Millaisia ovat kovia kokeneet ihmiset , jotka eivät ole murskautuneet vastoinkäymisten alle?

Vierailija kirjoitti:

Me olemme reippaita ja onnellisia, emme ole itse valinnoillamme lisänneet niitä ongelmia. Kamalasta lapsuudesta huolimatta kun ei itse valitse liikaa tyhmyyksiä (kaikki valitsevat joskus väärin), elämästä voi hyvin tulla hyvää.

Mistä pitää luopua on kaikki valittaminen, ja vertaileminen niihin joilla on ollut helpompaa. Aina jollakin on, mutta kun katsotaan maailmalaajuisesti, yleensä ihmisillä on paljon vaikeampaa kuin köyhimmälläkään suomalaisella.

Pitää olla maalaisjärkeä, ammatti joka työllistää ja jossa on hyvä palkka, nämä kaikki ovat hankittavissa myös köyhän lapselle, jos hokso vaan riittää. Moni menee mistä aita on matalin ja hankkii päihdeongelmia jne, se on sitä tyhmää valintaa.

On kuitenkin hyvä muistaa, että monilla lapsuudessa traumatisoituneilla ei vaan yksinkertaisesti ole työkykyä ja terveyttä. En itse näe, että köyhyys olisi sellainen tekijä, joka esimerkiksi kouluttautumista estää, mutta mielenterveyden menettäminen sen voi tehdä. Ja jos ajattelee suomalaista köyhyyttä, se on subjektiivista. Ei täällä nälkää tarvitse rahan takia nähdä. 

Vierailija kirjoitti:

Läheisten tuki. En kuvittele että ilman olisin selvinnyt.

No eipä kuule ole kaikilla ollut vaan yksin pitänyt selvitä.

Väkivaltainen parisuhde kumppanin kanssa jonka johdosta menetin myös työpaikkani, siellä käännettiin vaan tylysti selkä. Eksä myös eristi minut muista ihmisistä. Sen jälkeen suhteeseen ihmisen kanssa ja tuli kaksi lasta. Dumppasi tylysti koska "kyllästyi arkeen" ja otti lapset. Minä olen siis se lasten äiti. Toinenkin työpaikka kohteli kuin roskaa, loppujen lopuksi olisi 4 tunnissa pitänyt tehdä 8 tunnin edestä yksin hommia. Sanoin itseni irti siitä paskasta. 

Tämänhetkinen tilanne: töissä ja parisuhteessa, lapsia tapaan säännöllisesti. Huumorintajusta tullut todella kyseenalaista, lähtökohtaisesti en tykkää ihmisistä ja olen introvertti. Melkein kertaalleen erakoitunut. Tietyntyyppinen oma tasapaino on lähtenyt lopullisesti, en tule enää ikinä olemaan sama kuin joskus "parhaimpina päivinäni". Sentään holia tai huumeita en ole sortunut käyttämään.

Muiden tukea yliarvioidaan. Samoin "ammattilaiset" opettavat, että miten ihminen ei ilman heidän vuosien terapioita voi kaskaan olla onnellinen ja työkykyinen. Silkkaa jaskaa, useimmat kovan lapsuuden eläneet menestyy maailmassa ihan ok, ja ilman näitä "tukia", mitä ne onkaan. Harva hyötyy siitä, että käy kerran viikossa jauhamassa tunteistaan, enemmän hyödyttäisi juoksulenkki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumatisoituneita ja henkisesti loppu tai sekaisin.

Eivät ole ..tuommoset eivät selviä kovista kolhuista .

Tuo on jäljellä selvittyään

Duodanuin. Jokaisella vanhahkolla ihmisellä on koettuna ainakin joidenkin sukulaisten kuolema väkisinkin. Eli kovia on koettu. Joten vastaan että kaikenlaisia.

Jotain yli-ihmismyyttiä rakentavilla asia lienee toinen.

Vierailija kirjoitti:

Muiden tukea yliarvioidaan. Samoin "ammattilaiset" opettavat, että miten ihminen ei ilman heidän vuosien terapioita voi kaskaan olla onnellinen ja työkykyinen. Silkkaa jaskaa, useimmat kovan lapsuuden eläneet menestyy maailmassa ihan ok, ja ilman näitä "tukia", mitä ne onkaan. Harva hyötyy siitä, että käy kerran viikossa jauhamassa tunteistaan, enemmän hyödyttäisi juoksulenkki.

