Miksi joku traumatisoituu ja joku toinen ei?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älykkyydelläkin varmasti osansa. 

Kyllä. Mitä enemmän olen näitä traumojensa invalidisoimia kohdannut, sitä isompana pidän älykkyyden roolia. En tunne ketään oikeasti fiksua, joka olisi jäänyt jumittamaan traumoihinsa. Aihe on varmasti jossain määrin tabu, mutta olisi ehkä ihan hyvä tunnustaa tämäkin tekijä. 

Minut on muutamassakin testissä todettu keskimääräistä älykkäämmäksi, mm olen Mensan jäsen. Ja silti olen traumatisoitunut hirveässä lapsuudessani, kas kummaa. 15 vuotta jatkuvan uhan alla eläminen, jopa hengen menettämisen pelkääminen päivittäin, on jättänyt jälkensä. En oikein tahdo kestää stressiä, uuvun herkästi, työkyky vähän niin ja näin. 

Sivusta sanon, että äly ei varmasti vai

Täällä toinen Mensan rajan läpäissyt. 

Joo, en ole milliäkään katkeroitunut vanhemmilleni (terapeutin ja lääkärin mukaan olisi terveellistä olla jonkinasteisesti). Silti olen traumatisoitunut. Asiaan suhtautuminen ei vaikuta siihen, traumatisoituuko vai ei. 

Vierailija kirjoitti:

Traumatisoituminen on sitä syvempää mitä vähemmän tapahtuneen jälkeen saa lähipiiriltään tukea. Eli jos traumaattisten asioiden kanssa jää yksin, ihminen ei pysty käsittelemään tapahtunutta yksinäisyydessä vaan traumatisoituu väistämättä. Tämä hyvin yksinkertaistettuna.

Ei se noin yksinkertaista ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksilöt nyt ovat erilaisia. Toinen voi olla herkempi, toisella taas ola parempi resilienssi.

Näin. Ja resilienssiinhän vaikuttaa elämän varrella koetut asiat sekä luonteenpiirteet. Lapsuushan meitä ohjaa paljon vielä aikuisena. Turvallisen ja lasta tukevan lapsuuden elänyt voi selvitä vaikka mistä, kun turvattomammin kasvanut ei selviä yhdestä vastoinkäymisestä. Suuret vastoinkäymiset eivät myöskään kasvata, kuten joskus sanotaan vaan heikentävät resilienssiä. En nyt toki puhu pienistä, normaaleista vastoinkäymisistä vaan sellaisista, joista ihmisen on vaikea selviytyä.

Höpö höpö. Liian helppo lapsuus ja kaatuu ekaan vastoinkäymiseen. Me joilla oli kovaa, emme edes hätkähdä.

No curling lapsuus ainakin. Tai sellainen, että aikuisuus tuntuu lapsuutta huonommalta. Mulla on tämmöinen ystävä, jonka mielestä aikuisuus on pelkkää alamäkeä, muistaa sanoa tämän usein.

Mun lapsuus oli helvettiä, mutta aikuisuus on hyvä, on niitäkin jotka ei jää märehtimään jotakin 40 v sitten tapahtuneita vääryyksiä. Aina meidän olemassaolomme ärsyttää näitä elämäntapa traumatisoituneita. Helpompi on vaan syyttää lapsuutta kun rakentaa hyvä aikuisuus.

 

Olisi kiinnostavaa tietää, millanen oli helvetillinen lapsuutesi? Oliko edes yksi luotettava aikuinen tai ystävä, jolta sai tukea ja hyväksyntää? Miten rakensit sen hyvän elämän, siis ihan konkreettisesti?

Jotenkin tästä sun kommentista paistaa ikävä, kova asenne. Jos olisit oikeasti työstänyt traumasi, osaisit varmasti suhtautua myötätuntoisesti meihin, jotka elämme vielä traumojen kanssa. Joo, olen kanssasi samaa mieltä, vastuu pitää ottaa elämästään eikä jäädä mihinkään itsesäälin kehään pyörimään. Mutta ei kukaan valitse olla traumatisoitunut ja elää huonoa, kärsimyksen täyttämää elämää. Kyllä jokainen ottaisi sen hyvän ja mielekkään elämän jos vain osaisi. Esimerkiksi minulla ei koko lapsuuteni aikana ollut yhtäkään ihmistä, kehen voisin luottaa. Monenlaisia väkivallan muotoja ja vanhempien päihteiden käyttöä. Aika helvetin vaikeaa opetella esimerkiksi luottamaan ihmisiin, en edes ymmärrä, mitä se tarkoittaa. En ihan oikeasti ymmärrä. Varmasti monilla menee huonommin, mutta eiköhän täällä parhaansa tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen ihmisiä jotka kivenkovaan väittävät selvinneensä "rankasta lapsuudesta", omaavansa resilienssiä, mutta samalla he vähättelee muiden kokemuksia, he vertaavat kaikkien muiden elämänkokemuksia omiin kokemuksiinsa, eivät tunne empatiaa muiden vastoinkäymisiä kohtaan ja etsivät heikkouksia kaikista muista paitsi itsestään.

