Miksi joku traumatisoituu ja joku toinen ei?

Heikot sortuu elon tiellä, jätkä senkun porskuttaa.

"Meitä on parempia ja teitä huonompia."

Vierailija kirjoitti:

Mulla on tämmönen kaveri ja pakko sanoa että oma mielipiteeni on se paapominen mitä kotona on tehty lapsuudessa. Ikinä ei olla sanottu ei mihinkään ja nyt kun aikuisena tulee tilanne vastaan kun maailma ei toimikkaan samalla tavalla niin lamaannutaan täysin.

Ihan sama mulla.

Vierailija kirjoitti:

Helppoa elämää viettäneet traumatisoituu kun niiden mummo tai 90v isä kuolee. Sitten itketään ystäville joilla oikeasti isoja menetyksiä takana paljon nuorempana.

Uuuh, ihan "niinku oikeesti isoja" menetyksiä. Ei ne menetykset sen suurempia ole kuin siellä omassa mielessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksilöt nyt ovat erilaisia. Toinen voi olla herkempi, toisella taas ola parempi resilienssi.

Näin. Ja resilienssiinhän vaikuttaa elämän varrella koetut asiat sekä luonteenpiirteet. Lapsuushan meitä ohjaa paljon vielä aikuisena. Turvallisen ja lasta tukevan lapsuuden elänyt voi selvitä vaikka mistä, kun turvattomammin kasvanut ei selviä yhdestä vastoinkäymisestä. Suuret vastoinkäymiset eivät myöskään kasvata, kuten joskus sanotaan vaan heikentävät resilienssiä. En nyt toki puhu pienistä, normaaleista vastoinkäymisistä vaan sellaisista, joista ihmisen on vaikea selviytyä.

 

Minulla oli turvaton lapsuus, minut on aikuisena melkein tapettu väkivallalla, henki pienestä kiinni. Silti  selviän mistä vaan, enkä mene paniikkiin pahasssa tilanteessa, vaan pystyn toimimaan. En ole jäänyt märehtimään pahoja juttuja jälkeenpäin.Optimistinen  ja samalla realisti olen 

Vierailija kirjoitti:

Helppoa elämää viettäneet traumatisoituu kun niiden mummo tai 90v isä kuolee. Sitten itketään ystäville joilla oikeasti isoja menetyksiä takana paljon nuorempana. 

 

     Ei se aina niin mene.Joku vaan voi olla niin rakas  omainen, tai lemmikki yksiasuvilla

 Itse  olen elänyt kovan elämän lapsena  ja aiemmin avioliitossa, mutta lemmikin kuolemaa suren enemmän  kuin esim.  äidin

Vierailija kirjoitti:

Kaikilla on erilaiset menneisyydet. Lapsuudet, nuoruudet jne

Miksi jotkut ymmärtävät tämän itsestäänselvyyden ja toiset ei sitten millään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen ihmisiä jotka kivenkovaan väittävät selvinneensä "rankasta lapsuudesta", omaavansa resilienssiä, mutta samalla he vähättelee muiden kokemuksia, he vertaavat kaikkien muiden elämänkokemuksia omiin kokemuksiinsa, eivät tunne empatiaa muiden vastoinkäymisiä kohtaan ja etsivät heikkouksia kaikista muista paitsi itsestään.

Esimerkiksi kaverini menetti teini-ikäisenä vanhempansa ja edelleen vuosikymmenien jälkeen hän ottaa sen oman kokemuksensa esiin aina jos jollain toisella on joku vastoinkäyminen ja alkaa selittää, miten toisen pitäisi selvitä tästä asiasta, kun hänkin kerran selvisi vanhempansa menetyksestä ja miten hän oli niin nuori sillin, mutta niin hän siitä vana selvisi. Hän siis käyt omaa kokemustaan läpi muiden kokemusten kautta uudelleen ja uudelleen.

Tarkoituksella ovat. Kuvaamaan sitä, kuinka yhteismitattomia asiat on. Ja kuinka ylimielistä kirjoittajalta oli syyttää toisia empatiakyvyttömiksi. Toiset velloo itsesäälissä ja ei aiokaan jättää huonoja kokemuksia taakseen, vaan luovuttaa. Edes yrittämättä jättää jonkun elämänjakson kontekstiinsa, jonka jälkeen jatkaisivat elämäänsä. Se, joka on jatkanut, ja yrittää asettaa jotain mittaluokkaa, saa surkuttelijalta pelkän hyökkäyksen, vähättelyn, ja epäreilun maalittamisen johonkin yleisesti tunnettuun ei-toivottuun ryhmään.