Näin minäkin uskon. Se joku voima tulee ihmisen sisältä ja joillain sitä vain on enemmän kuin toisilla. Näitäkin kertomuksia täällä kun lukee niin ei kovin kova ja selvinnyt kuva kyllä kaikista tule mutta hyvähän se on niin itsestään uskoa jos se nyt on se minkä avulla jaksaa eikä lysähdä lopullisesti.

He EIVÄT ole uhriutujia ja syytä kaikesta menneisyyttään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa. Voin kertoa omasta kokemuksesta.

Mun vanhemmat päihdeongelmaisia, väkivaltaakin oli ja mut huostaanotettiin. Olin laitoksissa ns. musta lammas, joka sai koko ajan rangaistuksia, vaikka olin ihan tavallinen nuori, en juonut tai riekkunut missään yötä myöten. Mulla oli vaan luottamusongelmia. Olin useammassa laitoksessa. Toinen vanhempi kuoli hiljattain, elossa olevalla mt ongelmia.

Ollessani teini koko suku pirstaloitui, pari sukulaista kuoli ja tapahtui asioita, joiden takia kukaan ei ole väleissä keskenään. 

Tapasin miehen, joka joi ja aloin itsekin juomaan aika usein. Sai häädön ja muutti mun luokse ilman ennakkovaroitusta. Oli korviaan myöten veloissa kertomatta siitä mulle.

Niinä vuosina kaikki isovanhemmat sairastuivat Alzheimeriin ja joutuivat laitokseen.

Sitten vaan päätin eräänä iltana, että nyt riittää juominen ja sanoin miehelle, etten ja

 

"Miksi alapeukkua? Kysyn ihan tosissani

Sama"

Palstalla on paljon oikeaoppisia uskovaisia naisia. Ne ei ymmärrä buddhalaisuutta saati sitä, että samalla voi tykätä Raamatusta. Ne alapeukuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Duodanuin. Jokaisella vanhahkolla ihmisellä on koettuna ainakin joidenkin sukulaisten kuolema väkisinkin. Eli kovia on koettu. Joten vastaan että kaikenlaisia.

Jotain yli-ihmismyyttiä rakentavilla asia lienee toinen.

Just näin. Kaikki ovat kokeneet tai tulevat kokemaan kovia. Ihminen vain on taipuvainen pitämään omaa kärsimystään ainutlaatuisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me olemme reippaita ja onnellisia, emme ole itse valinnoillamme lisänneet niitä ongelmia. Kamalasta lapsuudesta huolimatta kun ei itse valitse liikaa tyhmyyksiä (kaikki valitsevat joskus väärin), elämästä voi hyvin tulla hyvää.

Mistä pitää luopua on kaikki valittaminen, ja vertaileminen niihin joilla on ollut helpompaa. Aina jollakin on, mutta kun katsotaan maailmalaajuisesti, yleensä ihmisillä on paljon vaikeampaa kuin köyhimmälläkään suomalaisella.

Pitää olla maalaisjärkeä, ammatti joka työllistää ja jossa on hyvä palkka, nämä kaikki ovat hankittavissa myös köyhän lapselle, jos hokso vaan riittää. Moni menee mistä aita on matalin ja hankkii päihdeongelmia jne, se on sitä tyhmää valintaa.

On kuitenkin hyvä muistaa, että monilla lapsuudessa traumatisoituneilla ei vaan yksinkertaisesti ole työkykyä ja terveyttä. En itse näe, että köyhyys oli

Mielenterveysongelmat todellakin estää kouluttautumisen ja vaikeat traumat. Miten kykenet opiskelemaan jos et muista mitään, koska työmuisti on palanut traumojen mukana? Et mitenkään. Miten edes pääset mihinkään oppilaitokseen kun haastattelijat näkee heti päältä, että olet oudon oloinen ja katsot oudosti, koska koetut traumat näkyy silmistä kärsivänä katseena ja muistamattomuus näkyy keskittymisen herpaantumisena.

Vierailija kirjoitti:

Duodanuin. Jokaisella vanhahkolla ihmisellä on koettuna ainakin joidenkin sukulaisten kuolema väkisinkin. Eli kovia on koettu. Joten vastaan että kaikenlaisia.

Jotain yli-ihmismyyttiä rakentavilla asia lienee toinen.

