tehdä kirppislöytöjä tavaroista, joiden arvoa omistaja ei selkeästi ole tajunnut.
No kaikille sillä tavaran rahallisella arvolla ei oikeasti ole mitään merkitystä. Tavarat joilla on tunnearvoa ei edes päädy kirppareille. Tuskin sinäkään kenenkään tunnearvoesineestä edes mitään maksaisit.
Niistä vanhoista Arabian astioista ja kristallilaseista eikö joku aika sitten varoitettu käyttämästä niitä, koska kristallilaseissa on liikaa lyijyä ja posliiniastioistakin sai liikaa jotain pitoisuutta? Turvallisinta pitää ne koriste-esineinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olem viisikymppinen ja jouduimme siskoni kanssa viime vuonna käymään lähes kaikki äitimme tavarat läpi, kun hän muutti hoivakotiin. Oli paljon sellaista, mitä halusimme omiin koteihimme, myös isovanhemmiltamme jäänyttä tavaraa, jota äiti oli säilyttänyt.
En kuitenkaan olisi kaksi- tai vielä kolmekymppisenökään ollut kiinnostunut tuosta tavarasta, mutta niin vain iän myötä mieli muuttuu ja esineissä alkaa nähdä nostalgia-arvoakin. Eli jos teillä vaan on tilaa säilyttää, niin ei kannata kaikesta hankkiutua eroon!
On täällä sentään joku "järkeväkin" kommentoimassa - oli hyvä kommentti 👏👏👏!!!
Se varsinkin tuossa kommentissa oli järkevää, että perinnön saaneet siskokset eivät ruvenneet tyrkyttämään tavaroita lapsilleen ja vetäneet hernettä nenään, jos he olisivat kieltäytyneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyse ei ole roskista. On Marimekkoa, Iittalaa, Kerman Savea, itsetehtyjä liinoja, pöytähopeita, suvussa kulkeneita, kristallilaseja, käsitöitä jne. Kokonaisia astiastoja.
Eli rurhanpäiväistä krääsää ja kaappien täytettä. Ei kukaan noita enää esille laita tai käytä.
Ovatko hopeiset aterimet krääsää?
On ne. Romuhopeasta ei paljoa saa ja e on epäkäytännöliset. Aina saa olla kiillottamssa ja pitää käsin pestä.
Voi, voi, on se ikävää kun kaikkea ei voi tunkea sinne tiskikoneeseen, kun mitään ei viitsitä tehdä 😈!!! Itse kiillota hopeani ne
Montako kertaa olet elämässäsi syönyt hopea-aterimilla jos suussasi maistuu "metalli"?!? 55 vuoden aikana en ole maistanut "metallin" makua, vai hyvän ruuan maun 🤣👍.
Meidän lukiolaispoika haluaisi ottaa käyttöön mummon 60-luvun jakkutakkeja. Ei saa, mutta sen sijaan olisi tarjolla viikatteita, kirveitä ja muuta sen sellaista. Kyllä nuoriso osaa arvostaa vanhaa ja hyvin tehtyä. Mutta vaan, jos sille on käyttötarkoitus. Sen sijaan on surullista, että vanhempi polvi ei arvosta nuoria omina itsenään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ketjun lopputulema: nykynuoriso tyhmiä ja laiskoja.
Ja aiempi sukupolvi marttyyri narsisteja, jotka kiristää ja syyllistää omilla tavaroillaan.
Vierailija kirjoitti:
Säästä niitä vielä. Kun lapset vanhenevat niin saattavat hyvinkin kiinnostua suvusta ja suvussa kulkeneista esineistä. Kuten myös niistä Iittaloista ja Marimekoista mitä sinulla on.
Eikö se ole vähän surullista jos suvun muisto on jossain Marimekon rievussa? Sen ymmärrän jos kyse on jostain vaikka vanhemman tai isovanhemman itse suunnitelemasta tai tekemästä koristeesta/käyttötavarasta/tms., mutta että kaupasta ostettu massatuotettu rompe on tunnearvoltaan suvun identiteetin ytimessä -- muulle kuin Paakkasen suvulle -- tuntuu todella köyhälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyse ei ole roskista. On Marimekkoa, Iittalaa, Kerman Savea, itsetehtyjä liinoja, pöytähopeita, suvussa kulkeneita, kristallilaseja, käsitöitä jne. Kokonaisia astiastoja.
On suorastaan sääli ja häpeäkin ettei nykynuoret arvosta mitään vanhoja perinteitä, ei astiastoja, hopeita, ym mikä voi olla rahallisestikin arvokasta. Ottaisivat vastaan vaikka "varastoon" myykööt sitten ne aikanaan jos ei iän myötä "viisastu" ja ala arvostamaan "perheen / suvun" aarteita"!!!