Esimerkiksi kaverini menetti teini-ikäisenä vanhempansa ja edelleen vuosikymmenien jälkeen hän ottaa sen oman kokemuksensa esiin aina jos jollain toisella on joku vastoinkäyminen ja alkaa selittää, miten toisen pitäisi selvitä tästä asiasta, kun hänkin kerran selvisi vanhempansa menetyksestä ja miten hän oli niin nuori sillin, mutta niin hän siitä vana selvisi. Hän siis käyt omaa kokemustaan läpi muiden kokemusten kautta uudelleen ja uudelleen.

Ymmärrätköhän lainkaan, että ne keitä syy

Tarkoituksella ovat. Kuvaamaan sitä, kuinka yhteismitattomia asiat on. Ja kuinka ylimielistä kirjoittajalta oli syyttää toisia empatiakyvyttömiksi. Toiset velloo itsesäälissä ja ei aiokaan jättää huonoja kokemuksia taakseen, vaan luovuttaa. Edes yrittämättä jättää jonkun elämänjakson kontekstiinsa, jonka jälkeen jatkaisivat elämäänsä. Se, joka on jatkanut, ja yrittää asettaa jotain mittaluokkaa, saa surkuttelijalta pelkän hyökkäyksen, vähättelyn, ja epäreilun maalittamisen johonkin yleisesti tunnettuun ei-toivottuun ryhmään. 

Itsesäälikin on sairaus. Ajan myötä paheneva. Ja oheisvaikutuksia aiheuttava. Ja siitä voi parantua itse. Mielellä on paljon voimaa.

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen ihmisiä jotka kivenkovaan väittävät selvinneensä "rankasta lapsuudesta", omaavansa resilienssiä, mutta samalla he vähättelee muiden kokemuksia, he vertaavat kaikkien muiden elämänkokemuksia omiin kokemuksiinsa, eivät tunne empatiaa muiden vastoinkäymisiä kohtaan ja etsivät heikkouksia kaikista muista paitsi itsestään.

Esimerkiksi kaverini menetti teini-ikäisenä vanhempansa ja edelleen vuosikymmenien jälkeen hän ottaa sen oman kokemuksensa esiin aina jos jollain toisella on joku vastoinkäyminen ja alkaa selittää, miten toisen pitäisi selvitä tästä asiasta, kun hänkin kerran selvisi vanhempansa menetyksestä ja miten hän oli niin nuori sillin, mutta niin hän siitä vana selvisi. Hän siis käyt omaa kokemustaan läpi muiden kokemusten kautta uudelleen ja uudelleen.

Tarkoituksella ovat. Kuvaamaan sitä, kuinka yhteismitattomia asiat on. Ja kuinka ylimielistä kirjoittajalta oli syyttää toisia empatiakyvyttömiksi. Toiset velloo itsesäälissä ja ei aiokaan jättää huonoja kokemuksia taakseen, vaan luovuttaa. Edes yrittämättä jättää jonkun elämänjakson kontekstiinsa, jonka jälkeen jatkaisivat elämäänsä. Se, joka on jatkanut, ja yrittää asettaa jotain mittaluokkaa, saa surkuttelijalta pelkän hyökkäyksen, vähättelyn, ja epäreilun maalittamisen johonkin yleisesti tunnettuun ei-toivottuun ryhmään. 

Itsesäälikin on sairaus. Ajan myötä paheneva. Ja oheisvaikutuksia aiheuttava. Ja siitä voi parantua itse. Mielellä on paljon voimaa.

Mitä ovat tarkoituksella?

Eihän tuossa kukaan missään itsesäälissä vellonut, vaan oli kyse siitä, että kun joku muu kohtaa jonkun vastoinkäymisen, alkaa yksi selittämään miten tämän toisen vastoinkäyminen ei ole mitään ja että hänkin selvisi vuosikymmenien sitten vanhempiensa menettämisestä.

Minusta outo ajatus, että kun kaveri suree avioeroa tai isovanhemman kuolemaa, pitäisi toisen alkaa kertoa tälle mihin mittaluokkaan hänen kokemansa asia kuuluu. Missä empatia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksilöt nyt ovat erilaisia. Toinen voi olla herkempi, toisella taas ola parempi resilienssi.