No joku sukulaisen kuolema ei ole trauma. Trauma on jotain sellaista missä ihmiselle tapahtuu pahoja asioita ja laiminlyöntiä päivittäin useita kertoja päivässä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Se on yksin pärjäämistä jo aivan pienenenä lapsena jolloin olisi tarvinnut tukea ja turvaa, mutta kukaan ei ole ollut läsnä sille ihmiselle. Se on jatkuvaa hylätyksi tulemista, ihmisoikeuksiesi polkemista, väkivaltaa, hyväksikäyttöä, sinun asettamista alemmas kuin koko muun maailman ihmiset ja sen toistamista sinulle joka helvetin hetki elämässä että olet arvottomampi ihmisenä kuin kasa paskaa! SE ON TRAUMA! Ei mikään v'tun sukulaisen kuolema!  Helvetti näitä pullasorsien kommentteja!

Mitä tämäkin tarkoittaa? Tuntuu että ihmiset luulee sellaisen ihmisen hymyilevän paljon vaikka usein juuri reippaudella ja naurulla piilotetaan se että sydän on vieläkin ihan verillä, jopa paetaan kohtaamasta sitä.

Suuret vastoinkäymiset murskaa ihmisen aina. Aina. Niin vahvaa (tai epäinhimillistä) ihmistä ei olekaan johon se ei vaikuttaisi. Kysymys onkin siitä että onnistuuko ihminen rakentamaan itsensä uudestaan niistä palasista. Jos todella murskaantuu kaiken sen alle niin sehän tarkoittaa että luovuttaa, kuolee pois.

Joten vastaan: juuri sellainen ihminen jollaiseksi hän on onnistunut itsensä uudelleen rakentamaan. Voi olla hiljainen tai katkera, voi olla ainakin ulkopäin hyvinvoivan oloinen, mutta joka tapauksessa elossa.

Ne ihmiset joilla on oikeasti epävakaa ja hankala lapsuus, ovat mielestäni aikuisena kaikki enemmän tai vähemmän persoonallisuushäiriöisiä. Ei mikään hetkellinen pers.muutos, vaan tulee osaksi luonnetta.

Vierailija kirjoitti:

Muiden tukea yliarvioidaan. Samoin "ammattilaiset" opettavat, että miten ihminen ei ilman heidän vuosien terapioita voi kaskaan olla onnellinen ja työkykyinen. Silkkaa jaskaa, useimmat kovan lapsuuden eläneet menestyy maailmassa ihan ok, ja ilman näitä "tukia", mitä ne onkaan. Harva hyötyy siitä, että käy kerran viikossa jauhamassa tunteistaan, enemmän hyödyttäisi juoksulenkki.

Jokelan koulusurmien jälkeen on tutkittu miksi toiset selvisivät tapahtuneesta paremmin kuin toiset. Tuloksissa korostui että perheen ja muiden läheisten tuki korostui jopa enemmän kuin ammattiapu.

Ihminen on sosiaalinen eläin. Yksin ei kukaan selviä.

Itse päihdevanhempien kanssa kasvaneena, erinäköistä väkivaltaa kokeneena yms musta kasvoi pärjäävä aikuinen (mielenterveys kyllä ajoittain oireilee). Opiskelin kolme ammattia, ei sairauspoissaoloja töistä. Yritän keskittyä hyvään elämään, terveellisiin elämäntapoihin ja itselleni mieluisiin asioihin. En syyttele menneisyyttä.

Kiitos rehellisyydestä. Itse olen ns. murskautunut mutta myös onnistunut kokoamaan itseni uudelleen. Sen hinta on kuitenkin ollut se, etten enää suhtaudu muihin ihmisiin yhtä pitkämielisesti ja ymmärtäväisesti kuin aiemmin. En ole varsinaisesti ihmisvihaajakaan enkä toivo kenellekään pahaa mutta olen joissain asioissa melko kyyninen. Empatiakykyäni on aikoinaan käytetty härskisti hyväksi eikä minulla ole enää varaa olla muille se pohjaton kaivo. Toisaalta pidän välimatkaa ihmisiin, joilla on kova tarve tuoda omaa empaattisuuttaan ja herkkyyttään esiin, koska useimmiten he ovat vain rajattomia päällepäsmäreitä, joilla on tarve "korjata" ihmisiä joissa ei ole oikeasti mitään vikaa. En siedä enää sääliä, äimistelyä ja olettamuksia ja jotkut taustastani tietävät ovat ottaneet itseensä, kun en ole suostunut kutistamaan itseäni paapottavaksi ressukaksi. Aidoissa ja vastavuoroisissa ihmissuhteissa olen edelleen avoin, myötätuntoinen ja avaramielinen. Niitä en ehkä tule solmineeksi kovin usein mutta onnekseni löydän iloa niin paljon muistakin asioista kuin ihmissuhteista. Tuntuu olevan aika yleistä traumoista selviytyneiden parissa, että ihmissuhteet ensisijaisena tai jopa ainoana ilon tuojana menettävät merkityksensä ja tilalle tulee kyky nauttia elämän pienistä asioista ihan niiden itsensä vuoksi. Ymmärrettävä muutos, koska isolla osalla meistä traumatisoituminen on tapahtunut nimenomaan vuorovaikutussuhteissa muiden kanssa.

