Mitä pettäjä tuntee kun jää kiinni sivusuhteesta eikä olisi halunnut erota puolisostaan/rikkoa kotia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä syytä naista hyvä ihminen. Häntä on turha miettiä. Sun miehesi on ihan itse valinnut tiensä, hän on järkevä aikuinen joka on tehnyt päätökset pettää. Unohda se nainen, miehesi on yksin syyllinen. 

mene terapiaan, jotta saat apua. Katkeruus on paha vaiva jos se tarttuu. Sun pitää päästä jatkamaan elämääsi.

Sen verran mä syytän sitä toista naista että hän tiesi puolisoni olevan pitkässä liitossa. Nainen oli jo eronnut, hänellä useita lyhyitä suhteita, ei mitään pidempää. Systemaattisesti alkoi mieheni piirittäminen eikä mieheni uskonut kun sanoin mistä on kyse. Oli tietenkin imarreltu ja huumaantunutkin nuoren naisen huomiosta, sitten jossain vaiheessa se oli lipsahtanut suhteeksi. Joo ja ymmärrän että tarvitaan kaksi noihin puuhiin ja mies oli heikko. 

Terapiaa olen ajatellut, ehkä saisin sieltä työkaluja ja objektiivisia näkökan

Huomasit etkä tehnyt sille ho.atsulle mitään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä syytä naista hyvä ihminen. Häntä on turha miettiä. Sun miehesi on ihan itse valinnut tiensä, hän on järkevä aikuinen joka on tehnyt päätökset pettää. Unohda se nainen, miehesi on yksin syyllinen. 

mene terapiaan, jotta saat apua. Katkeruus on paha vaiva jos se tarttuu. Sun pitää päästä jatkamaan elämääsi.

Sen verran mä syytän sitä toista naista että hän tiesi puolisoni olevan pitkässä liitossa. Nainen oli jo eronnut, hänellä useita lyhyitä suhteita, ei mitään pidempää. Systemaattisesti alkoi mieheni piirittäminen eikä mieheni uskonut kun sanoin mistä on kyse. Oli tietenkin imarreltu ja huumaantunutkin nuoren naisen huomiosta, sitten jossain vaiheessa se oli lipsahtanut suhteeksi. Joo ja ymmärrän että tarvitaan kaksi noihin puuhiin ja mies oli heikko. 

Terapiaa olen ajatellut, ehkä

Minkäs sille voi, ettei ap oman miesh*ratsun p*lluhakuisuudelle mitään mahtanut. Olisiko mies pitänyt kahlita käsiraudoilla patteriin kotona?

tulin tulokseen, että nyt ollaan uralla vaiheessa, jossa vakiinnutaan ja hommataan perhe taustalle. 

Kyllä tämä ketju on silmiä avaava ja vaikka se ei ole kiva juttu, niin kyllä auttaa, että ei ole näissä yksin ja muutkin ovat kokeneet samoja.

Nimittäin tuon kun olisin ajallaan tajunnut itse. Että mua tosiaan tullaan tarvitsemaan, mutta vain siellä taustalla. Että ikinä ei ollut tarkoitus, että me ollaan tasa-arvoinen pari. Minä sorruin siihen, että odotin ja tuin ja mahdollistin. Ensin oli opiskeluaika, mä tein töitä. Sitten tuli uranrakennusaika, minä kuljin viisi vuotta vanhassa talvitakissa, jotta toinen saa pukuja ja paitoja. Siinä tehtiin lapset, jotka minä hoidin yksin, kuten tietysti koko kodin. Miehellä oli aina muuta, tärkeää, jos jostain oli sovittu sen voi aina perua, kun on niin tärkeää. Lapsetkin odotti ja pettyi. 