Näin. Ja resilienssiinhän vaikuttaa elämän varrella koetut asiat sekä luonteenpiirteet. Lapsuushan meitä ohjaa paljon vielä aikuisena. Turvallisen ja lasta tukevan lapsuuden elänyt voi selvitä vaikka mistä, kun turvattomammin kasvanut ei selviä yhdestä vastoinkäymisestä. Suuret vastoinkäymiset eivät myöskään kasvata, kuten joskus sanotaan vaan heikentävät resilienssiä. En nyt toki puhu pienistä, normaaleista vastoinkäymisistä vaan sellaisista, joista ihmisen on vaikea selviytyä.

Ei se ole näin suoraviivaista. Vaikean lapsuuden kokenut ei edes odota elämältä tai toisilta ihmisiltä mitään hyvää eli on kok

Siinä on se ero, että hän elää myös vaikeaa aikuisuutta eikä ole päässyt siksi kasvamaan pois traumoistaan. 

Omalla kohdalla on kyllä todettava, että ikävuodet 25-50 luulin olevani parantunut lapsuustraumoistani, kunnes vaikeat tapahtumat elämässä aktivoivat ne uudelleen. Tämä on nyt ensimmäinen kerta, kun oikeasti parannan niitä perustusta myöten. Se ensimmäinen oli vain parantuneiden olosuhteiden onnenkantamoinen.

Mikä sulla laukaisi sen, että huomasit, että traumat ovat vielä olemassa? Miten koet niiden vaikuttaneen elämääsi ja miten olet alkanut parantaa niitä? Jos tahdot jakaa. Todella kiinnostavaa kuulla. Mistään en ole löytänyt vertaistukea, vaikka olisi tosi kiinnostavaa.

Kukaan ei valitse tulla traumatisoiduksi. Se vaan ei ole valinta tai asenne kysymys. Trauma voi tulla jostain äkkinäisestä traumaattisesta kokemuksesta kuten raiskauksesta tai pitkäaikaisesta kuormittavasta stressistä kuten sotaan osallistuminen ja siellä koetut kauheudet. 

 

Eri asiat kuormittavat eri ihmisiä. Joku kestää pitkittynyttä stressiä paremmin kuin joku muu. Mutta tosiasia on että kerran herkistyessään ihminen ei enää kestä stressiä samalla tavalla kuin ennen herkistymistä. 

 

Ei syyllistetä ihmisiä traumatpimisesta koska kukaan ei halua tai valitse olevansa traumatisoitunut 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen ihmisiä jotka kivenkovaan väittävät selvinneensä "rankasta lapsuudesta", omaavansa resilienssiä, mutta samalla he vähättelee muiden kokemuksia, he vertaavat kaikkien muiden elämänkokemuksia omiin kokemuksiinsa, eivät tunne empatiaa muiden vastoinkäymisiä kohtaan ja etsivät heikkouksia kaikista muista paitsi itsestään.

Esimerkiksi kaverini menetti teini-ikäisenä vanhempansa ja edelleen vuosikymmenien jälkeen hän ottaa sen oman kokemuksensa esiin aina jos jollain toisella on joku vastoinkäyminen ja alkaa selittää, miten toisen pitäisi selvitä tästä asiasta, kun hänkin kerran selvisi vanhempansa menetyksestä ja miten hän oli niin nuori sillin, mutta niin hän siitä vana selvisi. Hän siis käyt omaa kokemustaan läpi muiden kokemusten kautta uudelleen ja uudelleen.

Minä inhoan tuota omata-sanaa. Suora googlejen

Joka päivä näkee ip-lehdissäkin jonkun version tuosta, jolla vaan kierretään sanojen taivutuksia ja välimerkkejä. uuskirjoitustaidottomuutta siis.

Miksi tekstissä lukee; Hän omaa siniset silmät? Miksi ei lue, että hän on sinisilmäinen?

Miksi; Hän omaa suunnistustaidot. Miksei lue, että hän on suunnistustaitoinen?

Hän omaa haastavan työympäristön. Miksi ei; Hänen työympäristönsä on haastava?

Hän omaa sinisen omakotitalon. Miksi ei; Hänellä on sininen omakotitalo? Tai; Hänellä on omakotitalo, joka on sininen?

Jos tämä ei tule englannin kielestä, niin tuleeko tämä jostain kurkkuäännekielestä googlella käännettynä?