 

Kiitos hyvästä analyysista. Komppaan paljon mitä kirjoitat. Olen itse tavallaan kääntynyt sisäänpäin, on enää vähän ihmisiä jäljellä joihin luotan. Elämässäni on ollut liian monta suurta menetystä. En edes voi niistä puhua.

Musta huumori on ollut toinen selviytymiskeino, siinä on kuitenkin omat vaaransa, Harva sitä ymmärtää, eli omassa päässään itsekseen on turvallista sitä viljellä.  

Jossain vaiheessa olin lähellä katkeroitumista, mutta työstämällä sitä kohtaloa vähillä voimillani selvisin kirkkaamman taivaan alle. Olen myös kyynistynyt. Siinä on myös hyvää, koska se lisää itsesuojeluvaistoa. 

 

Kun on tarpeeksi vastoinkäymisiä, osa musertuu, ja osa paatuu.

Paatuminen ei kerro tunnekylmyydestä, vaan kyvystä rakentaa muuri ympärilleen. Ei se ole hyvä ratkaisu, mutta joskus ainoa keino selviytyä.

Riippuu vähän missä vaiheessa nämä kovat kokemukset ovat tulleet. Jos on lapsena traumaisoitunut, sen heikentää koko loppuelämän ja pienetkin vaikeudet voi laukaista muistijäljen ja pistää toimintakyvyttömäksi. Tai sitten voi olla täysin tunteeton eikä mikään tunnu missään.

Hyvän ja turvallisen lapsuuden kokeneet kestävät aikuisajan järkytykset ja shokit oikeastaan paremmin ja terveemmin. He eivät mene tunteiden äärilaitaan, tai ainakaan jää niiden vangeiksi. Syöpä, läheisten kuolema ja tällaiset eivät saa heitä murtumaan. Ehkä koska perusturva lapsuudesta on niin hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Muiden tukea yliarvioidaan. Samoin "ammattilaiset" opettavat, että miten ihminen ei ilman heidän vuosien terapioita voi kaskaan olla onnellinen ja työkykyinen. Silkkaa jaskaa, useimmat kovan lapsuuden eläneet menestyy maailmassa ihan ok, ja ilman näitä "tukia", mitä ne onkaan. Harva hyötyy siitä, että käy kerran viikossa jauhamassa tunteistaan, enemmän hyödyttäisi juoksulenkki.

Olen samaa mieltä. Nykyaikana kuvitellaan että paras apu kaikkeen on se, että menet höpisemään jotain syntyjä syviä jonnekkin terapeutille. Minua on auttanut eniten se, että en mieti liikaa. Pahoina kausina kannattaa väsyttää itsensä fyysisesti, ei psyykkisesti, ja terapiat väsyttää psyykkisesti. Fyysinen väsymys tekee sen että kroppa voi hyvin ja nukut tarpeeksi ja se auttaa mieltä enemmän kuin epämääräiset jorinat terapeuttien kanssa.

Onhan tämä epämuodikas mielipide, mutta olen itse testannut. 

Resilienssi mitataan siinä vaiheessa kun tulee syöpädiagnoosi jonka ennuste on epäselvä ja jonka tuloksia joutuu odottamaan, eikä hoitojen jälkeenkään ole selvää miten käy. Minulla on ollut kaksi kaveria tässä tilanteessa. Toinen kesti sen, toinen ei. Se, joka kesti, oli normaalista perheestä ja se joka ei, oli traumataustalla. En usko että itsekään kestäisin, koska olen traumataustalla. Alkaisin popsimaan lääkkeitä ja huumaisin itseni todellisuudelta. Ihan karmeita asioita.