Sitten tuli aika, jota minä odotin, eli alettiin lähestyä eläkeikää, lapset maailmalla. Kotiin tuli kiukkuinen, katkera mies, jonka mielestä minä teen kaiken väärin, en osaa mitään, olen tyhmä, vanha. Nyt mietin todellakin, että tähänkö jään. Minulla ei taida olla pelkoa tai toivoa, että joku muu tuosta korjaa.

Vierailija kirjoitti:

tulin tulokseen, että nyt ollaan uralla vaiheessa, jossa vakiinnutaan ja hommataan perhe taustalle. 

Kyllä tämä ketju on silmiä avaava ja vaikka se ei ole kiva juttu, niin kyllä auttaa, että ei ole näissä yksin ja muutkin ovat kokeneet samoja.

Nimittäin tuon kun olisin ajallaan tajunnut itse. Että mua tosiaan tullaan tarvitsemaan, mutta vain siellä taustalla. Että ikinä ei ollut tarkoitus, että me ollaan tasa-arvoinen pari. Minä sorruin siihen, että odotin ja tuin ja mahdollistin. Ensin oli opiskeluaika, mä tein töitä. Sitten tuli uranrakennusaika, minä kuljin viisi vuotta vanhassa talvitakissa, jotta toinen saa pukuja ja paitoja. Siinä tehtiin lapset, jotka minä hoidin yksin, kuten tietysti koko kodin. Miehellä oli aina muuta, tärkeää, jos jostain oli sovittu sen voi aina perua, kun on niin tärkeää. Lapsetkin odotti ja pettyi. 

Sitten tuli aika, jota minä odotin, eli alettiin lähestyä eläkeikää, la

Älä todellakaan jää vielä ankeuttajan omaishoitajaksi vaan nauti lopuuelämästä ilman miestä.

APn lapset ovat käsittääkseni aikuisia, parisuhde tuntui hyvältä ja mies petti. Olen samassa tilanteessa,  mutta lapset eivät ole aikuisia. Ero tulisi siis lapsille täysin puskista. Olisiko eropäätös ollut sinulle yhtä selkeä, jos lapset olisivat pienempiä? Meilläkin pitkä liitto kyseessä.

Itselleni tämä on ollut kamalaa, tieto pettämisestä romahdutti luottamuksen mieheeni. Terapeutti sanoi, että päätökselle kannattaa antaa aikaa. En siis ole osannut päättää, eroanko vai en. Tai ehkä en uskalla myöntää itselleni, että suhteemme on kuollut? Rakastin miestäni, rakastanko vielä tulevaisuudessa, sitä en tiedä. Nyt tunteeni ovat jotenkin tauolla, en osaa sitä paremmin sanoittaa. Jotakin hajosi, ehkä pysyvästi. Kokoan nyt itseäni ja teen päätöksen kun olen vahvempi. 

Ja on ollut tuskallista huomata, että moni syyllistää petettyä silloin jos hän ei otakaan eroa heti. Moni sanoo että itse olisin kyllä eronnut heti, älä jää kynnymatoksi ja muuta vastaavaa. Ystävätkin saattavat hyökätä Jätä se -kommenteilla. Tällaisilla kommenteilla nousee yläpuolelle ja aliarvioi petettyä, eikä aidosti Kuuntele petetyn tarinaa. Jos jotain tämä paska on opettanut, niin sen ettei ihmisiin voi luottaa eikä ketään oikeasti kiinnosta kuunnella. Paitsi terapeuttia rahaa vastaan. 

Vierailija kirjoitti:

Ja tämähän selittää niiden tuttavapariskuntienkin asenteet, ehkä mies on heidänkin suhteensa vaikutusvaltaisessa asemassa?

Tuo oli kanssa hyvin sanottu, että asenne on koska mä voin. Ap, oletkin ehkä eka, joka osoittaa, että teoilla on seuraukset. Saattoi mies todella yllättyä, vähän kuin että hiiri puraisee kettua!