Tuossahan nimenomaan ei ole käsitelty sitä vanhempien menettämistä nuorena, jos se asia vedetään esille aina kun jollain muulla on vaikeaa ja aletaan vähätellä toisen vaikeutta ja korostetaan omaa kokemusta.

Hyvä ja tasapainoinen lapsuus ehkäisee traumatisoitumista.

Vierailija kirjoitti:

Helppoa elämää viettäneet traumatisoituu kun niiden mummo tai 90v isä kuolee. Sitten itketään ystäville joilla oikeasti isoja menetyksiä takana paljon nuorempana.

Mikä on hätänä ihmisellä joka empatian sijaan on ilkeä?

Tunnen yhden joka oireilee vieläkin äitinsä kuolemaa äiti kuoli vuonna 2000.

Vierailija kirjoitti:

Helppoa elämää viettäneet traumatisoituu kun niiden mummo tai 90v isä kuolee. Sitten itketään ystäville joilla oikeasti isoja menetyksiä takana paljon nuorempana.

Yhyy yhyy

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on muuten palikat kunnossa  ,koti,työ, yms.niin ei joku vastoinkäyminen vielä pistä traumoja,helposti ainakaan.

 

 

Usein kyllä kuulee ihmisen, jolla kaikki asiat ovat hyvin ja järjestyksessä, järkyttyvän suunnattomasti tosi pienistä asioista. Sitten taas se, jonka elämässä on monenlaisia vastoinkäymisiä tarpoo vaan eteenpäin vastatuuleen. En tiedä onko se vain vaikeuksiin turtumista. Se joka traumatisoituu helposti, voi olla myös sellainen joka ei vaan kestä epätäydellisyyttä.

Tämäpä. Jotkut eivät kestä edes yleisiä vitsejä järkyttymättä. Siis sellaisia jotka eivät liity mitenkäään heihin.

Minulla on diagnosoitu C-PTSD vaikka se ei virallinen diagnoosi olekaan.

Koin rankan lapsuuden mutta en ymmärtänyt sen vaikutuksia minuun. Posotin menemään kovaa vauhtia, yritin hankkia hyvän tutkinnon ja työpaikan. Harmi vain toimin jatkuvasti trauman laukaisemien reaktioiden pohjalta niin että siitä oli minulle haittaa. Miellytin ihmisiä, en tuntenut omia rajoja ja muuta mikä altisti uupumiselle. Toisaalta trauma voi olla myös voimavara koska ihminen on joutunut vahvistamaan itseään ja kykenee olemaan tilanteissa jotka ovat kuormittavia koska ne ovat ennenkin olleet tuttuja. Ajattelin silloin että kaikki on vain omasta itsestä kiinni.

Minulle tapahtui sitten yksi todella traumatisoiva kokemus jonka jälkeen olen hahmottanut elämäni ennen ja jälkeen. Sen jälkeen olen elänyt traumaoireiden kanssa kuten jatkuvan ylivireyden, säpsähtelyn, herkän kuormittumisen ja uupumisen.Se oli niin ahdistava kokemus että en vieläkään esimerkiksi pysty menemään siitä muistuttaville paikoille.

En koe olevani mitenkään erityisen herkkä mutta tuo kokemus kuin avasi lippaan ja syöksi hermostoni epätasapainotilaan. Trauma vaikuttaa myös aivotoimintaan sitä haittaavasti. Trauma on ennenkaikkea kehollinen kokemus.  Se tarkoittaa sitä että minun pitää tehdä jatkuvaa työstöä hermostoni kanssa että pystyn edes toimimaan. Kun olen normaali vireystilaikkunassa, pystyn toimimaan. Jos vedän liian kauan ylivireystilassa iskee lamaantuminen.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on diagnosoitu C-PTSD vaikka se ei virallinen diagnoosi olekaan.

Koin rankan lapsuuden mutta en ymmärtänyt sen vaikutuksia minuun. Posotin menemään kovaa vauhtia, yritin hankkia hyvän tutkinnon ja työpaikan. Harmi vain toimin jatkuvasti trauman laukaisemien reaktioiden pohjalta niin että siitä oli minulle haittaa. Miellytin ihmisiä, en tuntenut omia rajoja ja muuta mikä altisti uupumiselle. Toisaalta trauma voi olla myös voimavara koska ihminen on joutunut vahvistamaan itseään ja kykenee olemaan tilanteissa jotka ovat kuormittavia koska ne ovat ennenkin olleet tuttuja. Ajattelin silloin että kaikki on vain omasta itsestä kiinni.