Muuttakoon sitten ne euroiksi ja ostakoon Ikean "laatutuotteita...!!"
Miksi nykyajan vanhukset ei arvosta niitä sen vertaa, että haluaisivat itse niitä pitää? Miksi ne niin hirveän tärkeät tavarat pitää väkisin työntää
Älä kanna sinä siitä murhetta, se kyllä hoituu ilman sinun vittuiluasikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyse ei ole roskista. On Marimekkoa, Iittalaa, Kerman Savea, itsetehtyjä liinoja, pöytähopeita, suvussa kulkeneita, kristallilaseja, käsitöitä jne. Kokonaisia astiastoja.
On suorastaan sääli ja häpeäkin ettei nykynuoret arvosta mitään vanhoja perinteitä, ei astiastoja, hopeita, ym mikä voi olla rahallisestikin arvokasta. Ottaisivat vastaan vaikka "varastoon" myykööt sitten ne aikanaan jos ei iän myötä "viisastu" ja ala arvostamaan "perheen / suvun" aarteita"!!!
Muuttakoon sitten ne euroiksi ja ostakoon Ikean "laatutuotteita...!!"
Mihin varastoon? Tarkoitatko jotain kellarikopperoa, jossa käy rosvot kerran vuodessa?
Jos et ymmärrä mitä varasto tarkoittaa lainaus
Minä vuorostani säälin kaikkia kommenttejasi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suvun vanhat esineet pitäisi kyllä säästää.
Voisivatko he myöhemmin kiinnostua.
Museoita ja vanhan tavaran myyjiä on vaikka millä mitalla ympäri Suomea. Jos on hyvää tavaraa, eikö voi myydä tai lahjoittaa niille? Vieläkin on olemassa ihmisiä, jotka arvostavat menneiden sukupolvien työtä, vaikka juuri omassa perheessä/suvussa ei olisi.
Eli tarkoitat, on parempi antaa ilmaiseksi "trokajille" jotka myyvät ne hyvällä voitolla kirpparilla tai antiikkiliikkeissä, mitäänhän ne eivät niistä maksa myyjälle...!!
Harmittaa, vaikka minun onni, löysin kirpparilta jonkun "mummun" kuolin pesästä Iittalan singneeratun "lasiastian" 2:lla eurolla. Oli Tapio Wirkkalan "yhden ruusun maljakko" vuodelta 1955, näytin "vuosia sitten " sitä Iittalassa, arvoksi sa
Mitä harmittelemista tuossa on? Win-win tilanne. Myyjä pääsi eroon tarpeettomasta tavarasta, sinä sait itsellesi mieluisan tavaran hyvään hintaan. Miksi ylipäätään mietit ja murehdit jonkun ventovieraan tavaroita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo yhden sukupolven kakkulapiokiima on kyllä jotenkin outo ilmiö. Olivat ostamassa kaikille kakkulapiota, elämästä ei kerta kaikkiaan tule mitään ilman sitä.
Vierailija kirjoitti:
Nro 193 milleniaaliäiti jatkaa:
Se, että nuori polvi (oli kyse sitten parikymppisestä tai itseni kaltaisista perheellisistä kolmi-nelikymppisistä) ei ole kiinnostunut perintötavaroista EI tarkoita, että meillä olisi tavaran suhteen epäekologinen kertakäyttökulttuuri. Alkuperäisessä kirjoituksessa kerroinkin, että meillä on paljon kierrätettyjä huonekaluja: on ruokapöydän tuolit, senkki, pari siroa nojatuolia, vanha lipasto, jopa vitriinikaappi ja kirjahylly. Ydin on kuitenkin se, että kaiken pitää olla a) käyttötavaraa, b) vastaanottajalle mieluista ja c) mahtua kotiin.
Ensimmäiseen kahteen asuntooni en ottanut vanhemmiltani kuin joitain pieniä käyttöesineitä, sillä tilaa ei kertakaikkiaan ollut. Sittemmin olemme ottaneet vastaan tavaraa, joille meillä on tarve tai jolla olemme voineet korvata jonkun halvan Ikea-huonekalun (jotka on myyty torissa). Minulla on kuitenkin perinteisempi maku ja iso omakotitalo, eli voin jotain ottaa vas
Anna hyvä ihminen ne valokuvat Kansallismuseoon tai -arkistoon. Siellä ne ovat tuleville polville etenkin digitoituna näytettävissä ja nuoremmat ikäluokat saavat käsitystä kuinka ennen elettiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Säästä niitä vielä. Kun lapset vanhenevat niin saattavat hyvinkin kiinnostua suvusta ja suvussa kulkeneista esineistä. Kuten myös niistä Iittaloista ja Marimekoista mitä sinulla on.