Mä tartuin näihin tässä kommentissa. Mietin että niin se kuulkaa on että mies todellakin on vaikutusvaltaisessa asemassa näihin tuttavapariskuntiin nähden. Eli eihän kukaan heistä uskaltaisi "astua hänen varpailleen!" Osuisi taatusti omaan nilkkaan. Hyvä pointti.

Ja miehen asenne on tuntunut olleen: KOSKA MÄ VOIN. Mitäpä muista.

Hauska tuo "hiiri puraisee kettua". Näin pääsi kuulkaa käymään ja se on miehelle kaikkein kovin pala koko härdellissä. Hiiri uskalsi nousta ja puraista, vieläpä monta kertaa ja lujaa. Hän ei kerta kaikkiaan voinut sulattaa sitä että nousin häntä vastaan ja oli hirmuisen loukkaantunut mun sanoista, haukuista ja lähdöstä.  

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostaisi tietää mihin ominaisuuksiin ap miehessä rakastui, jos ulkonäkö ja ammatillinen menestys jätetään pois laskuista?

Ei millään pahalla, mutta kaiken kertomasi perusteella mies vaikuttaa sellaiselta, josta kuka tahansa itseään arvostava nainen pysyttelisi kaukana. Itsekäs sovinisti, joka ei osaa puhua tunteistaan, eikä selvittää ongelmiaan. Ei osallistu lasten hoitoon tai elämään, kiukutteleva marttyyri ja pettäjä, joka kiinni jäämisensä jälkeenkään ei pyydä anteeksi tai selitä tekoaan.

Miten hän on osoittanut rakastavansa ja arvostavansa sua (ja nyt ei puhuta seksielämästä)? Se, että hän sanoo, että pettäminen ei liity sinuun, ei ole arvostamista.

Miehen sijaan sun kannattaisi suunnata katse itseesi.

Miksi olet kestänyt huonoa, itsekästä käytöstä koko avioliiton ajan? Miksi olet vetänyt perhe-elämäruljanssia yksin ja rakentanut idylliä ja antanut miehen olla vapaamatkustajana? Hoivaamisessa ja passaamisessa ei ole mitään vikaa sinänsä, mutta silloin kannattaa olla varma, että toinen osapuoli aidosti arvostaa sitä.

Aina kun puhutaan tunteista, vastaat, että kyllä sinä olet rakastanut, arvostanut ja tuntenut kiintymystä. Tätähän ei kukaan ole epäillytkään, mutta et sinä voi näitä tehdä miehen puolesta. Vaikuttaa siltä, että teidän parisuhde on pelkästään sun ponnistelujen varassa. 

Tällaisia tarinoita oli takavuosina pilvin pimein. Onneksi olet jo sitä ikäluokkaa, jolla oma työ ja aito mahdollisuus lähteä.



Miehesi hyvin todennäköisesti on jo menetetty tapaus henkisen kehittymisen suhteen. 6-kymppisenä on jo suurin osa elämää takanapäin. Jos ei siihen mennessä ole tuntenut tarvetta itsetuntemukseen, ei sitä todenäköisesti enää herääkään.

Isäni oli 11 vuotta äitiäni vanhempi ja se oli ehdottomasti liikaa. Onnettoman avioliiton lisäksi äiti joutui myös isän loppuvuosina omaishoivaajan rooliin. Oikeasti tämä pettämisen paljastuminen on sun kannalta onnekasta. Voit väistää tulevaisuuden kiukkuisen vanhemman aviomiehen omaishoitajana.

Kiitos kommentista! 

Mä olen miettinyt että ehkä se oli mun nuoruus joka vaikutti silloin rakastumisvaiheessa eniten. Komea ja menestynyt urheilijamies rakastui muhun ja minä häneen. Toki mä luulen että aivan aluksi siinä oli kummallakin ulkoiset seikat pääosassa. Kumpikin viehättyi toisen ulkoisesta habituksesta ja s eksihän nyt oli aivan loistavaa. Mä olin niin nuori että en ehkä huomannut/osannut erottaa oikeita asioita ja sitten vain kasvoin ja juurruin siihen elämään, muustakaan en tiennyt ja tunsin olevani onnellinen. Sitten tuli lapsia. Keskityin lapsiin ja kotiin muutaman vuoden kunnes sitten aloin panostamaan omaan uraani. 