Minulle tapahtui sitten yksi todella traumatisoiva kokemus jonka jälkeen olen hahmottanut elämäni ennen ja jälkeen. Sen jälkeen olen elänyt traumaoireiden kanssa kuten jatkuvan ylivireyden, säpsähtelyn, herkän kuormittumisen ja uupumisen.Se oli niin ahdistava kokemus että en vieläkään esimerkiksi pysty

Trauma on juuri minulle herkistymistä joka sotki hermostoni ja muutti elämäni. Se ei ole mitään tahdonalaista, se on alitajuista, kehossa asuvaa ja elämääni hallitsevaa. Eläköidyin lopulta diagnoosin vuoksi. Koen että tiettyyn pisteeseen pystyin vain aina jatkamaan mutta sitten tuli se yksi kokemus joka katkaisi kamelin selän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen ihmisiä jotka kivenkovaan väittävät selvinneensä "rankasta lapsuudesta", omaavansa resilienssiä, mutta samalla he vähättelee muiden kokemuksia, he vertaavat kaikkien muiden elämänkokemuksia omiin kokemuksiinsa, eivät tunne empatiaa muiden vastoinkäymisiä kohtaan ja etsivät heikkouksia kaikista muista paitsi itsestään.

Esimerkiksi kaverini menetti teini-ikäisenä vanhempansa ja edelleen vuosikymmenien jälkeen hän ottaa sen oman kokemuksensa esiin aina jos jollain toisella on joku vastoinkäyminen ja alkaa selittää, miten toisen pitäisi selvitä tästä asiasta, kun hänkin kerran selvisi vanhempansa menetyksestä ja miten hän oli niin nuori sillin, mutta niin hän siitä vana selvisi. Hän siis käyt omaa kokemustaan läpi muiden kokemusten kautta uudelleen ja uudelleen.

Niin. Tai sitten hän yrittää tsempata sinua ja muita kertomalla, että hänkin on kokenut kovia ja päässyt yli siitä. Ehkä sinäkin voit päästä yli omistasi, jotka ovat vähäpätöisempiä kuin hänen kokemukset. Ihan objektiivisesti siis. Subjektiivisestihan voit kokea omasi pahempana, mutta sitä kai ap ihmetteleekin. Miten jolleki vaikka lemmikkikoiran kuolema voi aiheuttaa pahemman trauman kuin toiselle lapsen menettäminen.

Ei ole mitään tsemppaamista, koska tähän liittyy aina se, että hän ei yksinkertaisesti voi hyväksyä sitä että muillakin on vaikeaa, vaan hän haluaa vähätellä muiden vaikeita asioita sillä että eihän tuo ole yhtään mitään, hänelläpäs kuoli molemmat vanhemmat, silloin vuosikymmeniä sitten.

Yhtä hyvinhän joku voisi vähätellä hänen kokemustaan, vaikka joku joka on menettänyt vanhempansa nuorempana, vaikka 7-vuotiaana, ja myös isovanhempansa. Mutta sehän ei sopisi hänelle.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä ja tasapainoinen lapsuus ehkäisee traumatisoitumista.

Niinpä. Sen avulla kestää vastoinkäymisiä paljon paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Helppoa elämää viettäneet traumatisoituu kun niiden mummo tai 90v isä kuolee. Sitten itketään ystäville joilla oikeasti isoja menetyksiä takana paljon nuorempana.

Näetkö ihmisten pään sisään vai mistä tiedät millainen elämä niillä on ollut? Entä jos se mummo tai isä on ainut kaveri ja tuki joka on jäljellä, jos kaikki muu on menetetty niin läheisen/lemmikin kuolema voi olla se viimeinen isku. Itse en ainakaan sinunlaisellesi avautuisi ikinä mistään vaikeuksista.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen yhden joka oireilee vieläkin äitinsä kuolemaa äiti kuoli vuonna 2000.

Millä tavalla oireilee?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen yhden joka oireilee vieläkin äitinsä kuolemaa äiti kuoli vuonna 2000.

Millä tavalla oireilee?

Oletan että hakee asialla huomiota tai ottaa äitinsä kuoleman aina esille kun jollain toisella on vaikeaa.