Eikö se ole vähän surullista jos suvun muisto on jossain Marimekon rievussa? Sen ymmärrän jos kyse on jostain vaikka vanhemman tai isovanhemman itse suunnitelemasta tai tekemästä koristeesta/käyttötavarasta/tms., mutta että kaupasta ostettu massatuotettu rompe on tunnearvoltaan suvun identiteetin ytimessä -- muulle kuin Paakkasen suvulle -- tuntuu todella köyhälle.
Voi jessus. Tämä kommentoija ainakin on niitä, joiden mukaan hautajaisiin voi mennä arkivaatteissa.
Nro 283: Asiaa kirjoitit. Mä olen aina ollut kierrätyksen kannalla ja jos jollain on ollut jotain itselleen tarpeetonta, mutta jolle taas mulla on käyttöä, olen mielelläni ottanut vastaan. Sen takia mulla on nytkin olohuoneen pöytä täynnä naapurin vanhoja astioita. Käyn niitä taas läpi ja valitsen sellaiset, joille mulla on käyttöä. Sen jälkeen pistän lopuista valokuvan paikalliseen roskalavaryhmään (ja vain nouto, en todellakaan ala pakkaamaan ja postittamaan) ja ne, joita kukaan ei halua edes ilmaiseksi, menee roskiin.
Mun sisko on harrastanut sukututkimusta jo vuodesta 1974 lähtien, joten kaikki suvun kuolinpesistä löytyneet valokuvat, kirjeet yms on jo vuosikymmeniä päätyneet mun siskolleni. Joskus aikoinaan ajattelin, että kun jään eläkkeelle, laitan kaikki valokuvat albumeihin. Noh, sitten yksi jo edesmenneistä kissoistani päättikin pissata valokuvalaatikkoon, joten eipä ole tuotakaan urakkaa enää. On mulla jotain valokuvia albumeissa, mutta aika vähän. Viime kesänä hävitin kaikki päiväkirjani ja kirjeeni. Säästin vain yhden kirjeen, jonka äidinäitini oli kirjoittanut mulle. Hän siis kuoli, kun olin 9v ja hän oli postittanut sen kirjeen äidilleni ja kertonut, että se pitää antaa mulle sitten, kun olen aikuinen. Äiti oli laittanut sen kirjeen väliin mun syntymätodistukseni. Nämä säästin, koska niillä on mulle tunnearvoa.
En ole koskaan pitänyt itseäni mitenkään erinomaisena, merkittävänä tai tärkeänä ihmisenä, jota pitäisi muistella vielä sadan vuoden päästäkin edes hypistelemällä jotain pöytäliinaa, jonka olen joskus virkannut. Tai lukemalla mun teinivuosieni päiväkirjoja. Olen joskus kuullut sanonnan, että ihminen kuolee 3 kertaa. Ensimmäisen kerran, kun sydän pysähtyy. Toisen kerran, kun ruumis haudataan. Ja kolmannen kerran, kun kukaan ei enää lausu sun nimeäsi. Mulla ei ole mitään tarvetta sille, että joku vielä sadan vuoden päästäkin lausuisi mun nimeni.
Noiden vanhojen Marimekkojen puolustukseksi voi sanoa sen verran että ne vanhan ja kotimaisen tuotannon tekstiileiden värit ja materiaalit on kestäneet aikaa ja käyttöä ja jotkut vanhat kuosit jo poistuneet tuotannosta. Mutta nämä vetoaa oikeastaan enemmän kyseisen merkin keräilijöihin, ym. vintage-retro-harrastajiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyse ei ole roskista. On Marimekkoa, Iittalaa, Kerman Savea, itsetehtyjä liinoja, pöytähopeita, suvussa kulkeneita, kristallilaseja, käsitöitä jne. Kokonaisia astiastoja.
On suorastaan sääli ja häpeäkin ettei nykynuoret arvosta mitään vanhoja perinteitä, ei astiastoja, hopeita, ym mikä voi olla rahallisestikin arvokasta. Ottaisivat vastaan vaikka "varastoon" myykööt sitten ne aikanaan jos ei iän myötä "viisastu" ja ala arvostamaan "perheen / suvun" aarteita"!!!
Muuttakoon sitten ne euroiksi ja ostakoon Ikean "laatutuotteita...!!"
Ei meillä ole kodissa mitään ylimääräistä varastoa. Ei minkäänlaista.
Omiakin karsitaan koko ajan että mahdutaan olemaan.
Tai olisiko ihan, että elämässä on muutakin tekemistä kuin myydä kirpparilla roinaa. Hinnoitella, roudata, siistiä pöytää muutaman hikisen euron vuoksi. Ei todellakaan ole sen arvoista. Hankin mieluummin ihan itse tavarat, jotka kotiini haluan. Tämä koskee myös lahjoja, joita en mielelläni ota vastaan.