Mies on osoittanut rakkauttaan lähinnä teoilla ja kosketuksellakin, vaikka ei ole luontaisesti mikään koskettelija. Hän on pitänyt huolta että multa ei koskaan ole puuttunut mitään. Aina ollut sellainen tietynlainen jyrääjä, mutta ehkä silloin viisikymppisenä piirre alkoi korostumaan ja nyt kun mietin niin pari viime vuotta on ollut aivan mahdotonta sen suhteen. Ehkä vanhemmiten on kokenut tarvetta pönkittää omaa egoaan eräänlaisella röyhistelyllä ja pätemisellä kun keho alkaa rupsahtamaan ja väsymään. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Just näin ap, sä väistit luodin. Kiukkuisen vanhemman pettäjmiehen omaishoitajuus, voi apua.

Moni nainen elää neli-viisikymppisenä ihanaa itsenäistä elämää: uusia harrastuksia, ystäviä, vaelluksia, teatteria, keikkoja, matkoja, maratoneja, joogaa, avantouintia. Jos mahdollista, hommaa vaikka pt. Uusia ystäviä voit löytää vaikka eroseminaarista, erilaisista naisten ryhmistä,  sinkkuryhmistä, työväenopiston kursseilta yms. Toki voit mennä uutta parisuhdetta kohden, mutta elämä voi antaa sulle niin paljon muutakin.

Ajattele niin, että sait mielestäsi irti jo sen kaikkein arvokkaimman: lapset. Nyt ne itsenäisiä aikuisia, joihin sulla on suhteet kunnossa. Aikanaan voi tulla lapsenlapsia, mutta just nyt ei mikään vaimon, äidin tai isoäidin rooli sua määrittele. Mieti mikä vapaus.

Kiitos tästä, ihana kirjoitus! No eipä mua olisi haitannut se omaishoitajan roolikaan, mutta ehkä ajan kanssa alan nauttia uudesta elämästäni enemmän. Olisin halunnut jäädä siihen vanhaan, ilman tätä viimeisintä pettämisepisodia. 

Uudesta asunnostani pidän ja on ilo mennä sinne työpäivän päätteeksi, olen luonut siitä täysin itseni näköisen. Tuttuja paloja myös vanhasta kodista on siellä täällä ja sekin tekee kotiutumisesta helpompaa. Vielä on kuitenkin välillä koti-ikävä sinne meidän perheen pitkäaikaiseen kotiin ja tulee muutamakin kyynel silmäkulmasta. Miestä en sinänsä ikävöi juurikaan yhtään, joskus kuitenkin tulee ikävä meidän hyviä hetkiä, yhteistä huumoria, puhekumppania, yhteistä arkea. Etäisyys on kuitenkin tehnyt hyvää. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

APn lapset ovat käsittääkseni aikuisia, parisuhde tuntui hyvältä ja mies petti. Olen samassa tilanteessa,  mutta lapset eivät ole aikuisia. Ero tulisi siis lapsille täysin puskista. Olisiko eropäätös ollut sinulle yhtä selkeä, jos lapset olisivat pienempiä? Meilläkin pitkä liitto kyseessä.

Itselleni tämä on ollut kamalaa, tieto pettämisestä romahdutti luottamuksen mieheeni. Terapeutti sanoi, että päätökselle kannattaa antaa aikaa. En siis ole osannut päättää, eroanko vai en. Tai ehkä en uskalla myöntää itselleni, että suhteemme on kuollut? Rakastin miestäni, rakastanko vielä tulevaisuudessa, sitä en tiedä. Nyt tunteeni ovat jotenkin tauolla, en osaa sitä paremmin sanoittaa. Jotakin hajosi, ehkä pysyvästi. Kokoan nyt itseäni ja teen päätöksen kun olen vahvempi. 