Vierailija kirjoitti:

Vertaistuki ryhmässä näen viikottain näitä ressukoita, joilla ei ole käytännössä mitään ongelmia ja tulevat sinne itkemään ja voivottelemaan omaa kohtaloaan. Vieressä istuu ihmisiä joilla silmät pyörii huoneesta ulos kun tämmönen avaa suunsa. 

Kokemus on aina henkilökohtainen, mutta jotain rajaa.

 

Miksi itse käyt vertaistuki ryhmässä? Tuntuu, että et tarvitse sitä.

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei valitse tulla traumatisoiduksi. Se vaan ei ole valinta tai asenne kysymys. Trauma voi tulla jostain äkkinäisestä traumaattisesta kokemuksesta kuten raiskauksesta tai pitkäaikaisesta kuormittavasta stressistä kuten sotaan osallistuminen ja siellä koetut kauheudet. 

 

Eri asiat kuormittavat eri ihmisiä. Joku kestää pitkittynyttä stressiä paremmin kuin joku muu. Mutta tosiasia on että kerran herkistyessään ihminen ei enää kestä stressiä samalla tavalla kuin ennen herkistymistä. 

 

Ei syyllistetä ihmisiä traumatpimisesta koska kukaan ei halua tai valitse olevansa traumatisoitunut 

Ei valitsekaan. Traumoja tulee kaikille. Ei syyllistetä traumatisoitunutta, muttei auta syyllistää myöskään trauman aiheuttajaa, koska jos se on joku ihminen, niin omista traumoistaan käsin hänkin on toiminut eikä ehkä ole parempaan pystynyt. Harvoin kukaan valitsee sitäkään, että aiheuttaa toisille traumoja. 

Traumatisoitunut voi kuitenkin valita, että hän haluaa työstää traumojaan ja hän voi valita miten hän sen tekee. Edellyttäen, että hän tunnistaa traumansa ja että hänellä on voimavaroja käsitellä niitä. Hän voi myös valita miten hän sitä traumaansa katsoo, myötätunnolla ja taustat ymmärtäen, vai itseään tai jotakuta toista syyttäen ja katkeroituen. Traumaa käsitellessä on hyvä käydä läpi kaikki tunteet mitä siitä nousee, mutta niihin ei kannata jäädä kiinni. 

Vierailija kirjoitti:

Eri asema voi vaikuttaa. Esimerkiksi jos toinen lapsi eristaytyy omaan huoneeseensa pelamaan ja toinen lapsi murehtii koko illan että missä alkoholistivanhempi on, jälkimmäisestä kasvaa se ahdistuneempi aikuisena.

Niin ei ollut tarkoitus mollata edellä mainittua lasta, on vaan erilainen selviytymismekanismi. Mutta jos jälkimmäinen koko ajan stressaa vanhemman hyvinvoinnista ja menoista, niin ahdistus kasvaa. Tämä on siis ihan tosijuttuihin perustuvaa.

Vierailija kirjoitti:

Jos on muuten palikat kunnossa  ,koti,työ, yms.niin ei joku vastoinkäyminen vielä pistä traumoja,helposti ainakaan.

 

 

Usein kyllä kuulee ihmisen, jolla kaikki asiat ovat hyvin ja järjestyksessä, järkyttyvän suunnattomasti tosi pienistä asioista. Sitten taas se, jonka elämässä on monenlaisia vastoinkäymisiä tarpoo vaan eteenpäin vastatuuleen. En tiedä onko se vain vaikeuksiin turtumista. Se joka traumatisoituu helposti, voi olla myös sellainen joka ei vaan kestä epätäydellisyyttä.

Ei traumatisoituminen ole edes aina ihmisestä kiinni. Itse sain jonkin tason trauman aika pienestä asiasta, joka voisi vaikuttaa monesta aivan  toissijaisessa. Mutta toisista paljon, paljon vakavammista olen selvinnyt ilman traumoja.

Eli resilienssi ei ole samallakaan ihmisellä vakio ja hyvin moni asia voi vaikuttaa. Kuten lähipiirin tuki, mahdollisuus keskustella vaikka kaverin kanssa oikealla hetkellä ja kymmenet muut tekijät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oisko vaikka toisella herkempi hermosto. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. 

Tämä. Ja aiemmat kokemukset ja synnynnäiset taipumukset vaikuttaa miten herkkä hermosto on.

Ei johdu mistään herkästä hermostosta. Kyseessä on mielen asia. Osaako käsitellä vastoinkäymisiä, vai ei niinkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksilöt nyt ovat erilaisia. Toinen voi olla herkempi, toisella taas ola parempi resilienssi.