Ja on ollut tuskallista huomata, että moni syyllistää petettyä silloin jos hän ei otakaan eroa heti. Moni sanoo että itse olisin kyllä eronnut h

Voi ei:-( kun harmi sun tilanteesi myös!

Mä sanoisin, että niin vaikeaa kun se onkin, niin niitä omia tunteita vain kannattaa kuunnella. Sanon, että se on vaikeaa, koska juuri niin, sitä on shokissa, tunteet siirtyy tauolle, ei tiedä, mitä ajattelee, tunteet seilaa laidasta laitaan, ne sekoittuvat keskenään, niistä ei saa mitään tolkkua. Tulevaisuus on yhtä mössöä ja jaksaminen nolla.

Silti, ei tässä ole väliä, mitä muut sanoo. Olet ihan oikeassa siinä, että on helppo sanoa, että ei pidä katsoa päivääkään tms. kynnysmattojuttuja, mutta jos mitenkään voit, ohita ainakin ne. Nyt on kyse sun tunteista ja tulevaisuudesta. Niihin vain sulla on oikeus, ei kenelläkään muulla. Enkä usko, että useimmille eropäätös on itsestään selvä, jos lapset on pieniä. Joillekin tietysti on, mutta väitän, että vähemmistölle.

Olosuhteet ja miehen asenne ratkaisee tietysti myös NIIN paljon. Mitä hän nyt on valmis tekemään ja mikä hänen kantansa tähän on. 

Ole itsellesi armollinen ja terapeutin neuvo on mun mielestä kultaa: anna ITSELLESI aikaa. Kaikella tavalla. Jos tästä ero tulee, sen ennättää ottaa myöhemminkin. Anna itsellesi myös aikaa irti perheestä, pitkillä kävelyillä, harrastuksessa, mikä viekään sun ajatuksia jonnekin muuallekin välillä. Koettele tunteitasi, kokeile mielessäsi eri vaihtoehtoja tulevaisuudelle, miltä ne tuntuvat? Ajattele asioita myös vain ihan omasta vinkkelistä, kuten miestä ja lapsia ei olisikaan. 

Onko tämä jonkun uuden hyvänkin alku, ehkä teidän suhteessa, ehkä erillään? Onko välimuotoja, vai onko asioiden oltava joko tai?

Kaffebulla kirjoitti:

Hyvä ketju, hyviä kommentteja! Näin sivusta vaan huutelen.

Samaa mieltä! Olen jo monta kertaa kehunut tänne kirjoittaneita. Harvinaisen hyvä ketju ja mielettömän hyviä kommentteja. Avuksi varmasti monelle joka on samassa tilanteessa kuin minä. Tai on ollut. 

Ap

Joku sanoi että hyökkäys on paras puolustus, se on kyllä lopulta se mikä tuhoaa viimeisetkin rakkauden rippeet.

Näin ainakin itsellä, kun puoliso jäi kiinni sivusuhteesta alkoi valtava raivoaminen väkivalta yms minä olin syyllinen aivan kaikkeen ja varsinkin siihen kun järkytyin niin suuresti sivusuhteesta ja menetetystä luottamuksesta. Iloinen olisi pitänyt olla että toisella on ollut mukavaa jonkun toisen kanssa sillä aikaa kun itse pyöritti perhe arkea.

Siinä meni kunnioitus pysyvästi. Koskaan en ole niin yksin ollut kuin sen surun ja häpeän kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näin on, ero voi olla sinulle Ap onnenpotku. 👍

Kiitos kaikille koko ketjusta.

Myös minun oloni on tämän ketjun ansiosta nyt huomattavasti kevyempi. Olen se, joka jäi pettäjämieheni kanssa yhteen. Opettelen nyt elämään pääasiassa itselleni, "minä itse ensin" tyyliin itsekkäästi minäkin. Ukon passaukset on passattu. 

Voihan se olla, kun sisäistän kunnolla kaiken ja elämä asettuu uusiin uomiinsa.

Eikö vain olekin hyvä ketju? Munkin mielestä. Ja oma olonikin on tämän ansiosta vähän kevyempi, on ollut hienoa lukea kommentteja vähän eri näkökulmista ja saada herättelyä silmien avaamiseen ja irti pääsemiseen. Mä olen tainnut olla miehen pihdeissä niin tiukasti että irti pääseminen on lujassa. 

Mutta äärettömän hienoa kuulla että sinä opettelet nyt "minä itse ensin" -tyyliä. Pidä se ja hanki itsellesi kiva pääoma pahan päivän varalle jos tulee se päivä jolloin sunkin täytyy päästä lähtemään. Siis jos sulla ei sellaista ole jo olemassa, jokaisella naisella pitäisi olla. Mulla onneksi oli, mietinkin että miten olisin selvinnyt yhtäkkisestä isosta rahanmenosta jos ei pesämunaa olisi ollut olemassa?!! Se olisi ollut iso lisähuoli jo muutenkin kriisiytyneessä tilanteessa. Kaikilla ei tietenkään ole mahdollisuutta säästää, mutta jos vain yhtään on, niin kannattaa se tehdä. Taisi olla ihan eilen juttua jommassa kummassa iltapäivälehdellä miten naisella kannattaa olla olemassa ns. fuck you -rahasto. Oli maksumuurin takana, mutta pointti kävi selväksi. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Alaluokan ihmisille on tyypillistä kytkeä toisiinsa

a) seksi ja rakkaus. Kullin uittamista vieraassa römpsässä ei osata nähdä sinä mitä se oikeasti on. Eli juuri vain elinten hinkkaamista. Aivan suotta ylidramatisoida pientä sivusäätöä; ja

b) rakkaus ja avioliitto. Ylemmissä sosioekonomisissa kerroksissa on tapana nähdä avioliitto ennemminkin sopimuksena yhteiselämästä, siitä että muodostetaan yhteinen kotiTALOUS. Tähän liittyy myös molempien suvut, ja erityisesti yhteiset lapset. Se jos toisen naama alkaakin kyllästyttää, tai ei enää tunne perhosia vatsassa, ei ole mikään syy rikkoa perhettä.  

Hinkkaatteko te kotonakin elimiä kylmästi yhteen? 

Kysymys ap: lle. Onko muita itsekeskeisyyden ja omavaltaisuuden merkkejä ollut nähtävissä tässä kumppanissa liiton aikana? 

Vierailija kirjoitti:

Hyvä AP. Haet diagnoosia, etsit syytä itsestäsi, ja puolustelet huomaamattasi miehen käytöstä ("mitä olisin vovinut tehdä toisin?"). Sanot, että voisitte vielä palata yhteen kun mies muuttuisi. Olen vielä TOOOOODELLA kaukana siinä, että olisit päässyt tässä prosessissa yhtään eteenpäin. Kuten kirjoittaja 973 (?) totesi, ei tässä ole diganooseja, miehesi on vaan mulkero. Näitä on maailma pullollaan, siis pa*koja ihmisiä, eikä kellään mitään diagnoosia ole. Ymmärrän, että on vaikea hyväksyä, että miehesi on luonteeltaan itsekäs laakamato, joka ajattelee VAIN itseään.



Sanoit että et pääse vihan tunteeseen. Eikö mikään auta siinä? Ajatus, että miehesi on pettänyt sinua AINAKIN 12 vuotta, ehkä pidempäänkin. Dr. Phil sanoi joskus hyvin: "jokaista rottaa kohden, jonka näet, on 10 piilossa". Eli tiedät miehesi kahdesta suhteesta, joten on hyvin todennäköistä, että niitä on muitakin. Eikö nse, että hän on valehdellut sinulle vuosikausia, antanut sinun hoitaa kodin ja lapset ja hän on ns. pitänyt kakkunsa sekä syönyt sen, aiheuta jotain raivonkaltaisia tunteita?