Näin. Ja resilienssiinhän vaikuttaa elämän varrella koetut asiat sekä luonteenpiirteet. Lapsuushan meitä ohjaa paljon vielä aikuisena. Turvallisen ja lasta tukevan lapsuuden elänyt voi selvitä vaikka mistä, kun turvattomammin kasvanut ei selviä yhdestä vastoinkäymisestä. Suuret vastoinkäymiset eivät myöskään kasvata, kuten joskus sanotaan vaan heikentävät resilienssiä. En nyt toki puhu pienistä, normaaleista vastoinkäymisistä vaan sellaisista, joista ihmisen on vaikea selviytyä.

Ei se ole näin suoraviivaista. Vaikean lapsuuden kokenut ei edes odota elämältä

Mikä sulla laukaisi sen, että huomasit, että traumat ovat vielä olemassa? Miten koet niiden vaikuttaneen elämääsi ja miten olet alkanut parantaa niitä? Jos tahdot jakaa. Todella kiinnostavaa kuulla. Mistään en ole löytänyt vertaistukea, vaikka olisi tosi kiinnostavaa.

Laukaisi se, että ne ikään kuin toisiintuivat ja lisäksi jäin yksin. Kuvittelin olevani vakaalla maaperällä ja tavallaan varmaan olisin ollutkin, jos olosuhteet olisivat riittävän ideaalit. Ne eivät kuitenkaan enää olleet, kuten eivät lapsuudeessakaan.

Terapiaa, monenlaista olen nyt sitten saanut, Masennuksia, fobiaa, uupumusta ainakin. Osaamattomutta lukea ihmissuhteita. Liiallista mukautumista muiden tahtoon. Ymmärryksen puute omista tarpeista ja rajoista. Sellaisia ongelmia. 

Yks puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä🙄.Voi luoja mitä juttuja ja mitä vääntöä koko ajan tästä trauma peräisestä stressistä.Luin siis kaikki jutut tietenkin.Jokaisella ihmisellä on omanlainen stressin sieto kyky.Jokainen kokee trauman erilailla.Ei ole vain yhtä tapaa saada ja hoitaa trauma.

Me ollaan kaikki erilaisia ihmisiä.Onneksi.

Älytöntä vääntöä tässä ketjussa tänään ja tästä aiheesta.😟

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on muuten palikat kunnossa  ,koti,työ, yms.niin ei joku vastoinkäyminen vielä pistä traumoja,helposti ainakaan.

 

 

Usein kyllä kuulee ihmisen, jolla kaikki asiat ovat hyvin ja järjestyksessä, järkyttyvän suunnattomasti tosi pienistä asioista. Sitten taas se, jonka elämässä on monenlaisia vastoinkäymisiä tarpoo vaan eteenpäin vastatuuleen. En tiedä onko se vain vaikeuksiin turtumista. Se joka traumatisoituu helposti, voi olla myös sellainen joka ei vaan kestä epätäydellisyyttä.

Asiat saattaa ulospäin näyttää siltä että kaikki olisi hyvin ja järjestyksessä. Todellisuudessa ei välttämättä.

Ja kuka määrittelee sen, ja miten, mikä on pieni tai suuri asia mistä joku järkyttyy tai traumatisoituu?

Vierailija kirjoitti:

Käsittelevät asiat erilailla. Toiset jäävät vellomaan itsesääliin, toiset menevät eteenpäin. Miksi jotkut jatkavat aktiivista elämää jouduttuaan pyörätuoliin ja toisille se on maailmanloppu.

Näin. Ja apu ja apu, mitä se apu on? Loputon asian märehtiminen terapiassa ei ainakaan ole apua. 

Tuolla on kerrottu useita syitä, jos jotakuta oikeasti kiinnostaa. Asiantuntijana johtava psykologi ja psykologian tohtori Tuija Turunen.

"Etukäteen ei voi valita, että nyt minä en traumatisoidu

Traumatisoitumiselle on riskitekijöitä ja suojaavia tekijöitä. Tärkeintä vaikuttaisi olevan se, ehtiikö pelätä omaa tai läheisen kuolemaa.

Keskeistä on, ehtiikö ihminen ihan sekunnin murto-osissa kokea uhkaa omalle tai läheistensä hengelle. Tai kokeeko hän muuten valtavaa turvattomuutta, hallinnan tunteen menetystä? Ylivoimaista tunnelastia, johon mielen normaalit selviytymis- ja käsittelykeinot eivät sillä hetkellä riitä?"

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/lahes-kaikki-kokevat-elamassaan-jot…

Helppoa elämää viettäneet traumatisoituu kun niiden mummo tai 90v isä kuolee. Sitten itketään ystäville joilla oikeasti isoja menetyksiä takana paljon nuorempana.