Lakkaa miettimästä diagnoosia (jos sellainen diagnoosi on olemassa kuin itsekäs paska, niin se sitten voisi olla), lakkaa pohtimasta mitä olisit voinut tehdä toisin (mies petti ja valehteli 10+ vuotta sinulle).



Kiinnostaisi miksi et vastaa näihin "kerro aikuisille lapsille totuus" -kehotuksiin? Edelleenkö haluat suojella miest'? Hän ei ansaitse sitä, mutta lapsesi ansaitsevat totuuden.

Ehkä diagnoosia ei ole, mutta ehkä onkin. Joku tunnevamma hänellä selkeästi on. Voiko tuollainen käytös nyt pelkästä kusipäisyydestäkään johtua?

Niin, en pääse vihan tunteeseen. Tai en osaa kohdistaa sitä oikein....? Alkuun vihasin miestä siitä että miksi hän teki mulle/meille näin?! Olin vihainen ja katkera kun koko mun maailma sortui ympäriltä. Täytyi repäistä itsensä pois tutusta ja turvallisesta ja siirtyä kohti uutta ja tuntematonta. Eilen tunsin taas vihaa kun kuulin että kakkonen ja pikkulapsi olivat oitis sännänneet meille sinä iltana kun mä olin lähtenyt. Tuntui äärettömän pahalta. Kirjoitin siitä tuossa edellä. 

Mä olen vastannut jo monen monta kertaa tuohon "kerro aikuisille lapsille totuus" -kehoitukseen. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

You want the impossible, Yodaa lainatakseni.



Eihän HÄNEN KANNALTAAN ole mitään mikä tarttis läsähtää naamalle. sori huuto, mutta MIES ON TEHNYT TÄTÄ AINAKIN 12 VUOTTA. Miksi hän olisi mitenkään pahoillaan. Hän on pahoillaan ja vihainen siitä että jäi kiinni. Ei siitä mitä teki ja mitä se hänelle "maksoi". Tai no ehkä häntä vtuttaa kun meni kokki, siivooja ja tuttupano. Mutta korkeintaan se.

En usko että yhtäjaksoisesti 12 vuotta kuitenkaan. Koronavuosina hän pysytteli tiukasti kotosalla n. kaksi vuotta. Silloin ei varmasti ollut minkäänlaista sutinaa liiton ulkopuolella. Parta kasvoi ja hän piteli sohvaa paikoillaan. Tehtiin yhdessä monenmoisia silloin sallittuja asioita ja välillä jo toivoin että lähtisipä mies jo jonnekin että saisin olla vähän aikaa yksin. 

No ainakin kokki ja siivooja lähtivät. Ehkä hän yrittää kakkosesta kouluttaa mulle korvaajaa? Onnea yrityksessä, kakkonen on kuitenkin jo aikuinen ihminen jolla lukuisia epäonnistuneita parisuhteita takanaan. Osoittaa että ehkä ei alistu helposti. Voi toki olla aluksi vieraskoreutta ilmassa puolin ja toisin, yrittävät tsempata. Mies on tottunut vuosikymmenten ajan kuitenkin siihen että hommat ovat kotona sujuneet jopa yli odotustenkin. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

APn lapset ovat käsittääkseni aikuisia, parisuhde tuntui hyvältä ja mies petti. Olen samassa tilanteessa,  mutta lapset eivät ole aikuisia. Ero tulisi siis lapsille täysin puskista. Olisiko eropäätös ollut sinulle yhtä selkeä, jos lapset olisivat pienempiä? Meilläkin pitkä liitto kyseessä.

Itselleni tämä on ollut kamalaa, tieto pettämisestä romahdutti luottamuksen mieheeni. Terapeutti sanoi, että päätökselle kannattaa antaa aikaa. En siis ole osannut päättää, eroanko vai en. Tai ehkä en uskalla myöntää itselleni, että suhteemme on kuollut? Rakastin miestäni, rakastanko vielä tulevaisuudessa, sitä en tiedä. Nyt tunteeni ovat jotenkin tauolla, en osaa sitä paremmin sanoittaa. Jotakin hajosi, ehkä pysyvästi. Kokoan nyt itseäni ja teen päätöksen kun olen vahvempi. 

Ja on ollut tuskallista huomata, että moni syyllistää petettyä silloin jos hän ei otakaan eroa

Kiitos ihanasta vastauksesta. Olet viisas nainen viestiesi perusteella. Viestisi sai minut kyynelehtimään. Kyllä täältä vielä noustaan ja jotain hyvää on tulossa. Näin uskon. Kiitos myös kun "kuuntelit".

Vierailija kirjoitti:

Kun ap kerrot, ettet löydä itsestäsi suuttumusta ja kiukkua, se kertoo siitä, että vieläkin monella tapaa pidät kulisseja yllä itsellesi. On hirveän kipeää myöntää itselleen, että on elänyt valheellisessa kulississa 25 vuotta. 

Olet pitkän suhteesi aikana niin täydellisesti sisäistänyt roolisi parisuhteen kannattelijana ja miehen ymmärtäjänä, ettet näytä helpolla päästävän siitä irti. Tarpeesi ymmärtää miehen käytöstä enemmän kuin miettiä itseäsi, kertoo siitä. 

Katsot miestä oman persoonallisuutesi läpi ja koet hänet käsittämättömäksi. Mutta hän ei ole niin kuin sinä, jos olisi, olisi suhteennekin toisenlainen. 

Eteenpäin pääseminen edellyttää myös sen oikeutetun suuttumuksen löytämistä. Ole itsesi puolella tässä kriisissä. Empaattisilla ja kilteillä ihmisillä on suuri vaara ohittaa itsensä. Ja se johtaa vanhemmiten katkeruuteen. Omaa rakkauttaan ei kannata tuhlata kohtees

Mä tosiaan olen ollut se kannattaja ja ymmärtäjä. Koti, parisuhde, perhe....siinä on ollut mun tärkeimmät vuosikymmenten ajan, summittaisessa järjestyksessä. Nyt noita tärkeimpiä asioita on hieman muutettava, ei se voi enää mennä noin ja tiedostan sen. 

Voi kun tosiaan löytäisikin sen vihan, suuttumuksen ja iljetyksen! Missä ne luuraavat? Aluksi tunsin hyvinkin voimakkaana nämä tunteet, mutta ne katosivat. Tunnen surua, haikeutta ja katkeruutta...pelkoakin. Ihmiset ympärilläni ovat ihmetelleet että miksi en tunne vihaa?! No kun en juuri tunne. Haluaisin kyllä. Tunsin kyllä tosiaan aluksi, huusin ja vihasin. Ehkä se meni ohitse kun annoin kaiken tulla ulos?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ap, samantyyppisestä tilanteesta kokemusta täälläkin. Jos olet facebookissa niin suosittelen lämpimästi Eroryhmä-nimistä ryhmää siellä vertaistueksi.

Ja jos teillä ei ole avioehtoa, äkkiä ero vireille ennen kuin mies ehtii piilotella omaisuutta ellei ole jo ehtinytkin!

Mä en ole Facebookissa. :)

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä kahta naista yhtä aikaa pyörittävät, ovat pohjimmiltaan säälittäviä pikkupilejä. 

Syödä kakku ja säästää se, sekä rikkoa ihmisten luottamus häikäilemättömästi kertoo aika kaameaa tarinaa ihmisen syvimmästä olemuksesta. Karmaa odotellessa.

Karma is a bi*ch! Siihen uskon ja siihen luotan. 

Ap